Avioliittojuoni vastaan rakastuneen kieli JUHA-PEKKA KILPIÖ
Romaanin otsikko on tietysti hieman hölmö. Kun alkuperäisellä nimellä The Marriage Plot (2011) on monta mieltä, suomenkielisellä nimellä Naimapuuhia (2012) on kaksi. Alkuperäinen viittaa kirjallisuuden seminaariin, johon yksi romaanin henkilöistä osallistuu ja jossa käsitellään ”avioliittojuonta” klassisen realistisen romaanin suurena aiheena siten kuin se muotoutuu Austenin, Eliotin ja Jamesin tuotannoissa. Niin ikään se viittaa tietysti käsillä olevaan Eugenidesin romaaniin, joka mielii sekä jatkaa avioliittojuonen traditiota että modernisoida sitä, ja hieman siihenkin, että tässä parinmuodostusta tematisoivassa traditiossa henkilöiden välisiä suhteita määrittävät erilaiset juonet myös vehkeilyn ja laskelmoinnin mielessä. Koska käännös on muilta osin mallikas ja sisältää lisäksi lähdeluettelon, joka alkutekstistä puuttuu, ensimmäistä sanaa on kenties pidettävä kustantajan lipsahduksena.
Naimapuuhien aiheena on kirjallisuudenopiskelija Madeleinen, uskonnonopiskelija Mitchellin ja biologianopiskelija Leonardin välinen kolmiodraama. Kampusromaani/romanssi kuvaa henkilöiden opiskeluaikaa Brownissa 80-luvun alussa ja valmistumisen jälkeistä harhailua. Avioliittojuonen lisäksi aineksia ovat muun muassa Mitchellin uskonnollinen kriisi ja matka Intiaan, Leonardin työ assistenttina hiivasolujen pariutumista tutkivassa projektissa sekä ranskalaisen teorian ja poststrukturalismin tulo amerikkalaiseen akateemiseen keskusteluun.
Fokalisaatio vaihtelee tasapuolisesti kolmen päähenkilön välillä, ja kerronnaltaan romaani on, tietysti traditionaalisen aiheen hengessä, hyvin tavanomainen verrattuna Eugenidesin kahteen aiempaan. The Virgin Suicides (1993) on kerrottu kauttaaltaan monikon ensimmäisessä persoonassa ja tematisoi muun muassa kollektiivisen subjektiviteetin ja jaetun halun rakentumista. Middlesexissa (2002) yhdistyvät sekä sukupuolen että totunnaisten kertoja-asemien rajanylitykset, kun jokin sellainen kuin kaikkitietävä ensimmäisen persoonan kertoja kuvaa muiden henkilöiden mieliä sekä tapahtumia, joissa ei itse ole ollut läsnä. Middlesexiin on tosin ahdettu koko Yhdysvaltain lähihistoria siinä määrin ohjelmallisesti, että Naimapuuhia tuntuu siihen nähden vähemmän pakotetulta. Se olisi realistisessa traditiossaan hyvin viehättävä teos, ellei tieten tahtoen asettaisi itselleen kahta harmillisen epäedullista vertailukohtaa. Ne ovat Roland Barthes ja David Foster Wallace.
Romaanissa akateemisen maailman kuvaus keskittyy ennen kaikkea Madeleinen kirjallisuudenopintoihin. Ne osuvat tiettyyn murrosvaiheeseen: ”Madeleinen rakkaushuolet olivat alkaneet niihin aikoihin, kun hänen opiskelemissaan ranskalaisissa teorioissa dekonstruoitiin jopa rakkauden käsite” (s. 35). Tältä realistista romaania täytyy näemmä kaikin tavoin varjella, joten Naimapuuhien strategiana on naureskella derridalaisille fanipojille: ”Kun Madeleine kysyi, mistä kirjassa oli kyse, Whitney antoi ymmärtää, että tämä kirja [Of Grammatology] vastusti täsmälleen sitä ajatusta, että kirjassa täytyy olla ’kyse’ jostain ja että jos siinä oli ’kyse’ jostain niin sitten siitä, että meidän oli lakattava ajattelemasta että kirjoissa oli kyse jostain” (s. 41). Mukana ovat niin ikään kaikki pakolliset hämäryyskliseet. Toisaalta ironia kohdistuu vähintään yhtä paljon kaikkien pelästyneiden vastareaktioiden ja erilaisten kommentaarien ja metateoreettisten puheenvuorojen tuottamiin yleistyksiin ja vääristelyihin, kuten valloittavan typerä biografistinen tulkinta koko paradigmasta osoittaa:
Madeleinesta tuntui, että useimmat semiotiikan teoreetikot olivat olleet lapsina epäsuosittuja, usein kiusattuja tai syrjittyjä, ja että he olivat siksi suunnanneet raivonsa kirjallisuuteen. He halusivat kirjailijan alas. – – He halusivat lukijan pääasiaksi. Koska he olivat lukijoita. (s. 71.)
Tärkein teoreettinen teksti on Barthesin Rakastuneen kielellä (Fragments d’un discours amoureux, 1977), joka romaanin käsittelyssä latistuu täysin. Siitä lainatut katkelmat kehystävät Madeleinen ja Leonardin rakkaussuhteen kehitystä, jolloin niiden tehtävänä on ennen kaikkea kommentoida juonenkäänteitä. Barthesin metodi on kuitenkin toinen, ja se lausutaan julki heti johdannossa: ”Sen sijaan että olisin pyrkinyt kuvailemaan rakastuneen diskurssia, olen simuloinut sitä ja palauttanut sille sen perustavanlaatuisen persoonan, minän, vieläpä niin että olen analyysin sijaan tuonut näyttämölle lausumisen” (Barthes 2000, 19). Romaanin kertoja sen sijaan tiivistää emotionaaliset tilat hyvin jäännöksettömästi eikä salli henkilöiden diskurssille sitä harhailua ja epäjärjestystä, joka määrittää rakastuneen subjektin kieltä sellaisena kuin Barthes sille antautuu.
Kuten romaanin vastaanotossa on jo moneen kertaan ehditty todeta, Leonardin hahmon esikuvana on ollut David Foster Wallace. Tämä perustuu siihen, että Leonard on nerokas, maanis-depressiivinen ja pitää päässään samanlaista huivia kuin Wallace piti. Muodon vuoksi vedetään vähän takaisin ja joitakin vastaavuuksia kielletään; kertoja katsoo tarpeelliseksi ilmoittaa, ettei Leonard ole koskaan pelannut tennistä, jota Wallace puolestaan pelasi nuorena ja josta hän kirjoitti useita esseitä. Oli miten oli, Naimapuuhien kannalta vähemmän triviaali seikka kuin Wallacen henkilö on hänen tuotantonsa. Erityisen olennainen on novelli ”The Depressed Person” kokoelmasta Brief Interviews with Hideous Men (1999).
Kun Leonard romaanin alkupuolella joutuu masennuksen seurauksena sairaalaan, Madeleine saa kuulla tapahtumaan johtaneista vaiheista yhteiseltä tuttavalta:
Niihin aikoihin Leonard oli lopettanut litiumin käytön, sanoi Auerbach. Oli epäselvää, oliko Leonard tehnyt sen tarkoituksella vai yksinkertaisesti unohtanut. Mutta melko pian hän alkoi soitella ihmisille. Hän soitteli kaikille. Hän puhui viisitoista minuuttia tai puoli tuntia tai tunnin tai kaksi tuntia. Ensin hän oli viihdyttävä niin kuin aina. Ihmisistä oli mukava kuulla hänestä. Hän soitti ystävilleen kaksi tai kolme kertaa päivässä. Sitten viisi tai kuusi. Sitten kymmenen. Sitten kaksitoista. – – Auringon noustessa Leonard soitti aamuvirkuille ystävilleen. Valvottuaan koko yön hän soitti ihmisille, jotka eivät olleet vielä juttutuulella. Heistä hän siirtyi muihin, hyviin tuttuihin tai ohimennen tapaamiinsa ihmisiin: opiskelijoihin, toimistosihteereihin, iholääkäriinsä, opintosihteeriin. (s. 165–166.)
Ilmeinen esikuva romaanin jaksolle on masentuneen puhe Wallacen novellissa:
The depressed person confessed that when whatever empathetic friend she was sharing with finally confessed that she (i.e., the friend) was dreadfully sorry but there was no helping it she absolutely had to get off the telephone, and had finally detached the depressed person’s needy fingers from her pantcuff and gotten off the telephone and back to her full, vibrant long-distance life, the depressed person almost always sat there listening to the empty apian drone of the dial tone and feeling even more isolated and inadequate and contemptible than she had before she’d called. – –
The depressed person would therefore always implore any friend she was on the telephone with to tell her the very second she (i.e., the friend) was getting bored or frustrated or repelled or felt she had other more urgent or interesting things to do, to please for God’s sake be utterly up-front and frank and not spend one second longer on the phone with the depressed person than she (i.e., the friend) was absolutely glad to spend. The depressed person knew perfectly well, of course, she assured the therapist, how pathetic such a need for reassurance might come off to someone, how it could all too possibly be heard not as an open invitation to get off the telephone but actually as a needy, self-pitying, contemptibly manipulative plea for the friend not to get off the telephone, never to get off the telephone. (Wallace 2010, 42–45.)
Novelli, keinoinaan toisto ja vapaa epäsuora esitys, on luultavasti pakahduttavin kuvaus modernista tajunnasta analyysikoneen ja rekursiivisesti generoituvien metatasojen kehässä. Romaanissa samasta aiheesta tehdään humoristinen anekdootti. Emootiot kuvataan ulkoa päin, eikä henkilöhahmon diskurssille ole taaskaan tilaa.
Madeleine arvelee seminaarityössään, että avioliittojuoni on vanhentunut eikä sillä ole relevanssia nykyromaanissa. Naimapuuhien ongelma ei kuitenkaan ole se, että siinä on ”kyse” avioliittojuonesta – henkilösuhteet kyllä saadaan elegantisti järjestykseen – vaan se, että siinä on niin hallitsevasti kyse juonesta ylipäätään. Kerronta ohittaa nopeasti kaikki tajunnankuvauksen kannalta häiritsevät tilanteet, jolloin romaanista puuttuu paitsi rakastuneen myös masentuneen kieli.
Eugenides, Jeffrey 2012: Naimapuuhia. Suom. Arto Schroderus. Helsinki: Otava.
Barthes, Roland 2010: Rakastuneen kielellä. Suom. Tarja Roinila. Helsinki: Nemo.
Wallace, David Foster 2007: Brief Interviews with Hideous Men. New York: Back Bay Books.