Marjatta Ripsaluoma© TAHDON JA HALUN VUOKSI
Monien suomalaisten tavoin pidän virolaisia eli eestiläisiä sukulaisina. Kieli on suomensukuista, meillä on yhteisenä perintönä kansanrunoutta, samoja sankareita ja metsänolentoja, samoja satuja ja tarinoita. Voi olla että tällä hetkellä rautakautiset tarut tuntuvat olevan kaukana, mutta eivät ne ole. Ne ovat kummallakin kansalla taustalla, jossakin, jopa ihmisillä jotka eivät ole koskaan kuulleet Väinämöisestä tai Lemminkäisestä.
Tai vaikka ihminen ei olisi koskaan lukenut esimerkiksi Matti Klingen opusta Muinaisuutemme merivallat (Otava 1983), jossa on mainioita spekulaatioita viikinkiajan hurjasta menosta Itämerellä ja vähän kauempanakin. Itämeri olisi ollut silloin täynnä saaristojen suojassa väijyviä merirosvoja. Olisi ollut kannattavaa ryövätä Novgorodista tulevia kauppiaita tai viikinkejä, jotka ovat olleet ryöstöretkellä, elleivät ne olleet sattumalta samaa väkeä.
Nykysuomalainen ja/tai hänen vanhempansa ovat saattaneet olla esimerkiksi rakentamassa Viru-hotellia ja upottamassa sen seiniin kuuntelulaitteita muutamaa hassua suomalaisturistia varten. Nykysuomalaisella voi olla sukulaisia, jotka ovat opiskelleet Virossa 30-luvulla ja säikähtäneet äärioikeistolaisten ja rasistien määrää. Tai sitten olleet saksalaismielisen äärioikeiston kanssa samaa mieltä, siis silloin 1930-luvulla.
Joka tapauksessa suomalaiset ovat olleet tekemisissä virolaisten kanssa varmaan aina. Niin kauan kuin ovat asuneet Itämeren rannalla ainakin.
En osaa viroa, joten en tiedä kuinka hyvin kirja on suomennettu. Osaan lukea niin hyvin kuitenkin suomea, että huomaan suomentajan tuntevan Viro/Eestin paikkakuntia aika hyvin. Kartaksi riittää oikein hyvin Suomen koulukartasto, aivan nykyrajalla ei olla, ja sitä paitsi länteen ja pohjoiseen raja on edelleen sama.
Käytän sanaa Viro yksinkertaisesti sen takia, että sitä käytetään Suomessa enemmän kuin Eesti-sanaa. Virohan on yksi Eestin maakunta, kuten kaikki muistavat.
Kansalliskirjailija
Krossin ylle on soviteltu kansalliskirjailijan viittaa siitä saakka kun hän palasi takaisin kotiin karkotuksesta. Suojasään aikoihin virolaiset kirjailijat saivat ensimmäistä kertaa kirjoittaa vähän vapaammin. Neuvostoliitto valvoi edelleen ja nykyinen Venäjä pitää kovasti venäläisvähemmistön oikeuksista meteliä, mutta virolainen kirjallisuus tuntuu voivan aika hyvin.
Oikea ja itseoikeutettu kansalliskirjailija on kaiketi A.H. Tammsaare. Hänen eeppinen teoksensa Totuus ja oikeus, on kertomus eräästä suvusta ja sen matkasta säätykiertoa pitkin ja poikin, välillä sivuaskelin, sivistyneistöksi. Tätä matkaa on Suomenkin kirjallisuudessa käsitelty. Samaa matkaa on kuvannut myös Jaan Kross (1920-2007), jonka monet romaanit käsittelevät historiallisia tapahtumia. Krossin pääteos on ehkä Uppiniskaisten kronikka (suom. 2003), joka ilmestyi neliosaisena teossarjana 1970-80-luvuilla.
Kirjahyllystäni löytyi antologia Viron proosaa otsikolla Suomenlahden takaa. Kirjan kirjailijoita ovat Mati Unt, Arvo Valton ja Enn Vetemaa. WSOY on julkaissut opuksen vuonna 1968. Kirja on epäilemättä luettava nopeasti uudelleen. Tämä halu syntyi nimenomaan Krossin viimeisen teoksen voimakkaan ironisen vireen vuoksi. Olisi tarpeen katsoa kuinka kirjoitetaan rivien väliin mikäli niin kirjoitettiin.
Jaan Krossista kirjoitti Juhani Salokannel aika tuoreeltaan 2008 kirjan Sivistystahto. Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus. Kirja kannattaa lukea jos tahtoo tietää kirjailijasta enemmän. Siperian kävijä hänkin oli vuosina 1946-54 niin kuin niin monet Viron älmystön edustajat.
Pieni sukulaiskansa, samoin kuin vähän suurempi, unkarilaiset, joutuivat kohtaamaan täysin kohtuuttomia asioita koska sattuivat päätymään II maailmansodan jaossa Itä-Euroopan puolelle. Asian voi nähdä myös niin, että on kummallista että Suomi ei päätynyt osaksi Itä-Eurooppaa.
Krossin kirjassa joku romaanihenkilö sanoo ihailevasti että Suomi sentään pani hanttiin. Monella suomalaisella on käsitys että Suomi jotenkin vahingossa ajautui uppopuuna taistelemaan sen sijaan antautumisen sijaan. Ehkä yhä usea sanoo että ajan henki oli sellainen. Sitä on vaikea nimetä tai kuvailla, vaikka meillä kuinka olisi oma suomenvirolainen kirjailija Sofi Oksanen.
Tahtamaan kolmas luku alkaa sosialistisen paranoian määrittelyllä, tässä tapauksessa siis Viron tilanteessa:
”Siinä paranoiassa, joka neuvostomiehityksen myötä koitui Baltian maiden kohtaloksi, oli kaikkien ahdistavien tekijöiden – vangitsemisten ja kyyditysten, agentiksi painostamisen pelkojen, petetyksi tulemisen ja yleisen toivottomuudentunteen – rinnalla ja ohella vielä yksi ensi alkuun ei niin kaikille silmiinpistävä, mutta monille erityisen syvästi sieluun käyvä tekijä. Se oli kaiken tukahduttava uusi niin sanottu rajavyöhykejärjestys.”
Kirjassa liikutaan entisellä rajavyöhykkeellä. Siellä sijaitseva maa on yksi päähenkilöistä.
Krossin kirjassa on paljon herkullisia kohtauksia jossa menneisyyttä valaistaan lähietäisyydeltä, kirjahan tapahtuu 1990-luvulla, pian Viron toisen itsenäistymisen jälkeen. Yhdessä kohtauksessa hyvinvoivat ja varakkaat ruotsinvirolaiset ihmettelevät että niin ja niin paljon perheitä hävisi Neuvostoliiton aikaan. Virolaiset isännät kohauttelevat olkapäitään. Ruotsinvirolaiset tinkaavat lisää: miksi kukaan ei soittanut poliisille?
Totta on, että naapurimaat eivät ole tunteneet toistensa oloja. Eikä Neuvosto-Virossa ollut mahdollista käväistä muina miehinä ja naisina tervehtimässä sukulaisia ja tuttavia – ehkä turismi jossain määrin onnistui, mutta siinäkin oli ongelmia. Joillakin ongelmia oli enemmän, joillakin vähemmän.
Perusironia
Tahtamaa on nimeltään tila, jota Krossin päähenkilö Aabel Haljand , toimittaja ja kääntäjä, ja tuntuu kovasti muistuttavan sitä kuvaa mitä Kross on muualla luonut virolaisesta miehestä: vähän hulivili, naisten suhteen onnekas (?), lahjakas, huumorin- ja todellisuudentajuinen, päätyy tavoittelemaan vaurastuakseen. Ilmeisesti köyhillekin virolaisille, varsinkin intellektuelleille, alkaa valjeta se, että huonot ajat ovat olleet ja menneet ja nyt voi tavoitella myös tavaraa. Venäläiset hallitsijat ovat poissa.
Toimittaja saa vieraakseen ruotsinvirolaisen Lingo Luuk-nimisen liikemiehen eräänä aamuna ja pitäisi ruveta liiketoimiin. Tämä liiketoimi on sitten hullunkuristen sattumusten ja henkilöiden karusellia, välillä käydään Suomessakin, vaihdetaan rakastettua, käännetään sitkeästi viroksi Joachim von Bellayn (netissä myös nimellä du Bellay, 1522-1560) sonetteja, koska leipääkin pitää saada. Yhtäkkiä vaikuttaa siltä että leipä voisi tulla helpommallakin tavalla kuin ennen.
Virosta Neuvostoliiton miehityksen jälkeen emigroituneita ihmisiä on tullut ja ehkä edelleen tulossa ottamaan haltuunsa menetettyä omaisuutta. Tässä tapauksessa omaisuus olisi melkoinen, koska se sijaitsee Saarenmaalla. Siellä on meri lähellä ja ennen kaikkea meren rannalla on mutaa.
Muta on niitä tuotteita joita on käsittääkseni käytetty suomalaisissakin kylpylöissä, mutta en ole ikinä ymmärtänyt onko sillä oikeita vai lumevaikutuksia ihmisten terveyteen. Televisiossakin joskus näkee ihmisiä päästä varpaaseen mudan peitossa ja ilmeisesti muta on lämmitettyä, ei Itämeren kylmää vetistä tavaraa. Ilmeisesti se on harmitonta, koska kylpylöiden annetaan olla edelleen olemassa.
Joka tapauksessa kun toimittaja-kääntäjä Haljand laskeskelee aikansa, hän päätyy käsittämään, että mudalla todella voi rikastua. Haljandin senkertainen rakastettu sattuu olemaan lääkäri, joka lupaa kehittää mudasta aivan uudenlaisen tuotteen. Se voidaan pakata pieniin annospusseihin ja käyttää kylpyammeissa, niin että voittomarginaali kasvaa silmissä. Toimittaja-kirjailija alkaa kuvitella olevansa upporikas.
Tässä kirjan vaiheessa päässäni rupesi itsepäisesti soimaan heimoveljemme Georg Otsin (1920-1975) (jonka mukaan nimettiin ensimmäinen Tallinnan laiva joskus 60-luvun lopulla) tunteikkaalla äänellä suomeksi laulama biisi: ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan?” Mikä suunnattoman syvä ja rauhaton kysymys esitettäväksi sosialismin jälkeiseen maailmaan!
Jos muta voidaan muuttaa rahaksi, niin kaikki muu saa sitten mennä sen siliän tien. Kross kuvailee hienosti millaisen mullistuksen pieni maatilkku saa aikaan ihmisten maailmassa. Perhe ja läheiset ystävät pääsevät hyötymään odottamattomasta sosiaalisesta noususta.
Kross sai kirjan julkaistuksi jo vuonna 2001, eli suomennokseen kului aikaa. Mutta virolaisilla oli tietenkin hyvin tuoreena mielessään uusi vapaus ja moni muukin kuin Kross näki sen merkityksen. Monessa mielessä tämä kirja tuntuukin varoitukselta.
Juutuin miettimään pitkäksi aikaa minkä vuoksi Kross pani päähenkilönsä kääntämään ranskalaisia sonetteja. Alkuunsa ne tuntuvat päälle liimatulta puuhalta. Mutta soneteissa näyttääkin olevan keskiössä Ranskan ja Rooman demokratioiden ylistykset. Ne ovat selvästi poliittisia runoja.
Suomentaja teki sellaisen ratkaisun, että painoi proosatekstin keskelle ranskan- ja vironkieliset säkeet ja kirjan loppuun ”vapaat suomennokset”:
”Ympärilläni vihaised sudet, katsoitpa minne tahansa.
Ja aution maan talvi ja tuulen jäinen humina,
niin että ihoni värisee – olisipa se minulla tunnoton!
Muilla lampailla on, näetkö, talli ja laidun,
niiden ei tarvitse etsiä suojaan susilta eikä talvelta
Vai olenko minä laumassani tosiaan surkein?!”
Suomentaja kirjoitti että vihaised, mikä on ehkä lapsus. Suorasanaisessa tekstissä romaanihenkilö miettii ankarasti säkeiden mittaa. Hän tekee selvästi käsityötä. Silti tekstissä on yhteiskunnan muutoksen allegoria, tässä sen suojattomista, lampaista. Muualla kirjassa neuvostoaikaa käsitellään ehkä reippaammin.
Krossin merkitys
Epäilemättä ei kulu kovin kauan kun Viron kulttuurin kokonaiskuvaa 1900-luvulta tähän uusimpaan muutokseen ja 2000-luvulle asti tullaan vielä käsittelemään moneen otteeseen. Kokonaisuutta on taatusti hyvin vaikeaa muodostaa vielä nyt. Usein menee sukupolvi ainakin ennen kuin kansakunnan muistiin on syöpynyt jollain lailla pysyvä kuva historiallisista tapahtumista.
Tahtamaa tähtää voiton tavoittelun käsittämiseen. Rahalla alkaa saada hyvin nopeasti miltei kaikkea mitä ihminen haluaa. Krossin päähenkilö ei onneksi ole suuri traaginen sankari, vaan enemmänkin veijari. Sellaisella henkilöllä on oikeassakin elämässä paremmat mahdollisuudet huomata mikä on maan suunta, mitkä ovat uudet tavat ja miten niihin päästään.
Kirjan päähenkilö on pitänyt visusti omistuksessaan isoisän maatilan karttaa ja siitä lähtee koko tarina. Koska se on isoisän, toimittaja on suoraan alenevassa polvessa omistaja, jota tässä kutsutaan subjektiksi. Tässä tulee ensimmäinen kosketus uuden Viron uuteen byrokratiaan, mutta tavat ovat vanhat:
”En tiedä, mikä oli kyseessä, oliko se virolaisen byrokraatin odottamaton oppimiskyky vai päinvastoin, hänen täysin odotusten mukainen laiskuutensa ryhtyä mihinkään sellaisen asiakkaan suhteen, jota hän ei ota tosissaan. Joka tapauksessa puoli tuntia kestäneiden selitysteni jälkeen herra Poogen löi karttakopiooni kaavoitusinsinöörin leimansa. Se tarkoitti sitä, että kaavoitusinsinööri oli tutkinut kartan ja tunnustanut sen oikeaksi.—”
Tästä alkaa monipolvinen juoni, jonka lopputulema on ehdottomasti epäselvä. Juoneen kuuluvat lahjonta ja ulkomaiden virolaisten odottamattoman runsas avustus muta-bisnekselle, omaan poikaan tutustuminen, ja aivan ilmeisesti sen pähkäileminen miksi päämäärät voivat siitä lähtien muotoutua.
Haljand on siihen määrään Krossin näköinen ja oloinen tapaus, että häntä ei voi kuvitella toimettomana. Toinen kirjailija ja antropologi Lennart Meri päätyi presidentiksi. Lennart Merin presidenttiys on varmasti auttanut Viron älymystöä selviytymään muutoksesta itsenäisyyden tullessa.
Lennart Merin opus Hopeanvalkeat (suom. Eva Lille, Gummerus 1983) on kyllä enemmän pelkkää tieteellistä spekulaatiota kuin fiktiota, mutta käy hyvin esimerkiksi moninaisista ajatuksista joita Viron muuttuva asema ihmisissä herätti. Jo 1980-luvulla Viro edusti monille sosialistimaille näyteikkunaa esimerkkinä hyvinvoivasta järjestelmästä. Hopeanvalkeat kertoo muun muassa Saarenmaasta, jonne olisi ehkä historiallisena aikana pudonnut meteori, joka olisi muuttanut luonnon aivan muuksi, tuonut metallin ja siitä aiheutuvaa rikkautta. Se olisi muuttanut senaikaisen Viron.
Sattumalta Krossin kirjassa on paikkana myös Saarenmaa. Ehkä ei kuitenkaan aivan sattumalta. Sitäkin sietää vielä miettiä.
Jaan Kross: Tahtamaa. Suom Jouko Vanhanen, runojen suomennokset: Jussi Rautio. (viroksi: 2001), Moreeni 2012, 335 s.