Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

LIISAMARI SEPPÄLÄ  16.8.2018

Kertomus eräästä avioliitosta on norjalaisen Geir Gulliksenin kirjoittama romaani, jossa on kolme päähenkilöä: Jon, aviomies (kirjailija ja toimittaja); Timmy, aviovaimo (lääkäri ja virkamies) sekä Harald (hiihtovalmentaja ja naapuri). Romaanissa kerrotaan Timmyn ja Jonin rakkaustarina, heidän tapaamisensa, avioliittonsa, ja lopulta myös heidän yhteiselonsa päättyminen Timmyn ja Haraldin suhteeseen. Kuvattujen tunteiden aitous ja intensiteetti saavat lukijan pohtimaan, onko kyseessä autofiktio.

Onko mahdollista kirjoittaa niin ainutlaatuisesta molemminpuolisesta rakkaudesta, kuin mistä Geir Gulliksen kertoo, jos ei ole sellaista kokenut?  Jotkut ajattelevat, että merkitykselliset ja intiimit ihmissuhteet pidetään luottamuksellisina, ja nautitaan siitä, että on saatu ne kokea. Fyysiset elämykset jäävät lihasmuistiin, josta niitä voi halutessaan yrittää houkutella esiin. Kahden ihmisen välinen luottamus säilytetään eron jälkeenkin, koska arvostetaan yhdessä koettuja tapahtumia, eikä pidetä niitä itsestäänselvyyksinä. Tärkeimmistä tapahtumista uskoudutaan korkeintaan yhdelle luottohenkilölle.

Yksi mahdollinen syy kirjoittaa omasta rakkaussuhteestaan kaunokirjallinen teos, on halu ymmärtää ja päästä samalla irti tuskasta. Analysoimalla, etäännyttämällä ja siirtämällä käsittämättömät tapahtumat toiseen kontekstiin, voi saada tunnetilansa muuttumaan. Joku tuntematon on sanonut, että onni on tuskan väistyminen, ja kokemukseni mukaan sen voi saada aikaan romaanin kirjoittamalla. Itsenäisen taideteoksen synnyttäminen on tietysti toinen mahdollinen syy tapahtumien dokumentointiin. On myös mahdollista, ettei Gulliksenilla ollut muuta vaihtoehtoa, romaani syntyi, koska niin täytyi tapahtua. Toimiminen Karl Ove Knausgårdin kustannustoimittajana on voinut myös vaikuttaa kirjoittamiseen / julkaisupäätökseen.

Loppujen lopuksi romaanissa kuvatun rakkaustarinan tapahtumia ei voi analysoimalla ymmärtää. Kysymys on myös siitä, voiko tuntea tuskaa ja analysoida samanaikaisesti. Teosta lukiessani mieleeni nousee Elina Brotheruksen valokuvataide erityisesti ennen vuotta 2016. Gulliksenin teoksessa on jotain samaa rehellisyyttä, aitoutta ja syvyyttä, norjalainen on Brotheruksen lailla alasti yleisönsä edessä; hänenkin kärsimyksensä tihkuu taideteoksen läpi.

Hän ajattelee sitä, sitten ei ajattele sitä enää. Hän nousee ja menee ikkunaan, ulkona on pimeää, hän näkee lasissa kasvonsa. Hän muistaa erään illan siltä ajalta, joka oli yhteistä elämäämme, sen loppuvaiheesta, vähän ennen sitä kun totesimme, että emme enää tunteneet toisiamme. Hän avasi kylpyhuoneen oven, koska oli kuullut sieltä ääntä, ja näki, että olin kumarassa pesualtaan yllä ja itkin. Katselin kuvaani peilistä. Hän muistaa, että näytti siltä kuin kasvoni olisivat repeilleet, hän oli siinä hetken ja näki, miten kyyneleet valuivat, räkä valui, sylki valui, ja hän ajatteli, että nyyhkin ja korisin ja vollotin kuin lapsi, mutta samaan aikaan seisoin siinä ja tuijotin itseäni silmiin. Hän muistaa sen, hän istuu alas ja miettii sitä hetken, nousee ja lähtee huoneesta, eikä sitten enää muista sitä. (160)

Käsittääkseni kyse on myös muistamisen ja unohtamisen sekoittuneesta vyyhdestä. Jón Kalman Stefánsson kirjoittaa teoksessaan Fiskarna har inga fötter: ”…det är en av människans största olyckor att hon har lättare för att glömma än för att komma ihåg, därför att det är bekvämare, gör livet mindre ansträngande, vardagen mer lättframkomlig.” (370) Todellisuuteen vahvasti pohjaava kirjoittaminen on päätös muistaa omat kokemuksensa kirjoittamansa tarinan kaltaisina. Tapahtumista ei irroteta, eikä haluta tai ei voida päästää itseä helpolla. Jos on menetetty jotain arvokasta, halutaan ymmärtää miksi.

Kertomus eräästä avioliitosta alkaa näin: ”TÄMÄ KERTOMUS ON KUVITELMAA. HISTORIALLISIIN TAPAHTUMIIN, INSTITUUTIOIHIN, PAIKKOIHIN TAI HENKILÖIHIN ON VIITATTU PELKÄSTÄÄN KUVITTEELLISEN MAAILMAN LUOMISEKSI.” (5) On paras siis valita teoksen käsitteleminen fiktiivisenä romaanina, vaikka toden ja kuvitellun raja voikin olla liukuva. Kun kirjoittaa muistamansa ylös, samalla myös oma muistikuva muuttuu. Ehkä olisi oikeampi ajatella, kuinka suuri osa kirjoitetusta pohjaa koettuihin tunteisiin ja tapahtumiin ja kuinka suuri osa on kirjailijan itse luomaa. Tällöin voisin tyytyä arvailemaan, mitkä asiat tapahtumien kulussa ovat keksittyjä. Ystävyys on aina molemminpuolista. Rakkaus sen sijaan voi olla myös yksipuolista. Rakkaus on teonsana. Jokaisella on oma määritelmänsä rakkaudelle. Norjalaisessa romaanissa kuvataan Jonin vaimoaan kohtaan tuntema rakkaus.

Jälleen kerran pitää panna merkille, mihin asioihin kertomuksessa kiinnitetään vähän, jos lainkaan huomiota. Usein avioeroissa molemmat osapuolet menettävät rahaa ja lapset kärsivät. Näihin ilmiöihin viitataan hyvin lyhyesti.

Pitkään muistissa on ollut vain tämä, jonkinlainen odottamaton ja ansaitsematon onni. Istuimme usein soikean pöydän ympärillä, se oli tanskalaista designia, terästä ja valkoista ikilevyä. Meille pöytä oli ihan liian kallis, eräänä lauantaina se ostettiin, mutta me totuimme siihen, velka kasvoi, emme miettineet sitä. Istuimme pöydän ääressä aamuin ja illoin, lapset tekivät siinä läksyjään. Sittemmin pöytä osoittautui liian suureksi, hän sai sen, ja uusi keittiö, johon hän sen vei, oli pienempi kuin entinen. Lopulta hän myi sen pois, ja nyt se on jonkun muun: pöytä on saanut uuden elämän, niin kuin kaikki muu minkä me kaksi ennen jaoimme. (11-12)

Siitäkään poika ei pitänyt, siitä että muutuin takaisin omaksi itsekseni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän lamaantui, ja sitä kesti monta vuotta. Hänellä ei ollut mitään millä puolustautua, hänellä oli ollut suojattu lapsuus eikä mitään mahdollisuutta ennakoida sitä mitä meille tapahtui. Hänenhän olisi pitänyt saada muuttua, ei meidän (177)

Parin yhteiset lapset ovat kuitenkin olennainen osa avioliitossa. Peter Høeg kuvaa perhettä romaanissaan Susanin vaikutus.

Katsoin ensin häntä, koska meillä on vakiintunut sopimus. Jo ennen kaksosten syntymää hän ja minä tiesimme että meillä oli vaarana uppoutua liikaa lapsiin. Sen vuoksi sovimme muutamasta pelisäännöstä. Ne pätevät myös nyt kun perhe on hajoamassa. Ensimmäinen sääntö on tämä: Jos tapaamme lasten läsnä ollessa, me vanhemmat tunnustamme ensin toistemme olemassaolon. (13)

Geir Gulliksen kuvaa samaa asiaa.

Hän kehitti omanlaisensa huumorin, jolla piti minut loitolla, hän antoi minulle eri nimiä, The Thin Man, Luuranko ja Vanhus. Ja silti saatoimme joskus nauraa yhdessä vapaammin kuin ennen. Hän näki äitinsäkin nyt selvemmin, koska tämä ei enää ollut osa sitä luoksepääsemätöntä paria, jollainen me kaksi olimme olleet. (175)

Käsittääkseni kyse on lojaaliudesta. Onnellisessa perheessä vanhemmat ovat ensisijaisesti lojaaleja toisilleen. Jos on joskus tavannut henkilön, joka on lapsena pystynyt pallottelemaan vanhempiaan, huomaa kyllä kokemuksen jäljet vielä aikuisessakin. Romaanissa todetaan, että avioeron myötä: ”Perheemme oli murrettu auki, kaikki tuntemamme ihmiset saattoivat katsella sinne sisään tai luulivat voivansa tehdä niin.” (169-170)

Olen kuullut pariskunnasta, jotka ovat sopineet, että mitään sellaista ei tehdä, jota molemmat eivät halua. Molemmilla on siis aina veto-oikeus. Jonin ja Timmyn sopimus on vielä pidemmälle viety, sillä he ovat sopineet, ettei toiselta kielletä mitään. Molemmat siis luottavat siihen, että kumpikaan ei ehdota sellaista, mitä toinen ei halua. Käytännössä Jon ei kiellä vaimoltaan mitään, koska hän haluaa, että Timmyllä on kaikki hyvin, että kaikki hänen toiveensa toteutuvat. Jon näkee vaimonsa kauniina rakastavin silmin.

Olen ajatellut, että lento Kööpenhaminasta Helsinkiin vie ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin. Jos taas ottaa Helsingistä junan Pietarin ja Vologdan kautta Arkangeliin, niin siirtyy samalla lailla vähintään toiset viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Kertomus eräästä avioliitosta antaa viitteitä siihen, että sama aikamatkailu pätee myös Norjan ja Suomen välillä. Olen isoveljeni kasvattama ja tehnyt töitä vajaa kolmekymmentä vuotta miesten kanssa erilaisissa organisaatioissa. Luulen siis tietäväni, kun miehet puhuvat/tekevät jotain itselleni uutta. Näin vuosituhannen alussa ensimmäisen kerran Kööpenhaminassa, kun kaksi miestä oli kahvilassa lastenrattaiden kanssa. Voin mielessäni kuvitella Jonin ilahtuneet kasvot, kun vaimolla on yllään häntä pukevia vaatteita. Se, että Jon tietää yksityiskohtaisesti, mistä komponenteista vaimonsa vaatetuksen kauneus rakentuu, on harvinaista. On myös epätyypillistä, että mies kiinnittää vaimonsa vaatetukseen niin paljon huomiota. Luulen että ilmiö on juuriltaan skandinaavinen, en toki ole asiasta varma, sillä kulttuurierot Pohjoismaiden välillä ovat joskus kovin hienosyisiä. Käsittääkseni kyseessä ovat naapurimaiden erilaiset elämäntavat. Teoksessa kuvataan vaatteiden ja pukeutumisen avulla hyvinkin yksityiskohtaisesti myös avioparin tunteiden muuttuminen.

Hän istuu eteisen penkille ja vetää saapikkaat jalkaan, ne ulottuvat lähes polviin, ne saapikkaat, säämiskänahkaiset, hän nousee ja ottaa takkinsa, työntää kädet hihoihin, oikoo kauluksen ja panee napit kiinni. Kolme isoa valkoista kiiltävää nappia, sormillaan hän saa ne sujahtamaan huolitellusti ommeltujen napinreikien läpi. Hän arvioi itseään, kuvittelee miehen katseen, miten tämä katsoisi häntä nyt. Takki on vaaleansininen, se on soma ja istuu hyvin ja siinä on kapea vyö. Ei liian istuva, ei sellainen joka kiristää, sitä hän ei sietäisi, silloin hän ei olisi vapaa, mutta sen verran istuva, että hän tuntee olevansa hyvännäköinen. Joinakin päivinä takki tuntuu edelleen ikään kuin syleilevän häntä, kun hän napittaa sen kiinni. Hän sai sen minulta joululahjaksi ja käyttää sitä vielä kauan sen jälkeen kun minusta on tullut hänen entinen miehensä, se jolta hän ei enää saa lahjoja, ei edes syntymäpäivänään. Mutta takissa ei ole mitään mikä muistuttaisi minusta eikä siitä, mitä me sanoimme rakkaudeksemme. Hänellä on paljon vaatteita, joita hän ei voi käyttää, koska on saanut ne minulta: se lyhyt sininen farkkuhame ja pitkä harmaa villatakki, valkoiset farkut sekä käytännöllisesti katsoen kaikki hänen omistamansa korut. Hän ei enää käytä koruja. (181-182)

Voi ajatella, että teos on minä-muodossa kirjoitettu romaani aviomiehen näkökulmasta. Tarkempi tutkiminen kuitenkin näyttää, että sama kertoja esittää yhteisen avioliiton tarinaa myös vaimon näkökulmasta hän-muodossa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kerronnan tapaan, joka siis painottaa vahvasti Jonin käsitystä tapahtumien kulusta. Dialogia tarkkailemalla huomaa, että aviomies ymmärtää, mihin avioliiton ulkopuolinen suhde väistämättä johtaa, kun taas vaimo ei ole sitä pohtinut. (152)

Romaanissa kuvataan myös tunteitten tarttumista.

Tunteiden matkatavara siirtyy elävien ihmisten välillä nopeammin kuin ääni, eikä hänen tarvitse nähdä edes kasvojani tajutakseen, ettei homma todellakaan ole hoidossa, että nyt ei mene hyvin.

Kaikki ne tunteet, jotka hän luulee havaitsevansa minussa, näkyvät hänessä jo ennen kuin hän tietää niiden tarttuneen häneen minusta. Hänestä tulee kärsimätön, hän nousee liian pikaisesti, äänikin on äreä, kun hän sanoo no hei sitten. (181)

Joku Aki Kaurismäen elokuvien päähenkilöistä sanoo: ”Avioliitto on pyhä.” Kun avioliitto ja siihen kuuluva tahto kuulua yhteen on ohi, rakkauden raunioita voidaan kuvata ruuan avulla.

Kulhossa oli valkoviinissä pulleiksi kypsytettyjä risottoryynejä ja niiden seassa italialaisia herkkutatteja, rapeaksi paistettuja pekoninsuikaleita, punajuurta, timjamia ja parmesanraastetta. Kumosin kylmässä jähmettyneet tähteet paistinpannulle ja lämmitin ne. Poika istui kasvot päin tv-ruutua, mutta seurasi samalla minun puuhiani. Hän näki, että heitin edelleen pois kaapeista löytyneitä ruokia. Siemensekoituksia, rusinapaketteja, repeytyneitä jauhopusseja ja puoliksi tyhjennettyjä keksipaketteja. Jopa avaamattomat sipsi- ja maapähkinäpakkaukset menivät roskiin, vain siksi että ne olivat osa entistä elämäämme. Poika päätti hakea perunalastupussin ja pähkinäpakkauksen seuraavana päivänä roskalaatikosta. Hän päätti hakea takaisin kaikki ruoat ja panna ne paikoilleen kaappeihin, kun tulisi maanantai ja minä lähtisin jonnekin. Vain sen avioeroillallisen tähteet olin jättänyt, ja ne minä halusin ihmeellistä kyllä syödä nyt. Hän näki, kun sekoittelin riisiä paistinpannulla, kunnes se alkoi lämmetä ja pehmetä ja muuttua taas kullanväriseksi. Kauhoin sitä suuhuni suoraan pannusta seistessäni työtason ääressä. Se näytti mielenosoitukselta eikä ollut yhtään minun tapaistani. Hän meni istumaan toiseen tuoliin välttyäkseen näkemästä minua. (170-171)

Lukiessani minulle tuli mieleen myös viittaus Paul Thomas Andersonin ohjaamaan elokuvaan Phantom Thread, jossa päähenkilö ompelee valkean hääpuvun sauman sisään tekstin: ”Never cursed.” Gulliksenin romaanissa Jonin edellinen rakastettu sanoo hänelle: ”Minä nimittäin toivon, että saat itse kokea tämän saman jonakin päivänä. Toivon sydämestäni, että sinut jätetään täsmälleen samalla tavalla kuin sinä jätit minut.” (61) Katkeran naisen toive siis toteutuukin.

Jos haluaa kirjoittaa, on hyvä olla rehellinen ja avoin. Kertomus eräästä avioliitosta on kiinnostava teos myös naimattomille ja lapsettomille, koska tapahtumat on kuvattu siten, että tekstiin syventymällä saa hyvän käsityksen teoksessa kuvatusta parisuhteesta ja perheestä. Itse nautin kirjallisuudessa eniten juuri uusiin ilmiöihin syventymisestä. Vaikka omaelämäkerralliset teokset, esimerkiksi päiväkirjat, kirjeet ja elämäkerrat, rehellisyydessään ovatkin kaikkein vangitsevimpia, niin autofiktion yleistyminen voi vähitellen muuttaa perinteistä asetelmaa merkittävästi.

Olen iloinen, että olen saanut pohdittavakseni Geir Gulliksenin kirjoittaman romaanin. Minusta tuntuu kuin pääsisin lähelle oikeita ihmisiä ja tunteita. Omassa kappaleessani on vielä signeeraus. Ei liene sattumaa, että kirjailijan käsialassa nimen alkukirjaimet näyttävät numero yhdeksältä. Gulliksen on tinkimätön norjalainen taiteilija, jonka luoma hiottu teos muodostuu harkituista yksityiskohdista.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Historie om et ekteskap). Suom. Hanna Tarkka. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017. 200 sivua

Peter Høeg Susanin vaikutus (Effekten af Susan). Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 sivua

Jón Kalman Stefánsson: Fiskarna har inga fötter (Fiskarnir hafa enga fætur). Ruots. John Swedemark. Weyler 2016. 394 sivua

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *