Jennifer Clement: Basquiatin leski

basquiatinLeskiTukka käsilaukkuna RIITTA VAISMAA (2.9.2015)

Suzanne Mallouk (s. 1960) oli ensimmäisen USA:n valkoisessa taidemaailmassa merkittävään asemaan nousseen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin (1960-88) rakastettu ja muusa. Hän sai lempinimen Basquiatin leski jo ennen kuin parin huumehuuruinen rakkaustarina päättyi.

Kustantaja luokittelee Basquiatin lesken tietokirjaksi, Helmet-kirjastot puolestaan elämäkertaromaaniksi. Jennifer Clementin teksti on runollisen kaunokirjallista, katkelmallista ja moniaineksista. Minä luin teoksen kaunokirjallisuutena. Kyse on oikeista ihmisistä, joista kirjoittaa heidät tuntenut tekijä. Clement onnistuu kuvaamaan rakkaustarinan keveästi ja hauskastikin, vaikka hän käsittelee usein varsin synkkiä ja vakavia aiheita.

Suppea teos rakentuu monista osasista. Kirja alkaa Suzannen ja Jean-Michelin ystävän Michael Holmanin johdannolla. Tämä kutsuu teosta proosakollaasiksi tai -tanssiksi. Lopussa on Clementin kuvaus Basquiatin retrospektiivisen näyttelyn avajaisista Sveitsin Baselissa 2010. Lopussa myös kerrotaan Suzannen vaiheista Jean-Michelin kuoleman jälkeen. Hän suoritti collagen, kävi lääketieteellisen ja toimii psykiatrina sekä erilaisiin riippuvuuksiin erikoistuneena psykoterapeuttina.

Baquiatin lesken rakenne on sporadinen, hyppelehtivä. Se sopii irtonaisen, ajelehtivan ja yllätyksellisen elämän kuvaukseen. Clement kirjoittaa lyhyin lausein ja kappalein. Rinnalla kulkevat graafisesti erotettuina ja minämuodossa Suzannen rehelliset ja usein hauskat muistot. Joskus tästä syntyy toistoa. Clement kirjoittaa Suzannesta tai tytöstä. Kohta perään Suzannen muistoina kerrataan sama asia. Silloin tällöin toisteinen ratkaisu hieman harmittaa, kun kiintoisa teos on kaiken kaikkiaan varsin niukka.

Ratkaisua puoltaa kertojanäänten selvä erottuminen toisistaan. Clementin ilmaisu on hyvin tiivis ja omaperäinen. Runollisuudessaan ja tarunomaisuudessaan siitä tunnistaa Varastettujen rukousten vuoren (Like 2014) kirjoittajan. Suzannen muistoissa puolestaan on yksityiskohtia ja huumoria. Pääosin vuorottelu toimii hyvin ja erityyppiset tekstit täydentävät mukavasti toisiaan.

Teoksen tärkein tietolähde Suzanne Mallouk. Hänen ei voi sanoa tulevan tavallisesta perheestä, mutta todella epätavalliseen maailmaan hän päätyy Basquiatin rinnalla.

Suzanne syntyi Kanadassa puolipalestiinalaiseen perheeseen. Syntyjään brittiläinen äiti tapasi Palestiinan arabin Lähi-idässä. He pääsivät pakolaisina Kanadaan. Perheessä oli sekä väkivaltaa että välittämistä.

Suzannen äiti oli noita; hevosenhäntäinen taikakalu kulki mukana, vaikkei se juuri toiminutkaan. Äiti piilotteli ja huolsi Vietnamin sotaa pakoilevia. Ammatiltaan hän oli perhepäivähoitaja, joka hoivasi normaalista poikkeavia lapsia. Hän rakasti niin omia ja muidenkin lapsia omaan huolettomaan tapaansa. Hän oli myös krooninen valehtelija ja varas. Hän mm. varasti tyttäreltään arvokkaat aurinkolasit ja tyttären poikaystävältä maalauksen.

Suzannen isällä oli maalaus- ja rakennusyritys. Perhe eli maalinkatkussa, missä kissat kuolivat ja nurmikko kellastui. Suzanne tottui jo kotona kemiallisiin huuruihin. Isä oli hyvin väkivaltainen, vaikka parhaimmillaan hauska ja valloittava. Suzanne kantaa monenlaisia arpia isänsä jäljiltä.

Suzanne muutti New Yorkiin 1980. Hän sai elantonsa mm. tarjoilijan ja baarimikon töistä. Jean – Suzanne käyttää aina tätä nimeä – katseli tyttöä baarin ikkunan takaa kaksi kuukautta. Nuoret olivat silti tunteneet toisensa vasta pari päivää, kun Jean jo muutti Suzannen luo mukanaan rikkinäinen radio ja lasten väriliituja.

Kahdeksan vuotta myöhemmin tuolloin jo kuuluisa ja juhlittu Basquiat kuoli heroiinin yliannostukseen maagisessa 27-vuoden iässä. Rakkaustarina kesti nämä vuodet, yhteiselo sen sijaan oli katkelmallista. Molemmat mutta etenkin Suzanne lähtivät ja palasivat. Eroihin vaikutti mm. Basquiatin moniulotteinen seksuaalisuus. Hän rakasti niin naisia kuin miehiäkin, samoin häntä kiinnostivat kaikki mahdolliset seksuaalisuuden muut ilmentymät. Naisia hänellä oli usein monia yhtaikaa. Häneen vetosivat jollakin tavoin rikkinäiset ihmiset. Välillä Suzanne asui pöydän alla tai vaatekaapissa. Kerran taas Jean piirteli tussilla Suzannen käsivarteen ja sormuksen sormeen: ”Nyt olet vaimoni.” Lopulta Suzannen täytyi oman tulevaisuutensa tähden jättää Jean-Michel. Yhteyttä pari piti senkin jälkeen.

Jean-Michel Basquiat aloitti graffitimaalarina, ja graffitin piirteitä oli hänen töissään läpi elämän. Töissä oli lähes aina kirjoitusta, mikä viittaa paitsi graffiteihin myös Basquiatin suureen rakkauteen, sarjakuvaan. Basquiatia on mahdoton luokitella vain tiettyyn taiteen genreen. Maalaukset syntyivät spontaanin tuntuisesti, joskin hänen taiteen tuntemuksensa oli ilmeisen hyvä. Hän käytti taiteessaan kaikkea, mikä eteen sattui. Hän maalasi kaikkialle, missä oli ja eli, mm. seiniin ja lattioihin. Kuvaavaa on, että em. Baselin näyttelyssä oli esillä Suzannen jääkaappi, josta Basquiat oli tehnyt taidetta. Jääkaapin osti aikanaan Andy Warhol 5000 dollarilla. Basquiat raaputti ja pyyhki. Hän pyrki provokaatioihin. Hän itse sanoi maalaustensa olevan jazzia kankaalla.

Basquiat näki kaiken tekemisensä taisteluna rasismia vastaan. Suzanne sanoo: ”Kaikki mitä hän teki oli rasismia vastaan, ja rakastin häntä siksi.” Suzanne oli itsekin kohdannut rasismia, vaikka puoliarabina oli vain jonkin verran enemmistöä tummempi. Silti hän oli Jeanille valkoinen. Taksit eivät pysähtyneet Basquiatin viittauksesta edes silloin, kun hän jo kulkee Armanin puvussa, maalitahraisessa tosin. Hän joutui piilottelemaan, kun Suzanne pysäytti auton.

Kun pariskunta 1982 vieraili MoMassa, Jean ruiskutti vettä gallerian eri huoneisiin. Hän merkkasi museota mustille miehille. Basquiatin nousu taiteen arvostetulle kentälle oli rakettimainen. Pian hän jo valloitti niin SoHon galleriat kuin liittyi MoMan taiteilijoihin. Kohta näyttelyitä järjestettiin myös Euroopassa, etenkin Italiassa. Kun hän kierteli Suzannen kanssa Italian taidepyhäköitä, hän huomautti, ettei ole Italiassakaan mustia miehiä museoissa. ”Siksi minä maalaan. Saadakseni mustat miehet museoihin.”

Basquiat oli hyvin kilpailuhenkinen. Vaikka hän pyrki auttamaan jälkeensä tulevia mustia maalareita, hän oli tarkka omasta asemastaan. Hänelle piti olla hyötyä kaikesta. Kukaan ei saanut ohittaa häntä. Erityisen selvän eron hän teki graffitimaalareihin, vaikka sellaisena itse aloitti.

Myös Suzanne oli aktiivinen rasismin vastaisessa työssä. Hänen läheinen ystävänsä Mihael pidätettiin, poliisi pahoinpiteli häntä, ja hän kuoli vammoihinsa. Suzanne oli aloitteellinen Mihaelin kuoleman selvittelyssä. Hän teki yhteistyötä ihmisoikeusjuristin kanssa, piti puheita, johti adressin luovutusta. Jean ei pitänyt Suzannen aktiivisesta roolista. Ei hän tosin pitänyt siitäkään, kun Suzanne osoitti osaavansa maalata ja sai heti ensimmäisellä (ja ainoalla) näyttelyllään myönteistä julkisuutta.

Suzanne ja Jean-Michel olivat osa Amerikan 1980-luvun nykytaidepiirejä. Kuuluisia nimiä vilahtelee, mm. Andy Warhol, Madonna, Keith Haring, William Burroughs, Allen Ginsberg, Rammellzee, Julian Schnabel. Kerouacia Basquiat luki aina. Warholin ja Basquiatin suhde oli outo. Warhol yritti monin tavoin nolata ja vähätellä Suzannea. Molempia miehiä yhdisti valtava kiinnostus kuuluisuuteen.

Huumeet ja alkoholi kuuluivat pariskunnan jokaiseen päivään. Suzanne käytti huumeita jo tyttönä Kanadassa, eikä Jean-Michelkaan ollut eilisen teeren poikia. Jo Kanadassa Suzanne oppi piilottamaan huumeet lähteissään nutturaansa, mistä niitä eivät löydä kytät eivätkä nistit. Oma tukka oli kuin käsilaukku, varmempi piilo tosin. Huumekauppiaiden pakeille mentiin kuin R-kioskille. Aina löytyi, aina sai. Eniten he käyttivät marihuanaa ja kokaiinia. Aivan normaali annos oli kokaiinia kuusi tai seitsemän kertaa päivässä. Kaikilla pinnoilla oli valkoista jauhetta. Paljon kului myös heroiinia. Ja erittäin paljon viinaa.

Lopulta Basquiat ajatteli vain huumeita, heroiinia. Hän ei välittänyt, vaikka tiesi ylittävänsä rajan, jonka Suzannen mukaan kaikki huumeiden käyttäjät tuntevat ja jonka ylittämisestä jokainen päättää itse. Suzanne oli päättänyt, että hän ei rajaa ylitä. Heroiini vie Jeanin. Veronsa Suzannekin joutui maksamaan. Hän sai pahan sukupuolitaudin, minkä seurauksena hän ei voi saada lapsia. Hän sairasti myös hepatiittia.

Koko sekalaisen seurakunnan valtasi aidsin pelko. Pian jo ystäviä kuoli aidsiin. Suzanne pelkäsi tartuntaa, jota ei ollut hänellä, ei myöskään Jean-Michelillä.

Runoilija Rene Ricard, jonka runoja Suzanne luki jo Kanadassa, oli Basquiatin ja sittemmin myös Suzannen ystävä. Hän antoi Suzannelle lempinimen Basquiatin leski monta vuotta ennen Jean-Michelin kuolemaa. Suzannen mukaan nimi on makaaberi, teoksen esipuheen kirjoittajan Michael Holmanin mukaan omistava ja romanttinen.

Basquiatin leski ei etene kronologisesti. Joskus episodeittain kulkevassa teoksessa ajoitusta huomaa kaipaavansa. Ehkä se ei silti ole kovin tärkeää. Kaikkihan tapahtui kuitenkin hyvin lyhyessä ajassa, vajaassa kahdeksassa vuodessa.

Kummasta päähenkilöstään kirja kertoo eniten? Jean-Michelin tempauksia ja taidetta kuvataan paljon. Näkökulma on kuitenkin aina Suzannen.

Jennifer Clement: Basquiatin leski. Rakkaustarina (Widow Basquiat – Love Story). Suom. Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *