HENRI NERG (28.8.2016)
Kiinalainen luontorunous jos mikä on tarpeettoman eksotisoitua, idän viisaasta ja rauhallisesta filosofoinnista länsimaalaisten kirjallisuusperinteiden keskellä kasvaneiden lukijoiden mielissä romantisoituja mielikuvia herättävää. Pertti Nieminen (1929–2015) teki parhaansa murtaakseen näitä ennakkoluuloja esittelemällä kiinalaista luontorunoutta juuri sellaisena kuin se on, kirkkaina välähdyksinä kauneudesta ja kurjuudesta. Nyt uusi sukupolvi toivottavasti tutustuu kiinalaiseen runouteen Tero Tähtisen käännösten kautta, jotka välittävät nämä välähdykset tarpeeksi kirkkaina ja kuulaina, vaikka Niemisen jättämä perintö onkin valtava.
Kokoelma koostuu suurimmaksi osin Tang-kauden (618–906) runoudesta, jolle Kiinassa on annettu mahtipontinen nimi ”runouden kultakausi”. Monia Tang-kauden runoilijoita onkin suomeksi käännetty jo aiemmin – heidän joukossaan kiinalaisen runouden suurimmat klassikot Wang Wei, Li Bai ja Bai Juyi – mutta Tähtisen käännösvalikoima sisältää myös monia unohdettuja runoilijoita. Käännettävät runot ja runoilijat ovat valikoituneen lähinnä kääntäjän oman mielenkiinnon mukaan, mikä subjektiivisuudestaan huolimatta on mielestäni paras vaihtoehto.
Teoksen tavoite lienee olla kiinnostuksen herättävä alkuteos ja esittely kiinalaisesta luontorunoudesta. Siihen jo enemmän perehtyneelle lukijalle se tuskin tarjoaa mitään uutta, sillä sen verran perinteisiä – ja valitettavan monesti tylsiäkin – kokoelman sisältävät runot ovat. Sama yksinkertainen kuvakieli huokuu eri kirjoittajien kirjoittamista runoista, ja ne sulautuvat liian helposti samaksi mitäänsanomattomaksi massaksi. Hiljaiset vuoret, kirkas kuu kärsii samasta ongelmasta kuin niin moni muukin antologia: siihen valikoituneet runot ovat liian samankaltaisia, että runoilijoiden omat persoonallisuudet puhkeaisivat kukkaansa.
Toisin kuin länsimaisessa runoperinteessä, kiinalaisessa runoudessa runon minä häipyy monesti tavoittamattomiin. Tämä liittyy moniin kiinalaisiin filosofisiin suuntauksiin, joista kenties vaikuttavin on ollut taolaisuus. Hyvin hämärä ja yleispätevä käsite dao viittaa kaikkeen universumia ylläpitävään voimaan, jota ei voi ilmaista sanoin tai karsinoida määriteltyihin lokeroihin. Ajatus siitä, että jonkin olevaisuus ilmenee vasta ei-olevaisuuden kautta, siis kaikki määrittyy suhteessa toiseen, on tärkeässä roolissa kiinalaisessa luontorunoudessa. Kirjan avaava Tähtisen laaja essee kuvaa ajatuksia tarkemmin ja toimii runouden lisäksi myös hyvänä mielenkiinnon herättäjänä daolaiseen filosofiaan.
Kiinalainen runous on – samoin kuin länsimainen – rakentunut pitkään tarkan muoto-opin ja sääntöjen pohjalle. Parhaimmillaan eräänlaista loppusointuisuutta on haettu toisiinsa rytmittyvien sävelkorkojen kautta, joten niiden kääntäminen mille tahansa kielelle – varsinkin eurooppalaiselle – aiheuttaa ymmärrettävistä syistä hankaluuksia. Tähtinen on kuvaillut kääntäjän filosofiansa olevan tiukan semanttisen ja muodon tulkinnan välimaastossa. Luonnehdinta on melko ympäripyöreä, mutta lopputulos on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Verrattuna Pertti Niemiseen hänen käännöksensä ovat kenties hieman töksähtelevämpiä, mutta kulmikkuudessaan myös yksinkertaisen toteavia. Tämä alkukielen synnyttämä ristiriita tekee runojen ilmaisusta mielenkiintoista ja elävää. Tämä näkyy hyvin käännöksessä Tao Hongjingin (456–536) runosta ”Vastausruno keisarille”:
Mitäkö vuorilla on?
Huippujen yllä leijuu valkoisia pilviä.
Mutta voin nauttia niistä ainoastaan yksin,
sillä en voi poimia niitä käteeni ja antaa sinulle lahjaksi. (s. 47)
Runo on kirjoitettu jueju-mittaan, joka käsittää neljä viisimerkkistä säettä. Käännettäessä muoto on rikottava, mutta samalla on myös mahdollista luoda uutta. Tähtisen käännöksestä välittyy jo asettelunkin tasolla siirtymä alun lakonisesta toteavuudesta lopun runolliseen haikeuteen. Suomennokset tukevat hyvin runojen haikeaa tunnelmaa, ja monesti runojen puhujien tunteet on mahdollista aistia niitä lukiessaan.
Ongelma piilee siinä, että niin monessa kokoelman runossa ei ole persoonallista puhujaa, ja yksittäiset kauniit havainnot peittyvät itseään toistavan tylsyyden alle. Tällöin runoja on yritettävä tulkita filosofisesta näkökulmasta, johon esipuhe ja selitykset tarjoavat avaimet ummikkolukijallekin. Tällöin runot yrittävät epätoivoisesti kuvata sitä, mitä ei voi kuvata. Hanshan ilmaisee tämän osuvasti nimettömässä runossaan:
Mieleni on kuin syksyn kuu,
se loistaa kirkkaana lammen pinnalla.
Mutta vertauskuvani ontuu pahasti –
kerro minulle, miten sanoisin sen? (s. 53)
Runous on kyvyttömyyttä ilmaista asioita, sillä suurimmat ja tärkeimmät asiat tunnetaan, eikä niille löydy sanoja. Tämä omituiselta kuulostava paradoksi selittää osaksi sitä, miksi kiinalainen luontorunous on jollain tavalla niin yleispätevää ja vaikeaa tavoittaa. Tähtisen valikoima on tästä syystä sekä kiinnostava että pelottava lähtökohta kiinalaiseen runouteen.
Myös persoonallisia, kertovia runojakin valikoimasta löytyy. Yksi kokoelman parhaista runoista, Jia Daon (779–843) humoristisen lakoninen ”Turhaan etsimässä erakkoa” kuuluu näin:
Mäntyjen alla tiedustelin asiaani oppipojalta.
Hän vastasi: ”Mestari lähti poimimaan yrttejä.
Hän on takuulla jossakin tällä vuorella,
mutta pilvet ovat niin paksuja, etten tiedä missä.” (s. 113)
Tietämättömyydestä ja viisaudesta kiinalaiset ovat tehneet armotta pilaa jo myyttisen Zhuangzin ajoista lähtien. Tähtisen valikoima kulkee kuitenkin vakavampia, seesteisempiä polkuja, mikä tietysti on hyvä valinta esittelyteokselle – ensiksi on hyvä tietää, mistä tehdään pilaa.
Kokoelman paras anti on siinä, kuinka se esittelee myös unohdettuja, aiemmin suomentamattomia runoilijoita jo tuttujen klassikoiden ohella. Itse jään ainakin odottamaan Tähtiseltä Jia Daon kokonaista suomennosvalikoimaa tämän ansiokkaan, mutta hieman etäiseksi jäävän kokoelman täydennykseksi.
Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Valikoinut ja suomentanut Tero Tähtinen, Savukeidas 2016.
Henri Nerg on kirjallisuuden opiskelija Jyväskylän yliopistosta