Merkintöjä Austenin lukemisesta 2 JOONAS SÄNTTI
Kansien kertomaa
Olen aiemmin käyttänyt Ylpeyttä ja ennakkoluuloa oheismateriaalina, jonkinlaisena teorian testitapauksena, kirjallisuustieteen perusteiden opetuksessa. Opiskelijoiden esseitä ja jonkin verran myös kirjaan liittyviä blogikirjoituksia lukiessani olen päätynyt seuraavaan: yleisen käsityksen mukaan Austenia lukevat lähinnä naiset, ja erityisesti romanttisesta viihteestä nauttivat naiset. Tämä saattaa olla totta. Silti ensimmäinen reaktioni on aina yhtä epäuskoinen.
Henkilöstä, jonka suhde Austeniin on ensi-ihastuksesta lähtien ollut kirjallisuudentutkimuksen määrittämä, tällainen määritelmä kuulostaa pimeältä. Yhtä hyvin voisi suositella Rikosta ja rangaistusta Reijo Mäen dekkareiden vannoutuneelle ihailijalle tai luonnehtia James Joycea poikamaiseksi seikkailukirjailijaksi. En yritä vihjata, että se jotenkin loukkaisi minua Austenin hartaana lukijana – ikään kuin ”romanttinen naistenkirjallisuus” olisi automaattisesti jotain nenänvartta pitkin katsottavaa. Pikemmin kyse on siitä, että moinen luokittelu tuntuu minusta täysin absurdilta.
Uskallan olettaa, että eräs asiaa selittävä taustatekijä liittyy kustantamojen ratkaisuihin suomennosten kohdalla. Pitelen käsissäni Teoksen julkaisemaa uutta suomennosta Austenin tunnetuimmasta romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Kirjassa on pehmeän lilansävyiset kannet ja yltäkylläisen runsaasti koristeaiheita. Tarinan hahmoihin viitataan kannen alareunassa, jossa mies ja nainen (Darcy ja Elizabeth?) ovat selin mutta heidän kätensä taipuvat taakse päin toisiaan kohti. Ihmishahmot ovat kuitenkin pieniä eivätkä hallitse yleiskuvaa, jossa korostuu yksityiskohtien runsaus ja koristeellisten kuvioiden kuten otsikkoa kiertävien kukkaköynnösten erilaisuus. Kannessa kuitenkin viitataan tapahtuma-ajan merkkeihin: asusteisiin, hevosrattaisiin, näyttäviin taloihin ja ihmishahmojen eleiden hienostuneisuuteen.
Myös sisäliepeen kannet on koristeltu hedelmä- ja kasviaiheilla. Sanottakoon, että kannet ovat näyttävät. Kun luin kirjaa joululomalla aamiaispöydässä, perhetuttuni sai syyn huomauttaa, että se vahvisti hänen käsitystään kirjallisuusmaustani, joka lienee hänelle ”liian lilansävyinen”. Ymmärsin heti hänen heittonsa, vaikka olen eri mieltä sen totuudesta. Kirjankansi tuntuu viittaavan samanlaisiin nautintoihin, joita kehitellään BBC:n maineikkaiden tv-sarjojen mainosklipeissä: jokseenkin epämääräisen ”menneen maailman” eskapistiseen loistoon, jossa epookin käsite tiivistyy (sanakirjamääritelmän vastaisesti) yhtenäiseksi kuviteltuun, mutta ajallisesti tarkentamattomaan aikakauteen, johon kuuluvat musliinikankaissaan tuulisilla kedoilla huojuvat neidot ja laajalukuisella palveluskunnalla varustetut kartanot.
Tätä vasten olisi hauskaa miettiä, miten vähän ja ohimenevästi Austen itse asiassa kuvailee fyysistä tapahtumaympäristöä, varsinkin verrattuna myöhempään, viktoriaanisen ajan romaanikirjallisuuteen – mutta se olisi toisen ja pitemmän kirjoituksen aihe.
En taida pahemmin kärjistää väittäessäni, että suomennoksen kansissa ihan tietoisesti hyödynnetään feminiinisyyteen liittyviä mielikuvia. Ne ovat mielestäni kauniit, mutta en voinut olla miettimättä miten voimakkaasti ne vahvistavat mainittua käsitystä Austenista naislukijoiden suosikkina.
Takakannen esittelyteksteissä tosin korostetaan romaanin ”ajattomuutta” ja ”kerronnan mestariutta”. Mukana on sitaatti Virginia Woolfilta: ”naisista täydellisin taiteilija, kirjailija jonka kirjat ovat kuolemattomia”. Lähdettä ei mainita, mutta kyseessä lienee Woolfin hieno esseeteos Oma huone, jossa Woolf käsittelee Austenia eräänlaisena esikuvana (paradoksaalisesti juuri siksi, että Austenin romaaneissa ei Woolfin mukaan korostu kirjailijan sukupuoli). Tässä tapauksessa kirjoittajan naiseuden korostaminen painoksen takakannessa ei tuo mukaan feminististä näkökulmaa vaan puhtaasti markkinointiin liittyvän viestin: naiselta naisille.
Tietysti joku muu voi todeta, että sorrun tarpeettomasti yleistämään subjektiivisia mielikuviani. Ehkä niin. Ja toivottavasti niin. Jotta en tulisi väärin ymmärretyksi: minulla on suuri halu ja tarve kuvitella lukija, jolle tällaiset kansivärit eivät millään tavalla tuota mielikuvia, jotka liittyvät kulttuurisina ilmiöinä maskuliinisuuteen/feminiinisyyteen. (Kai samalla voi tunnustaa, että tuollaisen lukijan kuvittelu on rakkain poliittinen utopiani: tulevaisuuden ihminen, jolle ihmisten sukupuolittaminen, nimenomaan puolittaminen, on samanlainen huono, menneisyyteen kuuluva vitsi kuin ”rodusta” puhuminen.)
Puuttuvan taustoituksen merkitys
Ensivaikutelman kannalta vähemmän olennainen, mutta lukemisen kannalta merkittävämpi seikka liittyy parateksteihin kuten johdantoon, suomentajan jälkisanoihin ja – tai, kuten tässä tapauksessa. niiden puutteeseen.
Suomalaisista klassikkokäännöksistä puuttuvat lähes säännöllisesti kaikki taustoittavat esittelytekstit ja kerronnan vivahteita avaavat selitysosiot. Arvelen, että Englannissa Austenia lukeva tulee lähes automaattisesti tutustuneeksi tekijään eri näkökulmasta. Varsinkin, jos lainaa tai ostaa yhden huolella toimitetuista kriittisissä editioissa (joita esim. Oxford UP, Norton & co tai Longman julkaisevat), joissa itse romaaniteksti vie yleensä noin puolet tai vähemmän painoksen sivumäärästä. Nämä eivät ole mitään kalliita erityispainoksia, vaan suurelle yleisölle osoitettuja, reilun kymmenen punnan hintaisia pokkareita, jotka tulevat usein vastaan ensimmäisten joukossa kun teoksien nimiä etsii tunnetuista nettikaupoista.
Tällaisten painosten alkusanoissa usein vakuutellaan romaanitekstin olevan juuri se oikea ja yleisesti hyväksytty versio (”authoritative text”) sekä perustellaan mahdollisia sanamuotojen vaihdoksia, jotka liittyvät kahdensadan vuoden aikana tapahtuneisiin kielenkäytön muutoksiin. Moinen kunnianteko tietysti tekee tekstistä itsestä eri tavalla arvovaltaisen fetissin. Klassikkotekstin kanoninen asema vahvistuu edelleen, kun se kiinnitetään kirjallisuushistoriaan ja aikalaisvastaanoton dokumentaatioon, minkä ohella uudempiin painoksiin on etsitty yllättäviä – ja maallikkolukijan kannalta hyvin haastavalla jargonilla ladattuja – esimerkkitapauksia akateemisista nykyluennoista.
Napatakseni esimerkin omasta kirjahyllystä: Norton Critical Edition- sarjassa julkaistussa teoksessa Sense and Sensibility (suom. ”Järki ja tunteet”) voi tutustua maineikkaan queer-tutkija Eve Kosofsky Sedgwickin artikkeliin ”Jane Austen and the Masturbating Girl”. Siinä neiti Marianne Dashwoodin kuvauksia vertaillaan vanhoihin lääketieteellisiin tapauskertomuksiin ja kasvatusoppaisiin, jotka kirjoittajan mukaan muodostivat 1800-luvun ”antionanistisen diskurssin”. Tällaiset aluksi lähes humoristisilta tuntuvat kontekstin laajennukset kutsuvat romaaniklassikon lukijoita mukaan leikkiin, aktiiviseen ylitulkintaan – minkä itse ymmärrän melko puhtaasti positiivisena asiana. Sedgwickin luennan uskottavuudesta ei tarvitse vakuuttua, jotta jotain sen paranoidista herkkyydestä tekstin merkityksille tarttuisi ”tavalliseen” lukijaankin.
Suomalaisesta käännöskulttuurista tietysti puuttuu tällainen, eikä vastaava toimitustyö ole yleistä myöskään kotimaisen klassikkokirjallisuuden kohdalla. Jotain olennaista tapahtuu tekstin luonteelle, sen lukijakunnassa herättämille odotuksille, kenties myös lukijan itseensä kohdistamille vaatimuksille lukijana? Samalla jotain sen arvovallasta kulttuurisena monumenttina (voisiko Benjaminin ajatuksiin viitaten puhua myös taideteoksen ”aurasta”) tuntuu katoavan. En kiellä, että kirjallisuuden kohdalla tilanteessa on hyvät puolensa: se voi helpottaa klassikkoon tarttumista. Huono puoli on kuitenkin siinä, että tällainen helppous tuntuu kutsuvan meitä lukemaan laiskasti ja samantien unohtaen.