Marjatta Ripsaluoman Gary Snyderia käsittelevän neliosaisen esseen kolmas osa.
kuvassa Gary Snyder työskentelemässä gradunsa kimpussa vuonna 1951. (Kuva: Gary Snyder/Grey Fox Press)
III
Vuorista Snyder puhuu jatkuvasti ja kirjoittaa kiipeämisestä huipuille. Tässä nyt suomennetussa kirjassa hän siteeraa mm. buddhalaisklassikko Dogenia Etelä-Kiinasta (1200-luvulta). On kysymys siitäkin, miksi vuoret ovat niin kiinnostavia. Mikä niissä vetää puoleensa?
Mieleen tulee belgialais-ranskalaisen buddhalaisen ja mystikon Alexandra David-Néel (1868-1969) kertomus Tiibetistä. Hänen luokseen oli tulossa vieras. Ylängöllä hän oli eksynyt ja hänen kantajansa oli jäänyt jonnekin majaan tai mahdollisesti kulkenut jo seuraavalle ylängölle. Sitten hän näkee pisteen kaukaisuudessa. Vuoren rinnettä on tulossa alas piste, joka ei näytä miltään eläimeltä. Eikä niin korkealla juuri eläimiä olekaan, ehkä joku vuorivuohi tai lammas, ei muuta.
Se on ihminen. Niinpä länsimainen ihminen istuu odottamaan. Kävelijä näkyy olevan munkki, sen näkee sahramilla värjätystä viitasta. Punaista ja keltaista. Ja ihminen tulee kohti. Mutta hän ei pysähdy vieraan eteen, vaan suuntaa jonkinmoisen usvan peittämät silmänsä eteenpäin ja jatkaa kävelemistä. Munkin vauhti ei hiljene tai nopeudu ylä- tai alarinteen mukaan vaan pysyy tasaisena.
Munkki on meditatiivisessa tilassa. Hän on jossain muualla kuin tässä reaalisessa todellisuudessa. Käveleminen on meditaatiota ja sen tarkoitus on päästä satoriin. Paitsi että kovasti yrittämällä siihen ei pääse, meditoiminen ohjaa siihen ikään kuin varkain.
Kävelemällä ihminen tuntee paljaiden jalkapohjiensa alla maan ja kulkeminen on helppoa. Vuorista Dogen sanoo että ne kävelevät. Siniset vuoret kävelevät sinne tänne ja loiskuttavat mennessään meriä, jokia ja järviä.
Kun katsoo planeetta maata, niin näkee helposti että Dogen on oikeassa. Vuoret ovat Pangeian suurmantereen ajoista alkaen kävelleet ympäri meriä, törmänneet tasankoihin ja kohonneet sitten korkeuksiin. Himalaja on maailman katto. Dogen itse käveli myös pitkin Kiinaa. Hän sanoi että kaupungeissakin on käveltävä: miten muuten näkisi ihmisiä ja eläimiä, miten muuten osuisi paikalle jossa perhekunta syö ja tietäisi, että munkeille annetaan aina osa ruuasta.
Zenissä ovat mittasuhteet kohdallaan.
Gary Snyder istuu vuorenhuipulla palovartijana vuonna 1952:
Granite creek Guard station 9 July
the boulder in the creek neve moves
the water is always falling
together!
A ramshackle little cabin built by Frank Beebe the miner.
Two days walk to here from roadhead.
arts of the Japanese: moon-watching
insect-hearing
Reading the sutra of Hui Nêng.
one does not need universities and libraries
one need be alive to what is about
Saying “I don’t care”
(Gary Snyder: Earth House Hold. New Directions 1957)
Ensimmäinen zeniläinen yhdistys Amerikassa syntyi New Yorkiin jo 1800-luvun lopulla, aikana jolloin Japani alkoi avautua ulkomaailmalle. Mutta suurin japanilaisväestö asui Länsirannikolla. Se oli tietysti tuonut uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan. Gary Snyder sai käsiinsä joitakin zen-buddhismin perusteoksia. Myös englanniksi alkoi tulla tekstejä. Yksi kirjoittaja on D.T. Suzuki, japaninkielen tulkki, joka työskenteli Yhdysvalloissa Japanin tunnetuksi tekemisen puolesta. Toinen, hieman myöhäisempi kirjailija ja kääntäjä oli Alan B. Watts. Snyder erittelee Erämaan opetukset –esseekirjassaan Suzukin ja Wattsin painotuksia zen-buddhismin olemuksesta.
Suzukin ja Wattsin kirjoja on suomennettu, joten he eivät ole niin tiukasti kielimuurin takana kuin suurin osa beat-runoilijoita on vieläkin.
Nuori Snyder oli alkanut yksinäisillä vaelluksillaan metsiin ja vuoristoihin miettiä luonnon ja ihmisen vaikutussuhteita. Zen antaa koaneissaan niistä hyviä vastauksia.
Ei ole kysymys tempuista tai petkutuksesta, ei oikeastaan edes uskonnosta sanan länsimaisen uskontokäsityksen mielessä. Japanissa buddhalaismunkit ovat kuuluneet jokapäiväiseen elämään aivan yhtä hyvin kuin maanviljelijät, paikallinen aatelisto, joka suvaitsi käydä sotaa toisten aatelisten kanssa miltei jatkuvasti, käsityöläiset, koko väestö. Kerjäläismunkki ei yrittänyt päästä taloudellisesti parempaan asemaan, vaan hän opiskeli, mietiskeli, maalasi maisemakuvia tai kirjoitti runoja.
Häntä ei halveksittu siksi, että hän pyysi almuja. Häntä pidettiin arvossa, hänen luokseen mentiin keskustelemaan, ja milloin hän sattui erakkomajastaan alas kaupunkiin ja majataloon, hänen ympärilleen kerääntyi ihmisiä kyselemään asioita olevaisuuksista.
Snyder itse käytti japanilaisten esikuviensa mukaan omia vuoriaan kävelemisen ja kiipeilyn kohteina. Länsirannikolta kun ei vuoria puutu. Omassa kommuunissamme Portlandissa näkyi yhdestä ikkunasta St. Helens (silloin vielä terävähuippuisena, nyt huippu on kokonaan pois) ja toisesta Mt. Hood, jonka intiaanit sanovat räjähtäneen viimeksi ehkä 1700-luvun puolivälin jälkeen, joten se voi räjähtää koska tahansa uudestaan. Miljoonakaupunki tuhoutuu.
Kun katsoo karttaa tai lukee geologiaa, ymmärtää, että Japani on hyvin samanlaista aluetta kuin Oregon. Tulivuoria, suuria puita, meri joka ulottuu viereen, niin että siitä saa suuri osa ihmisistä elantonsa.
Snyder on silti kotonaan kaikkialla maailmassa. Tässä hän kertoo matkastaan Alaskaan tapaamaan ystäviä (Erämaan opetus):
Leijojen kaltaiset kevyet lentokoneet kaartelivat tuulenpyörteissä. Arktisen kevään pitkinä päivinä ihmiset lentävät mihin aikaan vuorokautta tahansa. Oikaisin Bettlesin eteläpuolitse ja ajoin perille taksilla, joka liirteli lumisilla teillä. Fairbanksissa menin tapaamaan Erik Grandquist-nimistä suomalaista muinaiseläintentäyttäjää vilkaistakseni hänen rekonstruoimaansa biisoninkehoa, joka kuului varhaiselle, 36000 vuotta sitten kuolleelle biisonilajille. Sitä säilytettiin vielä tuolloin yliopiston laboratoriossa. Se oli pienehkö ja kauniilla tavalla lujatekoinen täytetty eläin, jonka nahka oli alkanut sinertyä. Erikin aiempi projekti oli ollut puolalainen villamammutti, joka oli löydetty keskeltä suolaesiintymää.
Snyder liikkuu sujuvasti eri kulttuureissa, on utelias. Hänen elämänasenteensa on paljolti saman kaltainen kuin H.D. Thoreaun (1817-62). Thoreau tutkii Snyderin tavoin usein luonnontieteellisiä asioita, lajeja, sekä eläinten että kasvien ja teksteissään ilmoitti millaisiin hän oli törmännyt vaelluksillaan:
Intiaanien keskuudessa näyttää olleen tärkeä ravinnon lähde tavallinen simpukka, Unio complanatus – tai paremminkin fluviatilis – jollaisia piisami jättää keväisin kiville ja kannoille. Eräästä intiaanien ammoisesta juhlapaikasta, kolmekymmentä jalkaa joen pintaa korkeammalle kohoavan mäen laelta, on löydetty suuret määrät simpukankuoria. Niitä on jopa jalan paksuudelta maassa, missä ne sekoittuvat tuhkaan ja heiltä jääneisiin esineisiin. (Henry David Thoreau: Vaellus vuorelle ja muita esseitä, suom. Antti Immonen, Green Spot, 2007)
Amerikan ongelma on se, että valtaapitävät eivät ole alkuperäisiä amerikkalaisia. He ovat tulleet muualta ja ovat ryhtyneet määrätietoisesti muuttamaan mannertaan jotenkin vanhan mantereen, Euroopan, näköiseksi. Ovat rahdanneet mukanaan myös kristinuskon, kirjallisuuden ja muun kulttuurin, joita ilman intiaanit ovat tulleet toimeen ainakin viime jääkaudelta alkaen, ehkä paljon kauemmin.
Snyderin tekstejä lukiessa aloin ymmärtää, mikä oli underground-lehden toimituksen ympäristö. Toimituksen ikkunasta näkyi suuri valokilpi: Jesus Saves the World. Sitten olivat puukorttelit täynnä halpoja hotelleja ja baareja, joissa viimeiset intiaanit sinnittelivät. Ja tietysti myös tulokkaat, joita nykyään on poliittisen korrektiuden nimissä kutsuttava meksikkolais-amerikkalaisiksi.