SURREALISTISIA RAKKAUSTARINOITA Marjatta Ripsaluoma (17.10.2016)
Novellikokoelman nimi tuntuu tutulta, mutta se ei tarkoita ilman seksiä jääviä miehiä. Sen sijaan se tarkoittaa suhteellisen usein pariskuntia, joilla on muitakin seksisuhteita kuin avioliitto ja lisäksi niin päin monessa tarinassa, että nainen käy viihdyttämässä yksinäistä miestä avioliittonsa ohella.
Parissa kertomuksessa sivuttiin kotiäitien työtä. Niistä tärkein oli se, että kotiäiti (joka siis toimi myös jonkun toisen miehen viihdyttäjänä) osasi tehdä listan päivälliseen tarvittavista aineksista tehokkaasti ja tarkasti, ja että se kotiäiti kulki mukanaan muovikasseja, tyhjiä tai täysiä. Tämmöisten yksityiskohtien vuoksi tarinoista ei saa aikaiseksi edes pehmopornoa.
Joka tapauksessa nämä ovat kertomuksia, joissa on kertakaikkiaan vain tarina. Kun kertojana on mies, niin usein mies pitää tilannettaan jotenkin myötäsyntyisenä, sellaisena, johon on väistämättä joutunut. Pohdinnat eivät ole kovin syvällisiä, ne ovat ihmissuhteiden sisällä, peilaavat toisiaan kommentoivien ihmisten puheessa. Mutta eivät ole hirveän voimallisia.
Sen sijaan ihmisten kohtaamisessa on paljon absurdia voimaa, joka vääntää ihmiset kieroon. Tarinat eivät ole arkiproosaa, niissä on perusoutous. Murakami on aina ollut fantastikko ja niin tässäkin tekstikokoelmassa.
Murakami on asunut jonkun aikaa Yhdysvalloissa ja nyt silloin tällöin häntä lukiessa tulee mieleen että kirjailijasta on ehkä hauskaa jujuttaa länsimaista lukijaa. Koska hänet saa putoamaan kyydistä ihan vain mainitsemalla kirjainmerkit ja murteet tai peräti eri kielet. Pitääkö lukijan tietää miten puhutaan Hokkaidōlla ja minkä takia tarinassa Kansain murteella puhuvasta ihmisestä on vahvasti nyrjähtänyt tunnelma?
Ehkä tämä puoli tekstistä pitää unohtaa. Kannattaa muistaa että Haruki Murakami on tavattoman suosittu kirjailija myös Japanissa. Mutta miksi minun pitää se muistaa? Ei tässä kuitenkaan ole sellaista yksinkertaista yhtälöä että kirjailija olisi huono ja että siksi nämä tekstit tuntuvat välillä piiloutuvan jonkinlaiseen oudon huumorin verkkoon.
Tässä on mahalaskun vaara. Suomi on hieno kieli jolle pitää saada hyviä tekstejä. Suomentajat ovat erittäin tärkeätä joukkoa.
Muutamasta tarinasta
Drive my car on sympaattinen kertomus leskeksi jääneestä miehestä. Mies ei voi enää ajaa autoa koska silmissä on sokea alue (sairauden nimi on viherkaihi). Keltaista volvoa ajamaan tarvitaan kuski:
”Ooba esitteli Kafukun ja kuljettajaehdokkaan toisilleen. Jälkimmäisen nimi oli Watari. Watari Misaki.
’Misaki kirjoitetaan tavumerkeillä. Jos haluatte nähdä ansioluetteloni, voin tuoda sellaisen’. Nainen ilmoitti äänensävyllä, jota olisi voinut sanoa uhmakkaaksi.”
Miksi tavumerkit oli mainittava? Minkä vuoksi se on kerrottava suomalaisille, joilla ei ole aavistustakaan siitä, että osa kirjoitusmerkkejä on lainattu kiinasta, osa taas on japanilaisia? Tätä ei sanota tarinassa, eikä siitä ole myöskään selitystä tai alaviitettä. Millä tavalla se kuuluu tarinaan?
Koska Kafuku on näyttelijä, tarinassa kerrotaan kaiken muun ohessa Vanja-enosta, jonka tekstiä Kafuku lukee matkalla harjoituksiin ja esityksiin. Näytelmästä alkaa myös Kafukun ja Misakin ystävyys. Tarinassa on tarina niin kuin Murakamilla usein, tästä alkaa rakkausnovellien sarja. Kaikissa on kysymys rakkaudesta. Ja tässä tekstissä rakkaus on sisätekstissä, kerrottuna.
Lisätietona kielikysymykseen, kirjoitusasuun ja muuhun on vielä se, että kuljettaja Misaki on kotoisin Hokkaidōn saarelta. Kielestä puhutaan muissakin kertomuksissa, joten on kuviteltava että kaikkialla puhuttu (ja kirjoitettu?) japani poikkeaa toisistaan. Mutta eivät kai japanilaiset kommentoi noita koko ajan toisilleen? Jos niin on, niin miten ihmiset ylipäänsä puhuvat toisilleen?
Esimerkiksi jo seuraavassa tarinassa nimeltä Yesterday kielikysymys jatkuu. Nyt Beatlesien biisin on kääntänyt Kansain murteelle novellin päähenkilö Kitaru. Tämä uroteko on jostain syystä merkittävä, mutta ei se aukene, vaikka sitten kerrotaan että ”Kitaru puhui lähes täydellistä Kansain murretta, mutta hän oli syntynyt ja kasvanut Tokion Den’enchōfussa, Ōtan kaupunginosassa.”
Myöhemmin kerrotaan erilaisia lisätietoja siitä, missä päin puhutaan milläkin tavalla. Joka tapauksessa Kitarun käyttämä murre tai kieli paikallistuu Ōsakan Tennōjiin. Ja kun tässä kirjoitan, voin vakuuttaa, että aivan vain tuon ō-kirjaimen löytäminen ottaa aikansa. Eikä minulla ole aavistustakaan siitä, mitä se tarkoittaa.
Tässä Tokion toverukset kohtaavat ja sitten muuttavat erilleen. Välissä on tyttö, jonka nimeksi mainitaan Kuritani Erika. Tässä tulee taas pitkä pysähdys, koska rupean muistelemaan että japanilaiset mainitsevat aina ensin sukunimen ja sitten vasta etunimen. Kumpi mahtaa olla kirjailijan etunimi, Haruki vai Murakami?
On mahdollista että japanilaiset ovat vain hirveän outoja verrattuna läntisiin ihmisiin ja että minulla sen paremmin kuin muillakaan suomalaisilla ei ole käsitystä siitä, miksi puhutaan murteista ja kirjoitusasuista ja tavumerkeistä. Ehkä loppuun olisi voitu sitten panna selitys siitä, miksi Kansain murretta puhuvat ihmiset ovat jollain tavalla nyrjähtäneitä tai peräti juntteja?
Kun Yesterday-tarinassa aloittelevat elämäänsä parikymppiset ihmiset, niin tämmöistä kertojahenkilöllä on takanaan:
”Elämäni siihen asti oli ollut niin traagisen keskinkertaista, ettei siitä edes kannata puhua. Muistoni olivat suurimmaksi osaksi mielikuvituksetonta keskiluokkaista turhuutta. Olisin halunnut tunkea ne piiloon jonkin lipaston perälle. Tai polttaa tuhkaksi ja savuksi.”
Tämä ei myöskään sano minulle yhtään mitään. En tiedä keskiluokasta yhtään mitään muuta kuin että se aika varmasti on mielikuvituksetonta turhuutta. Ja hirveän kallista vielä, koska saavuttaakseen statuksen, perheiden on ponnisteltava lakkaamatta. Ihmiset häviävät toisiltaan, perheet hajoavat ja lapset joutuvat tärviölle.
Kulttuurimaisemia
Jokin aika sitten Teemalla näytettiin tunnetun ōsakalaisen arkkitehdin Tadao Andon töitä ja hänen arkkitehtitoimistoaan ja hänen ajatuksiaan betoniarkkitehtuurista. Siinä kuvattiin perusjapanilaisen arkkitehdin tapaa yhdistää kaupunkimaisema puihin ja ruohoon, yksi toinen elementti oli vesi. Mutta betoni pysyi betonina, ei siitä tullut hienoa lisää kaupunkiin, vaan lisä betoniviidakkoon.
Jonkun taidemuseon betoniseinien välissä oli sitten Monet’n lumme-maalaus. Vaikutelma oli aavemainen. En menisi ikinä sellaiseen museoon. Mutta japanilaiset itse ehkä pitävät valtavista kaupungeistaan ja luotijunistaan? Ainakin jotkut? Ando-dokumentti on edelleen Ylen Areenassa ja se kannattaa katsoa Murakamin taustaksi.
Visuaalisesti Japanin kaupungit ovat tavattoman monimutkaisen tuntuinen keitos. Oletan että Murakamin tarinat antavat siitä jonkunlaisen kuvan. Tämä kirja nyt vain putosi otteestani pahemman kerran. Kokonaisen kulttuurin kääntäminen toiselle kulttuurille ei taida olla kovin helppo tehtävä, mutta edelliset Murakamit eivät ole aiheuttaneet aivan näin paljon päänvaivaa. Luin tässä oheislukemistona Haruki Murakamin viime vuonna suomeksi ilmestynyttä teosta Maailmanloppu ja ihmemaa. Suomennos on kyllä minusta tätä nyt lukemaani parempi, Raisa Porrasmaan käsialaa.
Keskiluokkaisen turhuuden kuvauksen jälkeen Murakamin Yesterday-tarinan henkilöhahmo sanoo: ”Ihmisen elämähän muotoutuu hänen käyttämänsä kielen mukaan. Tai siltä minusta ainakin tuntui 18 vuoden ikäisenä.”
Dramaturgia
Mutta novellikokoelman tekstit tuntuvat kuuluvan toistensa seuraan. Niissä on samankaltainen rakenne ja vaikuttaa myös siltä, että Murakami on suunnitellut kokoelman dramaturgian. Sellainen on löydettävissä kaikista hyvistä novellikokoelmista. Kun tekstien aiheena on rakkaus ja sen mahdollinen yhteys seksiin, niin ehkä tästä löytyy syvempikin yleisinhimillinen linja.
Lukeminen on ollut vaikea urakka ja mielestäni se johtuu yksinkertaisesti kielestä. Tietysti japanissa on paljon termejä ja viittauksia ja sellaista joita ei voi suomessa olla. Mutta ei tekstin silti pitäisi olla lauseen mittaisia virkkeitä pelkkine toteamuksineen. Onko esimerkiksi tämä suuren tragedian tunnelmaa, kun kysymys on tärkeän ihmisen kuolemasta:
”Gotōn huulille nousi surullinen hymy.
’ Minä en ole suuri mies, en lainkaan. Halusin vain tukea tohtori Tokaita niin paljon kuin pystyin. Annoin työlle kaikkeni. Sain siitä myös paljon iloa.’”(Itsenäinen elin)
Suomalaisessa kirjallisuudessa kritiikki kutsuu tuollaista proosatyyliä klapiproosaksi. En voi mitään sille että joko kirjoittaja ei tunne suomen nyansseja tai sitten hän kirjoittaa jotain muuta tekstilajia kuin proosaa. Minulla on muuri edessäni, ja se on kielimuuri. Kieliongelmasta seuraa myös ongelma kulttuurin ymmärtämisessä.
On kyllä niin että kieli joko kertoo selvästi ja vastaansanomattomasti mitä on ja mitä tapahtuu tai sitten ei. Tämän kirjan lukeminen oli risuaidan läpi kulkemista. Ei lukemisen pitäisi törmätä kieleen.
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Suom. Juha Mylläri. Tammen Keltainen kirjasto, 2016, 276 s.
Marjatta Ripsaluoma on kirjallisuuskritiitikko Vaasasta
hän pitää blogia nimeltä Ripsa (http://ripsaluoma.blogspot.fi/)