Lohtukirja MARJATTA RIPSALUOMA (15.11.2015)
Valon airut– kirjan kannessa on kuva tiirasta, lapintiirasta. Tiira esiintyy kirjassa usein, se on tärkeä kesäasukas Lapissa. Tiirat syövät hyttysiä, jota ehtivät kuoriutua juuri silloin kun tiirat ja muut muuttolinnut saapuvat. Sivulla 97, esimerkinomaisesti, on kuva tuntureista ja auringosta ja alla teksti: ”Minä paistan kesällä tunturin palsasoille omaa väriäni yötä päivää, Aurinko-ukko tarinoi säteillen.” Punaisena hehkuva kuva on kirjailijan tekemä, samoin kuin kirjan muut kuvat.
Kirjan nimiösivulle on kirjoitettu että ”kertomusromaani”. En muista nähneeni sellaista proosanimikettä ennen. Proosa ylipäänsä sisältää kertomuksen/kertomuksia, siis useimmiten.
Vanhoissa romaaneissa voi lukea että kertomus. Kertomus oli varmasti ennen nimitystä romaani, joka on ulkomaalainen sana. Ymmärrän asian niin, että tässä nimitys on paikallaan, koska Vuolab on kuunnellut äitinsä tarinointia vielä aikuisenakin. Tai nimenomaan aikuisena, koska hän tahtoi saada kunnon otteen oman kansansa, saamelaisten kertomusperinteestä. Hän kuuli tarinoita myös lapsena. Hän lähettää johdannossaan viestin ystäville ja tutuille: ”—ohi ajaessanne tuntuisi paremmalta, jos edes hihkaisten tervehtisitte minua, jos ette ehdi pistäytyä luonani.”. Olen asunut noin puolet elämästäni maalla ja sama ongelma on myös täällä etelämpänä. Minne ihmisillä on kiire?
Vuolab kertoo kyllä aika perusteellisesti miten hän on kirjan kirjoittanut. Hänellä on sekä johdanto, jälkisanat ja vielä lopussa oikea aarre, sanaluettelo. Luettelo on pieni ja pätevä katsaus saamelaisiin myyttiolentoihin.
Luetteloa tavatessani mietin suomen ja sukukielten opiskelua. Muistan suomenopettaja-tätini kertoneen mitä kaikkea 1930-luvulla piti Helsingin yliopistossa opiskella jos oli suomi pääaineena. Opiskelijoiden piti valita joku sukukieli (hän valitsi eestin), jota piti alkaa opiskella ohessa, sen lisäksi opiskelijoiden velvollisuus oli käydä nauhureiden kanssa keräämässä Suomen murrenäytteitä ja niistä oli tehtävä tutkielma. Kaiken aikaa myös kielen historian ja kieliopin jne. opinnot jatkuivat.
Päivittelin sitä lukemisen määrää. Hänen mielestään tutkinnossa ei ollut mitään ihmeellistä. Kysyin kuinka moni valitsi saamen kielen. Heitä ei ollut kurssilla ollut monta. Sittemmin on perustettu Oulun yliopisto, jonne on muodostunut saamen kielen ja kulttuurin osasto. Varmaan kovin moni saamelainen ei ollut päässyt kouluun saati korkeakouluun ennen lähellä olevan yliopiston perustamista.
Kun pysähdyin Vuolabin tarinoita lukiessani vähän väliä katsomaan mikä olento tai jumaluus oli milloinkin kyseessä, yritin ääntää sanoja, mutta kieli meni solmuun. Olen katsonut myös Oddasat-ohjelmia vähän väliä, enkä käsitä mistä on kyse, paitsi kun mukana on kuvamateriaalia. Ainoastaan uutispäivän sanat erottuivat, esimerkiksi Euroopan unioni tai kulloinkin haastateltavana oleva ministeri, lähinnä siis erisnimet.
Saami on eronnut suomesta kauan sitten ja ollaan eletty erillään (suomalaiset työnsivät saamelaiset edellään pohjoiseen päin tullessaan Suomenlahden pohjoisrannalle joskus vuoden 0 tienoilla), niin että tätä sukukieltä suomalaisten on vaikea ymmärtää ollenkaan enää. Television uutisissa se kuulostaa pehmeämmältä kuin suomi ja kirjoitetussa kielessä on äänteitä joita suomessa on vähän, kuten d, b tai g, pehmeät konsonantit.
Saamelaisten ylijumala on sama kuin suomalaisillakin Ukko, joka ”hallitsi kaikkea maassa ja taivaalla, jumalia ja koko avaruutta”, saameksi Áddjá, Dierpmis, Tiermes, monen nimen jumala, joka ilmenee ukkosessa. Mutta lukekaa sanasto itse!
Syntytarina
Pidän siitä, että Valon airut-kirja ei ala mistä tahansa, vaan päinvastoin juuri siitä mistä pitääkin: maailman synnystä. Saamelaisilla ei ollut Aallotarta ja sotkan munia. Heillä oli Päivä (aurinko) ja Maammo (maa), Päivä tahtoi Maammoa vaimokseen. Samanlaisia tarinoita tulee kirjassa myöhemminkin, kaikenlaiset ihmiset ja mytologiset oliot ovat päätäpahkaisia ja ryntäävät toimimaan heti ja suoraan suuremmin miettimättä että mitä siitä sitten seuraa.
Erittäin seikkailurikas tarusto on saamelaisilla! Mutta todennäköisesti siihen kannustaa myös luonto, joka vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Ilmasto pelkästään on äärimmäisyydestä toiseen kulkemista.
Maammo oli tulikuuma ja Päivä rupesi heittelemään sitä, huomiota saadakseen, tähdillä. Tähdet saivat aikaan pilven, joka alkoi sataa ja sillä lailla tulivat mantereet ja meret. Tähdet siis satoivat laavaan. Maammon ja Päivän ensimmäiset lapset olivat kaksostytöt Biggá (ilman haltia) ja Rávdná (veden haltia), joten elämä saattoi alkaa. Seuraa sukuselitys, jossa haltioita tulee muitakin ja alkaa elämän rakentaminen. Jumalat ja haltiat tekivät kasvit ja eläimet. Kirjassa kerrotaan monella tavalla, miten Lapissa on mahdollista elää vaikka luonnonolosuhteet ovat äärimmäiset. Siihen tarvitaan kekseliäisyyttä, mutta on myös tunnettava vuorten ja jokien jumalat ja haltiat, että selviää seikkailuista hengissä. Eivätkä ihmiset aina selviä.
”Omalla tavallaan meistä jokainen muistuttaa sekä isää että äitiä, koska me kaikki olemme syntyneet auringon ja maan rakkaudesta.”
Asiat voi ilmaista kauniisti. Syntymä ei olekaan turha tapahtuma eikä satunnainen, vaan suoraan yhteydessä luonnon muihin voimiin. Kirjassa kerrotaan jumalien ja haltioiden, lintujen, porojen, naalien ja ihmisten yhteiselosta. Olin unohtanut joskus lukemani tiedon siitä, että lapintiira lentää talveksi Etelänavan tuntumaan, toiselle puolen maata. Tiiroilla on tarinoissa usein tärkeä rooli. Ihmiset, jumalat ja haltiat seuraavat lintua ja linnun käyttäytyminen merkitsee jotain aina. Sekin tarinoissa käy ilmi, että lapintiirat elävät vanhoiksi.
”Lapintiirakin aikoi antaa meidän vauvalle oman nimensä”, Deahppán hymähtää kun pikkusisko vaikenee. ”Se aikoi kastaa märällä vaipalla meidän nukkuvan vauvan omalle nimelleen, kun se noin kirkui: Tiirr-rr, tiirr-rr, tiirr-rra!”
Läpi kertomusromaanin tarina kulkee samalla tavalla. Luonto voi olla aika ilkeä, ilkikurinen, hauska, ihmisiä ja haltioita myötäilevä ja kun siinä elementit vastaavat toisiaan, syntyy maisemia ja asioita, joita ei olisi tullut ajatelleeksi. Tämä on varmasti pohjoisen lumoa. Mutta kauneus ei ole millään lailla kaupallista turistikrääsää jolla myydään elinkeinoa, vaan hyvin totta ja tervettä. Siksi kutsun tätä lohtukirjaksi. Oikea elämä voi olla sellaista, vaikka se nyt suurelta osalta ei ole.
En ole myöskään valmis alistumaan ja ajattelemaan, että Lapissa olisi ainut positiivinen voima tässä maassa. Vuolab itse suree sitä, että Tenon rannoilta ovat lapset kadonneet. Elämä on yksinäisempää nyt kuin se ehkä oli kirjailijan lapsuudessa. Kun tämän maan voimanlähteitä miettii, niin varmasti ne ovat olemassa ja aivan varmasti hyvin vaikeasti löydettäviä näinä aikoina asuivat ihmiset ja eläimet missä tahansa.
Elämää Tenon varrella
Vuolab on syntynyt Tenon varrella ja elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa siellä, lähtenyt maailmalle ja tullut sitten takaisin. Hänestä on netissä tietoa. Kirjailija on niitä saamelaisia, jotka ovat elämäntyökseen edistäneet saamelaiskulttuuria.
En usko että olen ainut joka on odotelee lisää saamelaisia tarinoita suomalaisten saataville. Tämä kirja kävisi myös oikein hyvin puheenvuorona sille, että saamelaisten oikeus omaan maahansa pitäisi viimein turvata myös Suomessa.
Kansalaisoikeutensa saadakseen on parasta myös kertoa alkuperäiskansan elämästä. En muista edes nähneeni tämän kirjailijan nimeä missään. Hän on julkaissut paljon saameksi, ruotsiksi ja norjaksi mutta vain vähän suomeksi. Ainakin oma tietämykseni saamelaiskulttuurista on hyvin heikko. Sitä ymmärtääkseen on varta vasten lähdettävä etsimään sitä. En ole yhtään laiska lukija, päinvastoin etsin kirjoja koko ajan. Kyllä tämäkin kirja saisi ihmiset käsittämään saamelaiskulttuuria paljon, jos vain lukijat löytävät kirjan.
En kykene arvioimaan tämän kirjan suomennosta ollenkaan. Aina silloin tällöin kirjassa tulee sanoja, joita en tunne. Ehkä yhteydestä pystyy arvaamaan mistä on kyse, esimerkiksi tähtikalat ”jurottavat” kivien keskellä suvantopaikoissa. Oletan että ne piileskelevät. Niitä ei saisi tietenkään pyytää ennen kuin ne ovat monta kertaa jo takaisin retkiltään merelle. Viime viikolla tiede tuli selvittäneeksi Tenon lohen yhden arvoituksen: geeni määrittelee mitkä lohet elävät kauan. Ennen on ollut todella valtavia lohia, joita tässä kirjassa kutsutaan tähtikaloiksi. Mikähän on lohikäärme saamen kielessä? Kai heillä on lohikäärmeitä?
”Mummo on vähän aikaa ääneti, poimii kurmuja poron taljasta —”
En tiedä mikä on kurmu. Lapsetkin poimivat kurmuja, kun taljoja kuivataan (puhdistetaan?) joen törmällä. Taljoja tarvitaan kodan pohjalle ja peitteiksi. Tuon ja monen muunkin sanan kohdalla ajattelin, että ehkä suomentaja on käyttänyt pohjoissuomalaista murresanastoa. FILI on tukenut tämän kirjan suomennosta.
Kerttu Vuolab on kirjoittanut paljon. Hänen tuotannostaan kerrotaan esimerkiksi Wikipediassa. Kirjailija syntyi 1951, kirjoittaa pohjoissaameksi. Tehnyt yhteistyötä norjansaamelaisen Mari Boinen kanssa, ollut Lapin läänintaiteilija, opiskellut saamen kieltä ja kulttuuria Tromssan ja Oulun yliopistoissa.
Tämä kirja on ollut saamelaiskirjana ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2011. Viime vuonna Vuolab sai Collegiella-palkinnon saamen kielen edistämisestä.
Kulttuurityötä tehdään, mutta silti saamelaiskirjallisuutta on suomennettu vähän. Olisi ehkä syytä. Valon airut ei ole menneisyyttä kaihoava opus, vaan voimakas puheenvuoro pohjoisen ihmisen kulttuurista ja halusta pitää omasta kiinni.
Eletään huonoja aikoja, mutta alkaisi silti olla aika suomalaisten tutustua edes veljeskansaan. Edes sen kirjallisuuteen. Ja koska tässä kirjassa on kuviakin, lukeminen on virkistävä kokemus. Lohtukirja? Maailma ei ole läheskään aina hauska paikka, tästä voi lukea jotain mitä voi kutsua alkuperäiseksi elämäksi ja ympäristöksi. Lohdutus ei tarkoita välttämättä pakoa, vaan astumista elämän keskelle.
Kerttu Vuolab: Valon airut. Kertomusromaani.(Bárbmoáirras © 2008 Davvi Girji) suom. Riitta Taipale 2015, Atrain Kustannus 248 s.
Kirjaa Valon airut kääntäessäni olen tehnyt läheistä yhteistyötä kirjailijan ja Utsjoen kalastajien kanssa. Sanat esiintyvät usein heidän kielessään, enkä itse niitä pidä outoina. Toivottavasti asiayhteydestä selviää, mitä ne merkitsevät. Kulttuurin tunteminen auttaisi myös.