Marjatta Ripsaluoma ADDIKTIOIDEN PYSYVYYDESTÄ
Italo Svevo on kirjailijanimi. Hänen ristimänimensä (kasteen tapahtumisesta en tiedä, uskontoa Svevo ei juuri mainitse) oli Aron Hector Schmitz. Isä oli saksanjuutalainen ja äiti italianjuutalainen, joten poika sai syntymässään kaksi kieltä, italian ja saksan. Paikka sattui olemaan Trieste, vanha kulttuurikaupunki, joka Svevon syntymävuonna 1861 liitettiin Italian upiuuteen valtioon.
Trieste on niin mielenkiintoinen kaupunki ja sen historia monimuotoinen, että pyydän ihmisiä ehdottomasti lukemaan kaupungista ynnä Triesteä ympäröivästä maaseudusta aivan itse. Vaikka Svevo/Schmitz saikin elantonsa liikemiehenä, kauppiaana ja pankkivirkailijana, niin juuri kirjailijana hänestä tuli kuuluisa. Trieste oli täynnä kirjailijoita ja taiteilijoita.
Tässä kirjassa on Hannimari Heinon, hienon suomentajan, jälkipuhe, jossa kerrotaan paitsi kaupungista myös Svevon henkilöhistoriasta. Juuri näissä teksteissä voi aavistaa Svevon toisen kirjallisen työn läsnöolon, Sigmund Freudin Unien tulkinnan kääntämisen saksasta italiaksi.
Addiktion käsitteleminen fiktion keinoin on kiinnostavaa, mutta vielä kiinnostavammaksi sen tekee kaupunki taustalla, henkilöhistoria ja Freud. En muista että Freud olisi nimenomaisesti ollut tutkinut addiktioita, ellei sellaiseksi lasketa monien hänen tekstiensä pohjaa, nimittäin ihmisten seksuaalisuutta ja tabuista vapautumista.
On mielestäni täysin mahdollista ajatella addiktion olevan kompensaatiota, Freudin sanoin sublimaatiota jostain, ihmisellä on halu päästä johonkin toiseen olotilaan tai mielentilaan. Aihehan on tavattoman yleisinhimillinen.
Itseironian lääke
Kirjassa on ensimmäiseksi teksti nimeltä ”Maailman kaikuja”, sitten ote kirjasta Päiväkirja kihlatulle, novelli ”Joutilaisuudestani” ja ote Zenon tunnustuksista. Novelli on kertomus surkuhupaisesta lääketieteellisestä kokeilusta (jossa seksuaaliviettiä verrataan nikotiiniaddiktioon ja tarina on hauska!) ja ote hänen kirjastaan Zenon tunnustuksia on nimeltä ”Tupakanpoltto”. Kun eletään 1900-luvun alkua, on lähinnä ällistyttävää kuinka kiivaasti keskustellaan nikotiinin vaikutuksesta ihmiseen jo tuolloin.
Kaksi naispuolista sukulaistani rupesi polttamaan savukkeita siksi, että lääkäri suositteli niitä painon pudottamiseksi. Tämä on tapahtunut 1920-luvulla ensimmäisessä ja 1950-luvulla toisessa lääkärin puhuttelussa. Kaipa he olivat vähän pyöreitä, mutta eivät missään nimessä lihavia. Lihavuus on alkanut olla pandemia Suomessa vasta ehkä 1990-luvun puolivälistä asti.
Koska sukulaiset eivät ole enää elossa, niin en tietenkään tiedä kuka oli sellainen lääkäri. Ja miksi tavallista naisellista pyöreyttä on pidetty epäterveellisenä? Ja miksi nimenomaan tupakanpoltto olisi saanut heidät laihtumaan? Muistikuvissani he ovat kyllä jatkuvasti olleet pyöreitä. Joviaaleja ja mukavia ihmisiä, aivan niin kuin pyöreiden ihmisten kuuluukin olla.
Italon Svevon tapaaman lääkärin ehdotus tupakoinnin lopettamiseksi on ollut täysin sama kuin nykyäänkin: keuhkot eivät pidä savusta. Ehkä tuolloin on jo ollut jonkinmoista viitettä siitä, että tupakoivat kuolevat nuorina? Sittemmin löytyi muistaakseni Gruusian (nyk. Georgia) vuoristoseudulta mamma, joka eli lähemmäs 120-vuotiaaksi, poltti kuin korsteeni ja joi viiniä joka päivä. Tämä taisi tapahtua joskus 80-luvulla. Silloin lääkärit sanoivat että syy naisen tavattomaan elinikään oli johtunut terveellisestä vuori-ilmasta (eikös se ole tavattoman ohutta?), ja hengitetty ilma on siis kumonnut tupakoinnin vaikutuksen.
Nykyisin muistetaan jokaisessa savuke- ja piipputupakka-askissa sanoa että tupakointi tappaa. Sen lisäksi hyvin usein lehdissä ilmestyy artikkeleita, joissa kerrotaan toinen toistaan kamalampien aineiden joutuneen tupakanlehtiin kun tupakkaviljelmien tuholaisia on häädetty myrkyin. Parhaimmat ja kiiltävimmät tupakanlehdet on tietenkin kääritty sikareiksi, joten siten havannalaisten polttajien olisi tilastollisesti pitänyt olla ensimmäisten kuolleiden joukossa.
Ukko Freud poltti havannalaisia. Niin taisi tehdä myös Fidel Castro ja Ernesto Che Guevara, mutta kumpaakaan sikarit eivät tappaneet. Castroa ei ole näkynyt enää julkisuudessa, mutta taisi olla parikymmentä vuotta sitten kun hän juhlallisesti ilmoitti lopettaneensa sikarien pössyttelyn. Che taas eläisi, ellei olisi rynnännyt tekemään Etelä-Amerikan mantereelle vallankumousta. Hän ei ollut käsittänyt sitä että vallankumous ei ole vientitavaraa, ja poliisi löysi hänet ja ampui muitta mutkitta.
Svevo uskoi lääkäriään ja aloitti tupakkalakon morsiamelle lähettämien kirjeiden tietojen mukaan vähintään kerran viikossa ja onnistui ehkä pisimmällään pysymään lakossa päivän, mutta siitäkään ei ole todisteita, koska tiedot tulevat ilmi kirjeissä. Svevo tahtoi vaimon pitävän itseään kurinalaisena ihmisenä. Mutta vielä enemmän tietysti itseään. Tottakai tarina on fiktiota. Vai onko?
Vaikuttaa siltä että rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan kesti voimallisen kamppailun kaikki vaiheet. Pienen kirjan keskellä oleva novellintapainen nimeltä Joutilaisuuteni kulkee minämuodossa, mutta käsittelee toista addiktiota, nimittäin seksiä. Sitäkin hän joutui ostamaan, lisäksi vielä samalta henkilöltä jolta osti savukkeensa.
Elinvoimaa!
Suomentaja Hannimari Heino arvelee että Svevon tarinoiden ydin kertoo elinvoimasta ja siitä miten se saavutetaan. Ilmiselvä itseironia on käännettävissä positiiviseksi asiaksi: tupakointi ei olekaan piina sen paremmin kuin rakastajattarenkaan ostaminenkaan. Rakastajatar tuli kyllä paljon kalliimmaksi, mutta tarinan minä-henkilö oli tajunut, että koska kerran vaimo tajuaa että hän tahtoo vapautensa, niin jää tyytyväisenä kotiinsa ja hoitaa yhteistä talouttaan. Vaikuttaa siltä että Svevolla ei ollut kovin suuria taloudellisia ongelmia elinaikanaan. Siis edelleen: tämä taitaa olla fiktiota.
Näin kulki sillä kertaa tupakanpolton lopetus:
”Siitä on viitisen vuotta, kun podin kroonista keuhkoputkentulehdusta, jolta en saanut nukuttua ja joka pakotti minut vähän väliä jalkeille ja istumaan tuntitolkulla nojatuolissa.[- – -] Silloin Raulli määräsi minut lopettamaan tupakanpolton, laihduttamaan ja vähentämään lihansyöntiä. Tupakanpolton lopettaminen oli vaikeaa, joten yritin täydentää määräystä kieltäytymällä lihasta kokonaan. Ei laihtuminenkaan helppoa ollut. Painoin tuolloin yhdeksänkymmentäneljä kiloa. Kolmessa vuodessa onnistuin laihtumaan kaksi kiloa.” (Joutilaisuuteni)
Svevon ylipainoinen tupakoiva henkilö huomasi saman kuin naissukulaisteni lääkäri (kokemuksestaan?) oli neuvonut: oli poltettava, niin kykenee olemaan syömättä. Moni suomalainen sotilas oppi aikoinaan polttamaan rintamalla, kun piti koko ajan valvoa, eikä kenttäkeittiötä välttämättä tullut paikalle kovin usein. Ehkä tällä kertaa on siis uskottava vanhoja lääkäreitä, joiden mielestä liikapaino rasittaa elimistöä kohtuuttomasti.
Tässä kohden tulee myös mieleen lukemani tilasto, jonka mukaan 40-luvulla Suomessa ainakaan ei juuri tehty itsemurhia. Kansa oli siis henkisesti tervettä.
Svevo päätyy julistamaan että täydellinen terveys on yliluonnollinen tila. Hän mietiskelee jonkin aikaa taivaallisen ja maanpäällisen olemisen autuuden määriä, mutta ei oikein pääse asiasta selvyyteen. Kirjailija oli hyvin tietoinen tieteen viimeisimmistä saavutuksista. Planeettojen liikkeet mainitaan. Sitten hän palaa takaisin elimistöön:
”Mutta yksi elimistämme muodostaa keskuksen melkein kuin aurinko planeettojen järjestyksessä. Vielä muutama vuosi sitten uskottiin, että kyseinen elin olisi sydän. Tätä nykyä kaikki tietävät, että elinvoimamme riippuu sukupuolielimistämme. Carlo tuhahtelee nuorennusleikkauksille, mutta kun puheena olivat sukupuolielimet, hänkin nostaa hattua.” (Joutilaisuuteni)
Kertoja-minän vaimo on siis kunnollinen ja kunniallinen, hänestä ei ollut huolta. Sen sijaan elinvoimaa kasvattaessaan kertoja tuskastuu sydämeensä joka rupeaa hyppimään miltei rakastuneesti, kun oli tarkoitus tervehtyä harjoittamalla seksiä, niin kuin asia nykyään ilmaistaan. Suorastaan vaikuttaa siltä että henkilö alkaa tulla riippuvaiseksi seksi-tuokioista, vaikka ne siis maksavatkin paljon.
Tässä kohden Svevon kirjaa ojensin käteni runokirjahyllyäni kohden ja käsi osui Väinö Kirstinän viimeiseksi jääneeseen runokirjaan Vieroitusoireita. Kirstinä oli tullut tulokseen että tupakanpolton on loputtava tai elämä loppuu. Mutta kirjassa käsitellään kaikenlaista muutakin riippuvuutta, josta tulee mieleen addiktioiden jonkinmoinen vakio.
Ihminen ja runoilija löytää itsessään kamalia puolia, jotka ovat kerta kaikkiaan eläimellisiä:
”Arvostelma
Minun sikamaisuuteni harmittaa minua.
Minun lammasmaisuuteni harmittaa minua
Minun koiramaisuuteni harmittaa minua.
Minun rottamaisuuteni harmittaa minua.”
Svevo ei tule ajatelleeksi itseään eläimenä, mutta todennäköisesti suurin osa kaikenlaisille asioille riippuvaiset ihmiset piiskaavat itseään mitä kauheimmilla ruoskilla, joten yhtä hyvin voi miettiä minkälaiselta eläimeltä sitä missäkin tilanteessa vaikuttaa.
Mielihyvään addiktoituminen
Kaikki ovat varmaan kuulleet rottakokeesta, jossa aivoihin oli asennettu elektrodi. Sitä stimuloitiin niin että rotta sai orgasmin. Rotta kuoli siihen. Se siis rakasti kuollakseen. Tosin rotta ehkä ei tunne rakkautta, mutta idiootilta se vaikuttaa joka tapauksessa.
Ihminen kun on yksi eläinlaji muiden joukossa, niin mielihyvään hän on varmaan pyrkinyt aina. Jean Cocteau, elokuvaohjaaja ja kirjailija, kirjoitti kirjan nimeltä Opium, joka on kuvaus oopiumista vieroittautumisesta. En tiedä onko sitä suomennettu, siinä on joka tapauksessa Cocteaun omia piirroksia, jotka ovat tuttuja hänen elokuvistaan. Niitä elokuvia ei näe enää missään.
Mutta Savukeidas, Svevon kirjan kustantaja mainostaa Walter Benjaminin opusta Hashiksesta ja Mihail Bulgakovin kirjaa nimeltä Morfiini ja muita kertomuksia. Vaikuttaa siis siltä että useampikin kirjailija on miettinyt ja varmasti samalla tavalla itseironisesti omia riippuvuuksiaan. Tuskin lääketiede saati psykologia näille mitään kummempaa mahtavat.
Kirjahyllyssäni oli muinoin Sax Rohmerin klassikko 1900-luvun alkupuolelta, nimeltä Dope. Kirja on kadonnut hämäräperäisellä tavalla. Olin ilmeisesti esitelmöinyt Sax Rohmerin kirjailijantaidoista ja etenkin Fu-Manchu –sarjasta ja mainitsin tämän sarjaan kuulumattoman kirjan ja hups, se hävisi.
Sax Rohmer taitaa olla niitä halutuimpia divareiden kirjoja, vilkaisin ohimennen entisen kotikaupunkini kirjalistaa, Amerikassa. Joka tapauksessa olen käsittänyt että hippien käyttämä sana ”dope”, suomeksi pilvi eli kannabis, on peräisin Rohmerilta (kirja on hyvin rasistinen). Mutta alkuperäisessä kirjassa kirjailija puhui sairaasta ja degeneroituneesta Lontoon kiinalaiskaupunginosasta, jossa vain maattiin ja poltettiin oopiumia. Sitten sairastuttiin kuka mihinkin sairauteen ja kuoltiin.
Ajattelin myös brittien omituista oopium-sotaa, joka tähtäsi siihen, että kiinalaiset rupeaisivat raukean degeneroituneiksi ja imperiumi saattaisi ottaa alueita Kiinasta itseltään. Niin se sitten tekikin.
En tiedä oliko oopium-addiktiolla osansa tilanteessa. Mutta ainahan sankarivaltakunta on ollut terve ja raitis.
Italo Svevo: Tupakanpolton nautinnosta ja paheesta. Suom. Hannimari Heino. Savukeidas 2013, 157 s.