Jo Baker: Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo

Baker1Marjatta Ripsaluoma KARTANO VAILLA ROMANTIIKKAA

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1788 ja seuraa silloin syntyvää poikavauvaa siihen asti, kun hän aikuistuu, aloittaa seikkailunsa ja päätyy lopulta lähtökohtaansa. Paikka on tietenkin Englanti. Jo kirjan alaotsikossa viitataan ylpeyteen ja ennakkoluuloihin, joten Jane Austenin maisemissa ollaan.

Tietääkseen aikajanan on luettava kirjan kolmanteen osaan asti. Koska lukijalle ei pidä antaa niitä tietoja (spoilereita). Sen verran on sanottava kuitenkin, että britti-imperiumi kävi sotaa jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa 1800-luvun alkupuolella ja englantilaisille kerrottiin jatkuvasti, että imperiumi on vaarassa. Napoleonin aloittamat sodat olivat käynnissä.

Isänmaa siis kutsui. Se kutsumus oli tietenkin hyvin erilainen siitä riippuen mikä oli ihmisen luokka-asema. Longbournin talossa hallitsi yläluokka, joka kykeni elämään suhteellisen hyvin sodasta huolimatta.

Tykinruuan saatavuus oli sitten se asia, josta isänmaan yläluokan piti huolehtia. Tykinruualla ei tietenkään ollut kynnenmustuaisen vertaa omistuksessaan siitä isänmaasta, jota käskettiin puolustaa. Historiallinen romaani ei elä koskaan historiassa, vaan on suorassa suhteessa nykyisyyteen. Sellaisilla silmälaseilla kaikista historiallista romaaneista saa ehdottomasti irti enemmän.

Tärkeintä taustalla jyrisevän sodan ja valtaa pitävän luokan kuvauksessa ovat tässä kirjassa hienot arjen detaljit. Romanttinen rakkaus saa sekä yläluokan että alempien luokkien ihmiset pyrkimään kohti itse valittua avioliittoa. Arki on tässä kirjassa palvelijaväen elämää.

Orpotytön tarina

Kaikki muistavat varmaan englantilaisista TV-sarjoista yläluokan mahtirouvien keskinäisen valituksen siitä, että palveluskunta ei ole sitä mitä ennen. Suurempi valitus nousi vielä siitä, kun palvelusväkeä ei satu löytymään lainkaan.

Oletan että Longbournin kartano, kuvasta päätellen pikkulinna, on täysin riippuvainen työväestä. Sen voi ehkä päätellä siitäkin, että suuri osa Englannin linnoista on nyttemmin päätynyt säätiöiden tai valtion omistukseen. Yksityinen suku tai perhe ei ole enää pystynyt huolehtimaan niistä.

Tilanne tietysti kiihtyi varsinkin II maailmansodan jälkeen, jolloin rikkauksia tuottaneet siirtomaat toinen toisensa perään itsenäistyivät. Vaikka koneita alkoi tulla helpottamaan yläluokan ylellisyydet takaavan työväen elämää, niin sekään ei auttanut, koska kartanoiden omistajat olivat pysyvästi köyhtyneet. Sodat ovat yksi tekijä.

Tässä kirjassa on jo yläluokkaisen perheen köyhtymisen viitteitä. On kuitenkin vasta 1800-luvun alkupuoli ja köyhää väkeä kulkee pitkin maaseudun teitä etsimässä töitä. Longbournin palveluskunnan perään katsovat herra ja rouva Hill keksivät tavan millä saada sisäpiikoja: on käytävä hakemassa orpokodista vielä elossa olevia lapsia ja kasvatettava heistä työntekijöitä taloon. Kahden orpokodista löytyneen tytön, Sarahin ja Pollyn, laihuus viittasi systemaattiseen ruuan puutteeseen. Kuulosti senaikaisen yhteisön normaalilta toiminnalta. Orpokodeissa olevia kuoli, mutta se oli enemmänkin luonnonlaki tai kristillisen jumalan tahto.

Romaanin päähenkilö on Sarah, jonka kasvua seurataan esimurrosiästä aikuisuuteen. Aivan ensimmäisessä kohtauksessa Sarah hakee vettä pihakaivosta:

”Sarah kompuroi pihan yli pimeässä, ämpäreiden loiskuvan taakan alla, suuntasi pesukeittiön ovelle ja oli juuri tarttumaisillaan säppiin, kun jalka lipesi, ja hän menetti tasapainonsa. Hetki venyi niin, että hän ehti nähdä, kuinka ämpärit lensivät ylös ja sivulle, irtosivat ikeestä, tyhjenivät, ja kaikki tähänastinen työ meni hukkaan, ja hän ehti ajatella että kaatuminen tekisi kipeää. Ämpärit putosivat maahan, kimposivat kovasti kolisten, säikäyttivät mustavarikset pyökkipuista, ja Sarah jysähti kylmille laattakiville. Nenä vahvisti sen, minkä hän oli jo arvannutkin: hän oli liukastunut sianpaskaan. Emakko oli päässyt edellispäivänä ulos porsaat kintereillään, eikä kukaan ollut korjannut niiden jälkiä, kenelläkään ei ollut ollut aikaa. Jokaisen päivän töitä norui seuraavaan päivään, mikään ei tullut ikinä valmiiksi, eikä koskaan päässyt sanomaan, että se siitä sitten, päivän työt on tehty ja saatu pois alta. Työ vain vitkusi ja vetelehti ja jäi vaanimaan, sai ihmisen kompastumaan aamulla.”

 Pitkä lainaus kuuluu asiaan, koska tästä näkee miten taitavasti kirjailija on yhdessä kappaleessa kuvannut sisäpiian työn. Se ei tule koskaan valmiiksi. Pyökit tulevat kerrotuksi, aamun pimeys (mikä vuodenaika?), mustavarikset, joiden harmaavariksista erottuvan raakkumisen voi kuulla korvissaan: miljöö muistuttaa suomalaista isoa maataloa ehkä 1930-50-luvuilla, paitsi ehkä 1900-luvulla rikkaille taloille alkoi koneita jo tulla.

Pikkupiika Sarah on taatusti vähän liian nuori raskaaseen työhön. Ilman karkailevia emakoitakin.

Suhteita

Kirjan kirjoittaja Jo Baker johtuu tietenkin miettimään miten omistajaväki ja palvelusväki ovat suhteissa keskenään ja miten taas suhteet miesten ja naisten välillä toimivat. Kartanon sisäinen hierarkia on tiukka, työntekijöiden ja omistajien välinen kuilu on melkoinen.

Kirjassa näkijä on suurimman osan aikaa Sarah, joka ihmettelee suhteita ja näkee nuorilla silmillään mitkä ominaisuudet erilaisiin avioliittoihin ovat johtaneet. Emännöitsijä- ja isännöitsijäpari Hill on hyvä esiteltävä:

”- – -Rouva Hill suhtautui mieheensä tyynesti ja sopuisasti, herra Hill käyttäytyi rouvaa kohtaan kunnioittavasti, mukautui hänen tahtoonsa kaikissa aineellisissa kysymyksissä ja vaati muiltakin samanlaista mukautumista ja kunnioitusta. Sarah tajusi, ettei ollut koskaan kuullut heidän sanovan toisilleen poikkipuolista sanaa.”

Kontrastina tälle pariskunnalle on omistajaväen, Bennettien, ”rakkausavioliitto”, joka Sarahin silmissä on kaikkea muuta. Tyttö oppii kartanon keittiössä suunnilleen kaiken mitä pitää ihmiselämästä oppia, ihmettelee aikansa, mutta työ vie kasvavalta tytöltä voimat, eikä suurempaan ihmettelyyn ole juuri aikaa. Vapaa-aikanaan tyttö lukee kirjoja, joita saa lainaksi herrasväen neideiltä.

Kirjailija on tehnyt palvelusväestä luku- ja kirjoitustaitoista väkeä. Ilmeisesti hän on katsonut luku- ja kirjoitustaidon leviämisen historiaa ja tullut siihen tulokseen, että 1700-1800-luvun molemmin puolin on ollut jo palvelusväenkin ulottuvilla. Tuskin kuitenkaan kovin yleisesti.

Kaikki on tietenkin riippunut kulloisestakin isäntäväestä. Mielenkiintoinen detalji on se, että palvelusväki pestataan vuodeksi kerrallaan. Vuoden lopulla se saa palkan ja voi päättää jääkö taloon vai lähteekö. Sen sijaan huonosta työstä saattaa joutua lähtemään kesken vuotta jos työnantaja niin päättää.

Suomessakin on kekrin aikoihin työväki vaihtunut maatalouskulttuurin aikana. Tässä kirjassa kuvataan työtä vailla olevien ihmisten virtaa pitkin maanteitä. Ei ihme että on ollut sota. Ylijäämäväestö on täytynyt saada johonkin työhön.

Karibian eksotiikka

Kirjailijan oivallinen ratkaisu on tuoda Sarahin orastavat romanttiset ja seksuaaliset tunteet kunnolla eksoottisen kohteen ilmestyessä kartanoon. Keittiössä työn ohella tietenkin keskustellaan kaikenlaisista muutoksista jotka olivat tavoittaneet myös etäiset kartanot.

Sarah on tavannut naapurikartanossa mustan miehen. Kesken kiivaan keskustelun lukemisen hyödyistä ja haitoista – ja väittelyosapuolina ovat uusi lakeija James ja Sarah:

”Sarah kiristeli leukaperiään silmät kavenneina. Sitten hän kääntyi rouva Hilliin päin.
”Netherfieldissä on musta mies, tiesittekö sen?” hän ilmoitti voitonriemuisesti.
”Puhuin tänään hänen kanssaan.”
”Vai sillä lailla”, sanoi rouva Hill. ”Kaipa rouva Nicholls tarvitsee kaiken avun, minkä suinkin saa.”
”Mutta kun oikein ajattelee”, Polly sanoi toivoen, että aiempi mukava tunnelma palaisi, ”kaikkea sitä komeutta ja kaikkea sitä rahaa, ja ne ovat peräisin sokerista; talossa on varmasti piparmintturaplingit, rintasokeripylväitä, lattiat on tehty toffeesta, ja sohvien päällä on marsipaanityynyjä.”
”Anteeksi vain, mutta pylväät ovat kyllä täkäläistä kiveä.” Sarah nosti ompelustaan ja nykäisi löysiä lenkkejä. ”Tyynyistä en tiedä. Mutta eiköpä marsipaani muuttuisi tulen lämmössä aika tahmeaksi.”
Polly nyökkäsi, hymyili haaveellisesti ja nieli sylkeä.”

 James on arvoituksellinen henkilö, mutta hyvin tarpeen kartanossa, joka keskittyy vierailuihin ja tanssiaisiin, koska omistajaperheessä on n.k. seurapiireille esiteltäviä neitejä. James ilmestyi taloon tyhjästä ja juuri kun häntä tarvitaan.

Sarahin heräävät ihastumisen tunteet kohdistuvat naapurikartanon tummaihoiseen lakeijaan, joka vastaa tunteisiin jossain määrin. Longbournin emännöitsijä rouva Hill puolestaan huolehtii tytöistä parhaansa mukaan ja selvästi kasvattaa Sarahia ja Pollya kuin omia lapsiaan. Tytöt kaipaavat saada nähdä maailmaa kartanon keittiön ulkopuolella.

Siellä ei ole kuitenkaan turvallista ja Sarah perääntyy lopulta haihatuksestaan, joka häipyy Lontooseen. Karkaamistakin hän yrittää, silmissä siintävät Lontoon ihanuudet, mutta James tuo tytön takaisin. Kirjan mukaan Lontoo ei ole kovin kaukana. Sinne pääsee jopa kävellen.

Lontoo ilmenee vuosia myöhemmin kun Sarah pääsee nuoren neidin palvelijaksi Lontooseen. Neiti on naimisissa erään herra Darcyn kanssa. Kaupungissa piian työ ei ole rankkaa, mutta Sarah kaipaa kotiin. Pehmeä elämä ja sen sisällyksettömyys ei sovi entiselle keittiöpiialle.

Tunteiden, vaatteiden ja työn kuva

Kodin merkitystä kirjan henkilöt pohtivat usein. Kirjassa määritellään yläluokan nuorten neitien avioliitot markkinoiden mukaan, ulkonäkö ja luonne määrittelevät avioliiton. Ne ovat kauppoja. Mutta palveluskunnalla on jossain määrin vapauksia enemmän: heillä on varaa tunteisiin ja ystävyyksiin, jotka kasvavat hyvin pienistä asioista. Kirjailija on läpi kirjan kykenevä tuomaan draaman esineiden ja konkreettisen työn kautta.

Aikakauden puvut, korut, hiustyylit, kengät –  kaikki ovat oikein. Kuvaukset ovat silkkaa teräväpiirtoa. Kirjan luettuaan saattaa katsoa englantilaisia jane-austenilaisia televisiosarjoja hieman toisin. Oikeastaan aika tavalla toisin.

Kirja kelpaa luettavaksi, koska siitä syntyy kirjoitettuna jotakuinkin täydellinen kuva 1700-1800-luvun  muutoksesta, joka tulee johtamaan maaseudun työtätekevien vapautumiseen. Senhän me jo tiedämme. Silti meillä on kaikissa maissa köyhät keskuudessamme.

Helene Bützov on luotettava suomentaja. Hänen kielessään ei törmää kompastuskiviin, vaikka kirja on tuhti. Tällä kertaa käytettävissäni ei ollut alkuperäistä kirjaa. Luovuin sen metsästämisestä, koska tiesin suomentajan hyväksi. Väärin! Eikö näin saisi tehdä? Mistä sitten löytyisi kommentoijalle kappale alkuperäiskirjoja? Ne maksavat liikaa jos syödäkin pitää.

Toivon kovasti että suomentajat tulevaisuudessakin saavat pitää suomentajan työnsä. Se on heikosti palkattua työtä, mutta sitä tarvitaan erityisesti pienillä kielialueilla kuten Suomessa. Kannatan paperikirjojen kustantamista. Kirja on hieno esine ja hyvä käyttöliittymä.

Jo Baker: Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Suom.Helene Bützow, Tammi 2014, 448 s.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *