JARI KAUPPINEN
Ranskalaisena muoti-ilmiönä strukturalismi ei koskaan saapunut maahamme. Ensin siitä ei kiinnostuttu, koska se oli pariisilaista muotia ja sen jälkeen siitä ei saanut kiinnostua, sillä muotina se oli jo ohitettu. Koska aatevirtausten viive on ollut noin kolmekymmentä vuotta – tullakseen hyväksytyiksi niiden pitää kiertää ensin Amerikan kautta – niin on ilahduttavaa, että strukturalismista on saatu käännettyä yleisesitys, joka on vain parinkymmenen vuoden ikäinen. Toisaalta, kun itse luin 1980-luvulla yleisesityksiä strukturalismista (Jonathan Cullerin Structuralistic Poetics, 1975 tai Apo et al. Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa, 1974) ajallinen etäisyys aiheeseen oli pienempi.
Ranskalaisen historioitsijan François Dossen mammuttimainen esitys kuvastaa 1990-luvun alun yhteenvetoa (ilm. 1992) ranskalaisesta näkemyksestä, joka yhdistyy kommunismin sortumisen aiheuttamaan triumfimaiseen asenteeseen. Tästä syystä teoksen eräs kiinnostavin jakso on sen päivitetty esipuhe (2010) uudelleen arviointeineen. Silti tällä kaksiosaisella teoksella onansionsa ilmanalassa, jossa tiedot aiheesta ovat aina olleet heikot.
Anna Helle on tehnyt suurtyön kääntäessään ja osallistuessaan alan terminologian vakiinnuttamiseen. Lisäksi on eduksi, että teos on alun perin ranskalainen, jolloin karkeimmat virheet on vältetty. Nyt ilmestynyt ensimmäinen osa valottaa geneettisesti strukturalismin syntymää ja varmaankin jälkimmäinen osa kuvittaa doktriinin rappiota eli historian ja subjektin paluuta normaalitieteenä. Itse en ymmärrä miksi emme edelleen voi lähteä aporiasta, joka kieltää sekä historian että subjektin perinteisessä mielessä. Kaikki tulee isosta toisesta ja tilanne on muuttunut kahdessa kymmenessä vuodessa eri tavalla kuin Dosse ennusteli subjektin ja historian paluun suhteen (paluu demokraattisiin arvoihin).
Dossen uuden esipuheen luonnehdinnoista nostan esiin strukturalismin tieteidenvälisyyden: ”Yksi strukturalistisen kauden leimallisista piirteistä oli kiinteä tieteidenvälinen vuorovaikutus, joka teki mahdolliseksi käsitteiden poikkeuksellisen kierrättämisen tiedon alalta ja tekijältä toiselle. Käytössä oli siis varsinainen älyllisen vaihdon talous, jossa alalta toiselle lainattiin taajaan käsitteitä sekä tehtiin käännöksiä ja muunnoksia käyttökelpoisista käsitteistä.” Teoreettisuus ja tieteidenvälisyysä lienee syy strukturalismin vastustukseen. Tieteenalojen olemassaololle on usein tärkeämpää tiedon alan vartiointi, eikä tieto sinällään.
Historioitsijana Dosse käy lävitse aiheensa perinpohjaisesti selvittämällä strukturalismin suhdetta ranskalaiseen tieteenfilosofiseen traditioon ja sosiaaliantropologiaan. Keskeiset alat ovat antropologia eli Lévi-Strauss, kielitiede eli esimerkkitiede (Jakobson, Greimas) ja psykoanalyysi eli Jacques Lacan. Tieteenfilosofia tarkoittaa Michel Foucault’ta. Dossen pääkeksintö historioitsijana on se, että strukturalismin puute oli sen historian vastaisuus ja tämän huomion toistamisella ranskalaisittain teosta rytmitetään. Siksi saamme lukea juuri sellaista historiaa, jota strukturalismi vastusti: heikkoja anekdootteja (Foucault vaihtoi Stalinin Nietzscheen vuonna 1954) ja moralistista anakronismia (Althusser olisi pitänyt tuomita oikeudessa vaimonsa surmaamisesta, koska hän oli rationalisti).
Pääosan teoksesta saa Claude Lévi-Strauss, jonka uran kuvaus on sivistävää, sillä oman temperamenttini mukaisesti olen pitänyt etäisyyttä hänen tuotantoonsa, jota minulla on ollut taipumus pitää pitkäveteisenä.
Parhaimmillaan Dosse on kuvatessaan ranskalaisten eliittikoulujen ja yliopistolaitoksen välisiä kenttä- tai reviiritaisteluita, joskin tämä vaatii lukijalta ennakkotietoja. Esimerkiksi teoksessa näyttää selvältä, että Ecole Supin kaimaanin virka (filosofian opettajien ohjaaja) on ollut avainasemassa – ajatellaan vaikkapa jatkumoa Merleau-Ponty, Althusser ja Derrida.
Voimakkaimpina koulukunnanluojina näyttäytyvät Lévi-Strauss, Althusser ja Lacan. Etenkin Ecole Supin 1960-luvun marxilainen opintopiiri nousee esiin vahvana kun ajatellaan Alain Badioun, Jacques-Alain Millerin, Jacques Rancièren ja Slavoj Žižekin globaalia vaikutusta nykyfilosofiaan.
Tietysti yksityiskohdissa löytyy aina valittamisen varaa. Lacanin, jonka tämän esityksen kohteista tunnen tekstuaalisella tasolla tarkimmin, kohdalla yleisesitys on melko hyvä, vaikka taustalla on vain Roudinescon Ranskalaisen psykoanalyysin historia ja Dossen haastattelemat analyytikot.
Dosse panee liian paljon painoa Serge Leclairen ja Jean Laplanchen vuoden 1960 Bonnevalin esitykselle ”Tiedostamattoman asemasta Freudin jälkeen”, vaikka en itsekään tiennyt, että kuuluisa Licorne-uni oli Leclairen oma. Lacan itse esitti Identifikaatio-seminaarin vastauksessaan Leclairelle ja Laplancelle – jotka olivat muuten keskenään eri mieltä halun suhteesta tiedostamattomaan – sitä, että hänellä tiedostamaton on esitietoisen ja tietoisen välissä (aivan kuin puun ja kuoren) eikä siihen ole pääsyä. Dossen mukaan Bonnevalin esityksestä seuraa, että Lacanilla normaalin topologian (tiedostamaton, esitietoinen ja tietoinen) muuttamista seuraa, että lacanilainen tiedostamaton on esitietoinen, koska se tarkoittaa kieltä eli symbolijärjestelmää. Mutta tällä päästään dossemaiseen päättelyyn: Lacanilla ei ole tiedostamatonta eikä ruumista (kaikki redusoidaan objektiksi pikku-a), koska Lacanilla ei ole muka teoriaa affekteista, paitsi tietysti Ahdistus-seminaarissa.
Teoksessa esitellään monia meillä ehkä tuntemattomampia ranskalaisia tutkijoita, mutta nämä asetelmat ovat joskus kummallisia. Esimerkiksi Jean Toussaint Desanti kuvataan jonkinlaisena Althusserlin vastapainona (Althu vai Touki?) koska hänen virkansa oli Saint Cloudin normaalikoulussa. Minusta kuitenkin on outoa, että ranskalaisittain epistemologina pidetty Desanti esitetään strukturalistina, vaikka hänen teoksensa ”matematiikan ideaalisuuksista” tarkastelee funktioteoriaa, eli sellaista mitä meillä on kutsuttu viimeiset 70 vuotta analyyttiseksi filosofiaksi (logiikka). Yhtäältä strukturalismia kritikoidaan marxilaiselta taholta teknokraattiseksi formalismiksi ja toisaalta, teoksessa väitetään useaan otteeseen, että analyyttisen kielifilosofian (looginen positivismi) käsitykset olisivat olleet jotenkin kehittyneempiä. Toistuva väite on, että Ranskassa löydettiin kielitiede liian myöhään ja siksi innostuttiin siitä liikaa. Ehkä niin oli, mutta on muistettava, että heideggerilaisesti kielitiede ei tarkastele edes kieltä.
Teoksen heikointa antia on suhde filosofiaan, etenkin sen kolmannessa jaksossa. Kaikilla strukturalisteilla oli filosofinen koulutus, mutta siksi he yrittivät siirtyä pois filosofiasta, jona ymmärretään tässä fenomenologia, eksistentialismi ja perinteinen humanismi. Teoksen lopussa arvioidaan strukturalistien suhdetta Heideggeriin ja tämä henkilö on lähinnä Victor Fariaksen ja Jürgen Habermasin kuvaama Heidegger. Näiltä osin kiistat Lacanin ja Foucault’n heideggerilaisuudesta ovat lähinnä kuriositeetteja.
Dosse näkee dekonstruktion strukturalismin yleisenä menetelmänä (”Koko strukturalistista ajattelua suunnannut dekonstruktion käsite on peräisin Derridalta”), mutta hänenkin on pakko myöntää että vaikka Derrida ”oli osa yleistä strukturalistista suuntausta, hän erottautui siitä kritisoimalla”. Toisinsanoin on väärin palauttaa Derrida strukturalismiin tai sitten johonkin merkkitieteeseen – hänen taustansa on selkeästi fenomenologiassa, minkä voi edelleen osoittaa vaikka strukturalismin kritiikin voi myöntää olevan myös heideggerilais-nietzscheläistä. Dosselle dekonstruktio edustaa lähinnä kriittistä filosofiaa, vaikka hän myöntää, ettei dekonstruktio ole positiivista tai negatiivista. Ainakaan tässä osassa ei tarkastella Derridan klassista dekonstruktiota, joka nimenomaan kohdistui strukturalismiin ja sen logosentrisiin ennakko-oletuksiin.
Näin laajan teoksen kääntämisessä lienee omat hankaluutensa, mikä näkyy selvänä ajanpuutteena. Aikaisemmin olin hieman sitä mieltä, että vaikkapa Apeiron-kustannuksessa oleva Janne Kurjen tapa viitata vain satunnaisiin omasta kirjahyllystä löytyviin käännöksiin erottaa sen institutionaalisista tieteellisistä kustantamoista, mutta nyt en voi enää väittää samaa. Mainitsen tästä vain erään esimerkin: teoksen keskeisimmältä henkilöltä Claude Lévi-Straussilta on suomennettu kaksi teosta, mutta vain toiseen, Tropiikin kasvoihin (1997) viitataan. Rotu, historia ja kulttuuri (2004) jätetään huomiotta, vaikka siitäkin on suoria sitaatteja. Lisäksi en olisi uskonut, että Tutkijaliiton Episteme-sarjassa voidaan väittää, että Dien Bien Phu on henkilö, jolle Lévi-Strauss kirjoittaa kirjeen. Dien Bien Phun taistelu käytiin Vietnamissa maaliskuussa 1954 ja Ranskan siinä kärsimä tappio johti maan vetäytymiseen Indokiinasta. Lévi-Straussin idea kirjeessään oli se, että viidenkymmenen vuoden etnologinen työ olisi estänyt kolonialistisen sodankäynnin sekä Indokiinassa että Pohjois-Afrikassa. Tuolloin alkoi Algerian sota, mikä osoittaa, että kirjeessä on edelleen kantava idea.
Puutteistaan huolimatta Dossen teos on hyvä johdatus ja välttämätön käsikirja strukturalismiin.
François Dosse: Strukturalismin historia. Osa 1. Ohjelman synty 1945-1966. Suomentanut Anna Helle. Tutkijaliitto 2011. (465s.)
Jari Kauppinen