Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?

et_kai_vain_pelkaaSinnikkään somalitytön liian suuri unelma RIITTA VAISMAA (26.12.2014)

Samia Yusuf Omar syntyi Mogadishussa vuonna 1991, samana vuonna, kun sota Somaliassa alkoi. Köyhän tytön intohimona oli juokseminen, ja jo pikkutyttönä hän haaveili menestyksestä olympialaisissa. Ensimmäinen suuri tavoite olivat Pekingin olympialaiset 2008 ja lopullinen, sittemmin saavuttamaton tavoite Lontoon olympialaiset 2012. Giuseppe Catozellan romaani Et kai vain pelkää? perustuu Samian elämän tositapahtumiin. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Samian kuolinvuosi, joten en paljasta heti alkuun liikaa romaanin juonta, kun kerron, ettei Samia elänyt enää Lontoon olympialaisten aikaan.

Samian tarina on puhutteleva ja liikuttava. Kertomus tuo iholle todellisuuden, joka jää isojen otsikoiden ja sotatapahtumien uutisoinnin taakse. Et kai vain pelkää? sopii mainiosti nuorillekin lukijoille. Romaani on Samian kasvukertomus, ja se käsittelee myös mm. ystävyyttä sekä lasten ja vanhempien suhteita sekä varttumista ahtaan uskonnon otteessa. Vaikka tarina on surullinen ja vaikka etenkin sen lopun tapahtumat ovat ravisuttavia ja synkkiä, Catozzella kertoo asioista julmuuksia liikaa paisuttelematta.

Samia eli Mogadishussa yhdessä perheensä kanssa. Samassa pihapiirissä asui toiseen klaaniin kuuluva Samian paras ystävä, tytön kanssa samanikäinen Alí. Jo lasten isät ovat olleet toistensa parhaat ystävät. Heimosodan laajetessa ja al-Shabaab-järjestön saadessa valtaa, väärään klaaniin kuuluvan Alín perheen oli paettava. Alí värvättiin tahtonsa vastaisesti al-Sahaabin riveihin, ja hän joutui pettämään ystävänsä. Myöhemmin Alí jätti järjestön ja yritti voittaa takaisin Samian ystävyyden tai ainakin saamaan anteeksi tekonsa. Alí oli näiden tapahtumien aikaan vielä lapsi.

Pieninä Samia ja Alí juoksivat sydämensä kyllyydestä. Samia oli Alía nopeampi, vaikka poika muutoin oli voimakkaampi. Jo kymmenen ikävuoden korvilla Alí omaksui valmentajan roolin. Aluksi kilpailut olivat vain korttelikilpailuita, myöhemmät juoksut kattoivat jo suuren osan kaupungista.

Kaikki eivät katsoneet hyvällä Samian harrastusta. Tämä ei lannistanut Samian intoa ja sisua mutta osan ilosta se vei. Kun sotatilanne vaikeutui ja äärimuslimit saivat enemmän valtaa, Samian harrastus vaikeutui. Edes pikkutyttö ei saanut näyttäytyä ilman huivia, lopulta sisukas tyttö joutui juoksemaan burka päällään. Kun Samia ei tyttönä voinut osallistua urheilukentän harjoituksiin, hänen ratkaisunsa oli juosta kentällä yöllä yksinään.

Isän tuki pikku taistelijalleen oli vankkumaton. Se antoi Samialle voimia vielä isän kuoleman jälkeenkin. Hän oli luvannut isälleen voittaa olympialaisissa ja tuoda maalleen kunniaa.

Tyttö onnistui voittamaan oman maansa kilpailuita ja jopa naapurimaan Djiboutin isot kilpailut. Hän pääsi Somalian olympiavalmennettavien joukkoon. Tämä ei merkinnyt juuri mitään, koska köyhällä maalla ei ollut resursseja urheiluun, saatikka edes lahjakkaiden tyttöjen tukemiseen.

Somalian olympiaorganisaation tukemana Samia kuitenkin pääsi Pekingin olympialaisiin. Treenattujen ja teknisissä asusteissa juoksevien ammattilaisten joukossa Samia juoksi omissa risaisissa sortseissaan ja isältä saatu kulahtanut hikinauha päässään. Hän huomasi epäsuhdan mutta juoksi sinnikkäästi loppuun saakka, vaikka olikin radalla viimeisenä. Peking oli vasta harjoittelua, tähtäin oli Lontoossa.

Yllättäen Samia sai valtavat suosionosoitukset. Kotiin palattuaan hän sai suuren määrän kirjeitä ja muita yhteydenottoja, joissa hänet nostettiin musliminaisten esikuvaksi. Hänen esimerkkinsä kannustamina muutkin kertoivat pyrkivänsä huntujen takaa maailman tietoisuuteen. Kotona arki ei Pekingin jälkeenkään muilta osin muuttunut: tytöt pitäköön päänsä ja kehonsa piilossa.

Samia halusi edustaa Somaliaa, hän halusi tuoda kunniaa kotimaalleen. Hän tiesi lukuisia esimerkkejä niistä, jotka lähtivät Matkalle, pois Somaliasta, Afrikasta, yli meren ihmeelliseen Eurooppaan. Matkalle oli lähtenyt myös Samian lempisisko, joka oli päätynyt vaarallisen merimatkan jälkeen ensin Lambedusaan ja sieltä Helsinkiin, missä valtio antaa pakolaisille asunnon ja vieläpä rahaa. Samian pyrkimys oli pysyä kotimaassaan. Kun harjoittelu- ja kilpailumahdollisuudet olivat mitättömät, Samia taipui amerikkalaisen lehtinaisen kannustamana lähtemään Etiopiaan saadakseen kunnon valmennusta. Etiopiassa nuoren naisurheilijan kohtalo ei juuri poikennut Somaliasta.

Murheellisena Samia päätyi lähtemään Matkalle. Mennen tullen salakuljettajien pettämäksi joutuva tyttö sai taloudellista apua Suomessa asuvalta sisareltaan. Matka halki aavikon oli raskas ja epäinhimillinen. Välimeren ylitys epäonnistui kahdesti. Kolmannella kerralla pakolaisia pullollaan oleva kumivene oli jo lähellä Italian eteläisiä saaria, kun kolmaskin vene oli haaksirikkoutumassa. Samian oli mahdotonta ymmärtää, että lähes vieressä oleva italialaislaiva ei aikonutkaan pelastaa pakolaisia. Samian mitta oli täynnä. Uimataidoton tyttö hyppäsi valtaviin meren aaltoihin. Joko hän uskoi päätyvänsä pelastuslautalle – tai sitten ei. Lontoon olympialaisissa Samian juoksua ei nähty.

Et kai vaan pelkää? on vaatimattomuudessaan koskettava. On hyvä, että Samian tarina on kerrottu.

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää? (Non dirmi che hai paura) Suom. Taru Nyström. Like 2014. 248 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *