Edward St Aubyn: Toivoa sopii

Menneisyyden perintö    PIRJO KANTOJÄRVI   (12.2.2018)

Edward St Aubyn Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V on jatkoa aiemmin ilmestyneelle, osat yhdestä kolmeen sisältäneelle Loistava menneisyys -teokselle. Siinä tutustuttiin Patrickiin ja hänen vanhempiinsa sekä yläluokan elämään, joka sisälsi niin loistoa kuin synkempiäkin sävyjä. Sarjan kahdessa viimeisessä osassa Patrick yrittää edelleen avata menneisyytensä solmuja, mikä taas näkyy hänen perheensä arjessa. Sekä Patrick että hänen äitinsä Eleanor tekevät päätöksiä, joilla on vaikutusta henkilöihin niin kerrontahetkellä kuin tulevaisuudessakin.

”[–] Minusta sinulla on varaa menettää hallinta ja heittäytyä vapaaseen pudotukseen. Jos menneisyys voisi tuhota sinut, se olisi tehnyt sen jo.”
”Ei välttämättä. Se saattaa vain odottaa oikeaa hetkeä. Menneisyydellä on loputtomasti aikaa. Ainoastaan tulevaisuus loppuu kesken.” (St Aubyn 2018, 111.)

Teoksen aloittavan neljännen osan nimi on Äidinmaitoa. Siinä kuvataan elokuisia päiviä vuosien 2000–2003 aikana. Tuona ajanjaksona Patrick ja Mary sekä heidän poikansa Robert ja Thomas ovat erityisesti Saint-Nazairessa Ranskassa, mutta myös Lontoossa ja Amerikan matkalla. Vakavasti sairastuneen Eleanorin valinnoilla on merkittävä rooli perheen elämässä sekä käytännössä että tunnetasolla. Esimerkiksi hänen tukemansa Transpersoonallisuussäätiö ja sen johtaja Seamus Dourke luovat jännitteitä henkilöiden välille.

Sarjan päättävän viidennen osan nimi on Loppujen lopuksi.  Eleanor on kuollut ja pieni joukko henkilöitä on kokoontunut hänen hautajaisiinsa. Paikalla ovat muun muassa Eleanorin sisko Nancy ja Henry-serkku sekä perhetuttu Nicholas Pratt. Päivän kuluessa Patrick muistelee aikoja, jolloin alkoholi ja itsetuhoiset ajatukset ovat olleet läsnä hänen arjessaan sekä vaikuttaneet siten myös hänen perheeseensä.

Jotta en olisi vanhempieni kaltainen

Teoksen läpäisevänä aiheena on vanhemmuus ja erityisesti äitiys. Sekä Patrickilla että Marylla on negatiivisia muistoja lapsuudestaan. Maryn äiti Kettle ei edes yritä esittää olevansa aidosti kiinnostunut tyttärestään ja lapsenlapsistaan, vaikka puuttuukin heidän asioihinsa. Eleanor taas joutuu turvautumaan poikansa apuun esimerkiksi päätöstensä toteuttamisessa, vaikka ne samalla myös etäännyttävät heitä toisistaan. Molemmat äidit ovatkin kiinnostuneempia omista pyrkimyksistään kuin perillistensä hyvinvoinnista.

Patrick ja Mary yrittävät korjata mennyttä olemalla toisenlaisia vanhempia lapsilleen kuin mitä heillä itsellään on ollut. Se ei ole kuitenkaan helppoa. Vaikka he valitsevat tietoisesti muita toimintatapoja, seuraa näistäkin päätöksistä uusia ongelmia, joilla on vaikutusta erityisesti heidän parisuhteeseensa. Esimerkiksi Mary omistautuu lapsilleen ja erityisesti Thomasille niin täydellisesti, että Patrick tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi heidän suhteessaan. Molemmat ajautuvat valintojensa kautta tilanteisiin, joissa loukkaavat toisiaan.

Eleanor aneli lapsen lailla Patrickia ”tekemään tästä lopun”, Thomas pyrki erotuomarin lailla pitämään vanhempansa erillään, jos Patrick yritti lähestyä Maryn välinpitämätöntä vartaloa, Robert piti päiväkirjaa ja samalla etäisyyttä heihin muihin. Mary oli myrskyn silmä, ja tarpeellisuuden tarpeessaan hän näytti riippumattomammalta kuin todellisuudessa oli. Tosiasiassa hän ei elänyt pelkällä muiden ihmisten aiheettomien tarpeiden täyttämisen gloorialla. Intohimoinen uhrautuminen sai hänet toisinaan tuntemaan itsensä vangiksi, joka kaivoi itselleen hautakuoppaa ennen teloitusta. Patrick tarvitsi vallankumousta riippuvuuden tyranniaa vastaan, kun taas hän kaipasi vallankumousta uhrautumisen tyranniaa vastaan. Vaikka hän olikin ylirasittunut ja Thomas oli ominut hänet kokonaan, hänen parhaisiin puoliinsa vetoaminen ajoi häntä vain syvemmälle ansaan. Sen sijaan, että sisaruskateus olisi nostanut Robertin vastarintaan, vastalauseita esittikin suhteellisen epävakaa Patrick. (St Aubyn 2018, 212–213.)

Muistot David-isästä sekä läsnä oleva, mutta vakavasti sairas Eleanor-äiti eivät päästä Patrickia helpolla. Hän pyrkii olemaan erilainen kuin isänsä oli, mutta ei kuitenkaan koe olevansa sellainen vanhempi kuin haluaisi olla.

Saint-Nazaire ei enää täyttänyt mieltä nostalgialla, vaan menetys oli kirkastunut epäonnistumiseksi: hänestä ei tulisi sellaista isää kuin hän oli toivonut, miestä joka jättää taakseen perimänsä sekasotkun ja rakastaa lapsiaan ilman ahdistusta. Hän oli päässyt ohi ykkösvaiheesta, kuten hän itse sitä kutsui. Siinä isä on tuomittu tuottamaan lapsilleen samoja kokemuksia, joita hän inhoaa omassa elämässään eniten, mutta hän junnasi kakkosvaiheessa, jossa ykkösvaiheen tunnollinen välttely teki hänet sokeaksi uusille virheille. Kakkosvaiheessa anteliaisuus perustui siihen, mitä antajalta puuttui. Puutteesta voimansa saava vimmattu ylikompensointi oli äärimmäisen kuluttavaa. Kolmosvaiheesta saattoi vain haaveilla. Vaisto sanoi, että se odotti jossakin kukkulan takana kuin huhuttu hedelmällinen laakso. (St Aubyn 2018, 204.)

Teoksessa käsitellään monipuolisesti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Patrickin ja Maryn vanhin poika, teoksen alussa noin viisivuotias Robert on tarkkaavainen ja hyvä matkimaan ihmisiä. Sekä Mary että Patrick ovat huolissaan hänestä, koska epäilevät pojan omineen isältään tapoja ja asenteita, joita ilmankin hän pärjäisi. Robertilta ja häntä noin viisi vuotta nuoremmalta Thomasilta ei näytä jäävän oikein mikään huomaamatta. He eivät kenties ymmärrä kaikkea kuulemaansa tai näkemäänsä, mutta pystyvät silti tekemään osuvia huomioita elinympäristöstään. Teos esimerkiksi alkaa Robertin muistoilla syntymänsä ajoilta. Lapset vaikuttavatkin useaan otteeseen ajatusmaailmoiltaan vanhemmilta kuin mitä heidän ikänsä on.

Kun sanat löytyivät, aluksi tuntui että maailma oli kaikki se, mitä niillä saattoi kuvailla, mutta maailmassa oli myös sellaista mitä ei voinut kuvailla. Tavallaan ne asiat, joita ei voinut sanoin kuvata, olivat parempia. Saatuaan pikkuveljen Robert oli alkanut miettiä, millaista oli ollut silloin, kun hän oli ollut pelkkien ajatusten vietävänä. Kun ajatukset lukittuivat kieleen, pyöriteltävänä oli vain muutaman tuhannen sanan likainen pakka, jota miljoonat ihmiset olivat jo käyttäneet. Joskus saattoi yhä kokea tuoreita hetkiä, ei siksi että kaikki maailman elämä oli jo tulkittu vaan koska hänen ajatustensa aineksesta syntyi jotakin uutta. (St Aubyn 2018, 26–27.)

Kun Robert ja Thomas vasta tutustuvat elinympäristöönsä ja sitä kuvaaviin sanoihin, heidän isoäitinsä Eleanor on menettämässä kykyään kommunikoida. Halvauskohtaukset ovat vieneet häneltä voimia ja pakottaneet turvautumaan sairaalan ja hoitokodin apuun. Sairastuminen ja kuoleman läsnäolo muuttavat asioita, vaikka Eleanor pyrkiikin pitämään kaikki langat käsissään elämänsä suhteen. Patrick joutuu huomaamaan, että äiti on nyt se, joka tarvitsee apua sekä erilaisten päätösten toteuttamisessa että arjen toiminnoissa aina syömisestä lähtien.

Äidin helläkätinen auttaminen oli uusi kokemus. Hän ei ollut käsitellyt yhtä huolehtivaisin ottein ketään muita kuin lapsiaan. Sukupolvien järjestys vaihtui ja hän tajusi auttavansa avutonta, petollista ja eksynyttä äitiään huolestuneena ja levottomana. Kuinka kohottaa päätä oikein, kuinka pitää huoli ettei äiti tukehdu mehuun. Hän katseli, kun äiti pyöritteli mehua suussaan hätääntyneen ja sekavan näköisenä, ja koetti auttaa parhaansa mukaan tahdonvoimallaan, kun äiti yritti viestittää kurkulleen miten mehu nieltiin. (St Aubyn 2018, 190.)

Kuoleman läheisyys pakottaa tekemään valintoja, joista on seurauksia heille, jotka jäävät vielä elämään. Sekä muistot että aineellinen perintö vaikuttavat ihmisten arkeen vuosienkin jälkeen.  Joillekin on tärkeintä kaikki se, mikä on rahallisesti arvokasta, kun taas toiset voivat pyrkiä irti kaikesta omistamastaan. Eleanorin sisko Nancy haikailee isäpuolelle menetetyn perintönsä perään, vaikka elää ylellisempää elämää kuin monet muut. Sen sijaan Eleanor ei tunnu erityisemmin välittävän omaisuudestaan, vaan hyödyntää sitä omiin tarkoituksiinsa kuten Transpersoonallisuussäätiön toiminnan tukemiseen, mikä aiheuttaa erityisesti Patrickille harmia. Eleanor on valmis avustamaan itselleen tärkeitä asioita ja niihin liittyviä henkilöitä, vaikka ulkopuolisten näkökulmasta vaikuttaa siltä, että häntä vain hyödynnetään rahanlähteenä. Eleanorin kykenemättömyys nähdä kunnolla, mitä hänen lähellään on sekä tapahtunut että tapahtuu, herättää yhtä aikaa säälin ja vihankin tunteita.

Siinä missä Eleanorin äiti oli ollut herttuoiden lumoissa, Eleanor tunsi vetoa poppamieheksi haikaileviin ihmisiin, mutta yhteiskunnallisesta taantumisesta huolimatta kaava oli sama: lapset jäivät osattomiksi ja voiton vei hartaasti vaalittu minäkuva jonkinlaisesta grande damesta tai pyhästä hullusta. Eleanor oli sälyttänyt seuraavan sukupolven setvittäväksi kaikki ne elämänkokemukset, joita ei halunnut kohdata itse: ero, petos, viha äitiä kohtaan, perinnöttömäksi jääminen. Sen sijaan hän oli takertunut ajatukseen, että häntä odotti tehtävä maailman pelastajana, vesimiehen aika, paluu primitiiviseen kristinuskoon, šamanismin paluu – nimilappu vaihtui vuosittain, mutta Eleanorin rooli säilyi ennallaan: sankarillinen ja optimistinen näkijä, joka ylpeili nöyryydellään. (St Aubyn 2018, 95.)

Jos Transpersoonallisuussäätiö sekä usko jälleensyntymiseen antavat Eleanorin elämälle sisältöä, hakevat muutkin teoksen henkilöt turvaa eri asioista. Esimerkiksi Mary on päättänyt omistautua kokonaan äitiydelle, vaikka se merkitsee kaiken hyvän lisäksi myös pelkoa, väsymystä ja oman ajan menettämistä. Lapsista erityisesti pikkuinen Thomas tarjoaa molemmille vanhemmilleen mahdollisuuden irtautua hetkeksi omista ajatuksistaan. Perheestään huolimatta Patrick pyrkii kuitenkin helpottamaan pahaa oloaan muun muassa hakeutumalla päihteiden pariin, mistä seuraa jälleen uusia haasteita ja ristiriitoja.

Millaista mahtaisi olla elämä ilman lohtua tai ilman lohdun saamisen halua? Sitä hän ei saisi tietää koskaan, ellei repisi juuriltaan lohtua tuottavaa järjestelmäänsä, joka oli saanut alkunsa Saint-Nazairen kukkulankyljellä ja levinnyt sittemmin jokaiseen lääkekaappiin, sänkyyn ja pulloon, joita hän oli elämässään kohdannut. (St Aubyn 2018, 316.)

Elämän järjestykseen saattaminen ei ole helppoa, vaan se vaatii sekä itsensä että menneisyytensä kohtaamista. Patrick sekä Mary pohdiskelevat omia valintojaan ja tunteitaan samalla kun analysoivat muiden tekemiä ratkaisuja. Patrick joutuu esimerkiksi huomaamaan, miten hänen äitinsä on näyttäytynyt eri tavoin eri henkilöille. Lopulta itsensä kanssa on kuitenkin tehtävä jonkinlainen sopu sekä valittava, mitä aikoo elämässään seuraavaksi tehdä.

Paljon on muuttunut, eikä kuitenkaan mikään

Loistavassa menneisyydessä yhtenä tärkeimmistä aiheista oli Patrickin ja hänen isänsä välinen suhde. Vaikka Toivoa sopii keskittyykin pääasiassa siihen, millainen vaikutus äideillä on ollut eri henkilöiden elämässä, ei isienkään roolia ole kokonaan unohdettu. Esimerkiksi Patrickin isän Davidin teoista paljastuu jälleen jotain uutta ja karmivaa. Tapahtumien ja henkilöiden parempi ymmärtäminen edellyttääkin sarjan aiempien osien lukemista, sillä sekä Äidinmaitoa että Loppujen lopuksi rakentuu niiden luomalle perustalle, eikä aiemmin kerrottuun palata enää kovinkaan yksityiskohtaisesti. Tästä huolimatta teoksen alku osoittaa, että nyt ollaan uuden romaanin äärellä. Kerronta lähtee liikkeelle Robertin muistoista, jotka liittyvät hänen syntymänsä aikoihin. Tämä aloitustapa herättää uteliaisuuden tulevaa kohtaan. Tarinan edetessä selviää myös nopeasti, millä tavoin Patrickin elämä on muuttunut edellisiin osiin verrattuna.

Äidinmaito ja Loppujen lopuksi tarjoavat mahdollisuuden tarkastella niitä aiempien osien kautta. Loistavassa menneisyydessä Patrickin Amerikan reissu keskittyi lähinnä huumeiden käyttöön, kun taas tällä kertaa alkoholilla on osuutensa samaiseen maahan tehdyn matkan tapahtumissa. Kun edellinen teos päättyi syntymäpäiväjuhliin, jossa monenlaiset salaisuudet tulivat esille ja tehtiin elämää muuttavia päätöksiä, löytyy samaista henkeä myös Eleanorin hautajaisista, jossa menneisyys asettuu jälleen tarkastelun kohteeksi ja useiden henkilöiden välille syntyy keskusteluja. Tämän kaltaisten kerronnallisten ratkaisujen kautta syntyy tunne jatkuvuudesta, joka auttaa miettimään eri osien välistä suhdetta toisiinsa. Samalla pystyy havainnoimaan sitä, ovatko henkilöt ja yläluokka muuttuneet ajan kuluessa vai toistuvatko menneestä tutut tavat edelleen.

”Jos sinulla ei ole vieläkään kokemusta siitä että menee hyvin, kovin paljon ei ole muuttunut.”
”On toki, mutta puheenparren muuttuminen vie aikansa.”
”Maltan tuskin odottaa.”
”Jos on mahdollista olla ironinen…”
”Sinä käytät tilaisuuden hyväksesi.”
”Se on pahin addiktio kaikista”, Patrick sanoi. ”Heroiini on pikkujuttu. Yritäpä luopua ironiasta, syvältä kumpuavasta halusta tarkoittaa kahta asiaa yhtä aikaa, olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja välttyä kiveen hakatun merkityksen katastrofilta.” (St Aubyn 2018, 288.)

Tyyli on aiemmasta tuttua. Teoksen aikana saa sekä pohdiskella maailmaa että nauraa, tuntea surua ja järkyttyäkin henkilöiden teoista. Patrickin ja Maryn turhautumista elämäntilanteisiinsa sekä heidän kykenemättömyyttä muuttaa asioita ainakaan heti kuvataan onnistuneesti. Erityisesti Patrick velloo edelleen tunteissaan ja esittää piikikkäitä arvioitaan asiasta kuin asiasta.

Teoksessa hyödynnetään useita eri näkökulmia, eivätkö Mary, Patrick ja lapset ole ainoita, joiden ajatuksiin lukija pääsee tutustumaan. Joitakin Loistavasta menneisyydestä tuttuja henkilöitä on säilynyt vielä mukana, mutta tapahtumien kannalta tärkeimmiksi nousevat aivan uudet hahmot, kuten Transpersoonallisuussäätiötä pyörittävä, šamanismista kiinnostunut Seamus sekä Patrickin entinen tyttöystävä Julia. Sarjan aiemmissa osissa henkilöt olivat useaan otteeseen erimieltä asioista ja niin on tälläkin kertaa. Jännitteitä eri ihmisten välillä riittää. Esimerkiksi Eleanorin hautajaisvieraista löytyy monenlaisia näkemyksiä aiheesta kuin aiheesta.  Erilaisten ihmisten päätyminen samaan tilaan tuokin hyvin esille ajattelutapojen välisiä eroja.

    ”Voit muuttaa mieltäsi jos siltä tuntuu”, Mary sanoi.
”Itse asiassa sinun pitää muuttaa mieltä”, Thomas sanoi, ”koska sitä varten se on olemassa!”
(St Aubyn 2018,      424–425.)

Teoksen parhaimmat oivallukset on kirjoitettu Robertin ja Thomasin vuorosanoihin ja ajatuksiin, vaikka tavat katsoa asioita vaikuttavatkin aikuisilta omituilta. Se saa miettimään, kuka oikeastaan on tarinan lopullinen kertojaääni. Lasten kautta aikuisten maailmaa pystytään tarkastelemaan ulkoapäin ja ottamaan etäisyyttä siihen, mikä taas ei olisi mahdollista, jos pysyttäisiin esimerkiksi vain Maryn tai Patrickin näkökulmissa. Samalla tuodaan hyvin esille se, miten lapset voivat huomata erilaisia asioita vanhemmistaan sekä saada heiltä vaikutteita. Teos hyödyntääkin onnistuneesti eri sukupolvien jatkumon kuvausta. Eleanor on ristiriitainen henkilöhahmo ja hänen sukunsa historia valottaa sekä yläluokan elämäntapoja ja ajan muutosta että yksittäisten valintojen merkitystä jälkipolville.

Lukukokemukseltaan Toivoa sopii ei ole yhtä yllättävä kuin Loistava menneisyys oli.  Osaksi se johtuu siitä, että teokseen kohdistui ainakin minun osaltani korkeat odotukset, joita voi olla vaikeaa lunastaa. Aiempaan verrattuna Patrickin henkilöhahmo ei ole enää uusi tuttavuus, joten lukija tuntee jo hänen tapansa tarkastella asioita. Sarjaa onkin parasta arvioida viisiosaisena kokonaisuutena, joka näyttää Patrickin elämästä merkittäviä hetkiä samalla kun se valottaa englantilaisen, sekä amerikkalaisenkin, yläluokan elämää. Myös tarinan omaelämäkerrallinen tausta antaa kokonaisuudelle lisäsävyjä.

Edward St Aubyn Toivoa sopii kuvaa taidokkaasti sitä, miten vaikeaa voi olla suhtautua elämäntilanteiden ja läheisten muuttumiseen. Vanhemmuus, sairastuminen, huolehtiminen omasta vanhemmasta, varallisuuden muutokset, erilaiset riippuvuudet ja menneisyyden painolastit vaikuttavat monin eri tavoin henkilöihin ja heidän ratkaisuihinsa. Ongelmat eivät lopu yhteen oivallukseen, sillä eteen tulee aina uusia valintatilanteita pohdittavaksi. Silloin on päätettävä, kannattaako tällä kertaa muuttaa jotain toiminnassaan vai toistaako jälleen samoja vanhoja tapojaan.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Mother’s Milk & At Last) Otava 2018. Suom. Markku Päkkilä. 442 s.

Pirjo Kantojärvi on Torniossa asuva kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *