Lauren Elkin & Scott Esposito: The End of Oulipo?

Markku Nivalainen: ZOMBIE-ESTETIIKAN LYHYT OPPIMÄÄRÄ (16.2.2013)

Ajatus taiteen lopusta on yksi modernistisen taiteen keskeisistä etiologisista myyteistä. Erityisesti avantgarde-liikkeet ovat kerta toisensa jälkeen pyrkineet oikeuttamaan itsensä vetoamalla olemassa olevan taiteen merkityksettömyyteen, kuolemaan. Tällaisiin diagnooseihin sisältyy mielenkiintoinen ambivalenssi: ne ovat aina joko ennenaikaisia tai myöhästyneitä. Jos taide julistetaan kuolleeksi ennen sen tosiasiallista kuolemaa, on kyseessä vahvasti liioiteltu huhu. Mikäli diagnoosi tehdään jälkikäteen herää kysymys taiteen mahdollisuudesta ylipäänsä.

Kuolla voi monella tavalla, etenkin jos sattuu olemaan vaikeasti määriteltävissä oleva käsitteellinen kokonaisuus. Taide voi kuolla esimerkiksi taantumalla omia konventioitaan ylläpitäväksi instituutioksi, eräänlaiseksi eläväksi museoksi. Tällaisten elävien kuolleiden taidemuotojen luettelo on lähes loputon. Katkosta perinteeseen nähden ei voi tehdä liian totaaliseksi, jos halutaan säilyttää perheyhtäläisyys uusien ja vanhojen ilmiasujen välillä. Toisaalta on jatkuvasti uudistuttava, ettei muoto luutuisi osaksi sitä valtavirran perinnettä, jota pyritään vastustamaan.

Kokeellisuus on jo itsessään yksi vakiintunut taiteen muoto. Vaikka kyseessä on melkoinen kaatoluokka, on konventioiden muodostuminen silti alituinen uhka kokeelliselle taiteelle. On jollain tapaa ironista, että vain aika voi näyttää, milloin kokeilut osoittautuivat onnistuneiksi ja arvokkaiksi, milloin taas mahdollisen vaikutuksen tekemiseen riitti pelkkä uutuudenviehätys. Vasta kun jokin asia on toistettu riittävän monta kertaa, voidaan todeta, mikä toistokerroista oli toimivin. Samoin on tehtävä epäonnistuneita muunnelmia onnistuneiden löytämiseksi.
Lauren Elkin ja Scott Esposito käsittelevät kirjassaan mahdollisen kirjallisuuden työpaja Oulipoa, joka on pitkäikäinen kokeellisuuteen keskittynyt kollektiivi. Oulipon juju ovat erilaiset kirjoittamisen säännöt ja rajoitteet. Teoksen teemana ovat Oulipoa alati uhkaavat säännönmukaistuminen ja rajoittuneisuus. Kirjan aloittaa katsaus Oulipon historiaan, mitä seuraavat Espositon ja Elkinin esseet. Esposito käsittelee rajoitteiden ambivalenssia yleensä ja Georges Perecillä erityisesti. Elkin puolestaan ampuu täyslaidallisen Oulipo-kirjailija Hervé Le Tellieriä kohti esittäen tämän todellisten rajoitteiden olevan jossain aivan muualla kuin kirjallisissa metodeissa.

Kirjan alun historiikki tarjoaa tiiviissä muodossa suunnilleen kaiken sen perustiedon, minkä kulttuuripääomansa määrästä huolehtiva ihminen tarvitsee voidakseen valehtelematta sanoa tietävänsä, mikä Oulipo on. Tällä tiedolla tosin on yllättävän vähän käyttöä luettaessa Espositon ja Elkinin tekstejä, joita tuntuu yhdistävän korkeintaan uteliaisuus liikkeen menneisyyttä kohtaan ja pienoinen toivon sävyttämä pettymys nykytilaan. Espositon tekstissä painottuu uteliaisuus hänen esitellessään kriittisesti Oulipon tuoreita kokeiluja, joista tunnetuimpia ovat Jacques Jouet’n vaikutusvaltaiset metrorunot. Kuitenkin juuri nuo runot ovat olleet inspiroivia toisille kirjailijoille. Esimerkiksi Jyrki Kiiskinen on niiden innoittamana kirjoittanut menetelmällisen runokokoelman Onnenpyörä (2010).

Esposito tarkastelee Jouet’n metrorunojen taustalla olevan säännöstön suhdetta oulipolaiseen rajoitteiden perinteeseen. Yksi useimmin mainituista rajoitteista on antiikista peräisin oleva lipogrammi, joka tarkoittaa kirjoitustapaa, jossa pitäydytään käyttämästä tiettyä kirjainta tai tiettyjä kirjaimia. Tunnetuin oulipolainen lipogrammi lienee Georges Perecin romaani La Disparition (1969), jonka kirjoittamiseen osallistuivat useat ryhmän jäsenet. Teoksessa ei ole käytetty lainkaan vokaalia e, ja kuten legenda kertoo, kirjaimen puuttuminen on onnistuttu toteuttamaan niin taidokkaasti, etteivät kaikki varhaiset lukijat asiaa edes huomanneet. Teos on käännetty lukuisille kielille, muun muassa ruotsiksi, turkiksi ja useasti englanniksi. Käännöksissä on jätetty pois joko e-kirjain tai sitten kohdekielen yleisin vokaali, joka ranskan kielessä on juuri e.

Georges Perec on oulipolaisen menetelmällisyyden kannalta kenties kiinnostavin kirjoittaja siksi, että hänen teoksissaan rajoitteet eivät nouse etusijalle. Vaikka tarinalla kriitikoista, jotka eivät huomanneet e-kirjaimen puuttumista, ei olisi totuuspohjaa, on sen metaforinen arvo silti kiistämätön. Espositon mukaan nyky-oulipolaiset ovat unohtaneet rajoitteiden alkuperäisen idean ja nostaneet sen keskiöön kirjallisen laadun kustannuksella. Tähän on osasyynä se, että Perec teki jo suunnilleen kaiken mahdollisen niin hyvin kuin on mahdollista.

Ainoa keino, jolla Oulipo voi pelastaa itsensä itseltään, on astua oman perinteensä ulkopuolelle ja tehdä jotain aidosti uudella tavalla. Muuten vaarana on liikkeen muuttuminen museoksi, joka kykenee oikeuttamaan itsensä ainoastaan menneillä maineteoilla. Esposito näkee yhtenä Oulipon rappion oireena sen, että 2010-luvun kiinnostavin menetelmällinen runous tehdään liikkeen ulkopuolella. Koska Oulipoon ei liitytä, vaan siihen otetaan jäseneksi, tulisi liikkeen herätä ja liittää pikaisesti jäsenistöönsä äärimmäisen kokeellinen Christian Bök, joka Xenotext Experiment -projektissaan luo ”elävää runoutta” laboratoriossa mikrobien avulla.

Lauren Elkiniä ei teoksessa erityisemmin kiinnosta Oulipon teoreettinen puoli. Hänen kritiikkinsä kohde on Hervé Le Tellier, jonka teokset ovat saaneet näkyvyyttä esimerkiksi Yhdysvaltojen valtamediassa, vaikka käännökset ovat pienten, kokeelliseen kirjallisuuteen keskittyneiden kustantamojen julkaisemia. Juuri se, että käännösten kustantamisesta vastaavat ”vaihtoehtoiset” kustantamot, on Elkinin mukaan yksi selkeä merkki paitsi Oulipon myös kirjallisen kulttuurin rappiosta. Le Tellier’n käännetyt teokset eivät ole kovinkaan kokeellisia, joten kyynikon on helppo epäillä kustantajan valinneen ne listoilleen puhtaasti siitä syystä, että Le Tellier on yhdessä Jacques Jouet’n kanssa tunnetuimpia elossa olevia Oulipon jäseniä.

Le Tellier’n teoksia ei ole suomennettu, mutta onneksi hänen tuotantonsa tunteminen ei ole edellytys Elkinin suorittamasta teilauksesta nauttimiselle. Kritiikin sisältö tuntuu hienohkossa toisteisuudessaan paikoin kepeältä, mutta Elkin kirjoittaa hyvin. Perimmäinen mieleen jäävä kysymys on, miksi Le Tellier’n tuotannon kyseenalainen naiskuva ansaitsee Elkinin mielestä osakseen niin laaja-alaisen kritiikin. Jos Elkiniin on uskominen, ovat Le Tellier’n teokset kirjallisilta ansioiltaan vaatimattomia ja sovinistisen maailmankuvansa takia ideologisesti vastenmielisiä. Esitetyn todistusaineiston perusteella saman tuomion voisi langettaa monelle muullekin (mies)kirjailijalle.

The End of Oulipo? on viihdyttävyydestään huolimatta paikoin turhauttavaa luettavaa siksi, että se antaa toistuvasti vihjeitä kiinnostavien kysymysten olemassaolosta, mutta ei kuitenkaan itse esitä niitä. Yksi tällainen kysymys kuuluu, mikä on kirjallisuuden rooli ja merkitys nykymaailmassa? Miksi lukijan tulisi olla huolissaan marginaalisen avantgarde-liikkeen mahdollisesta rappiosta? Tasapainottelu uudistumisen eetoksen ja perinteen kunnioittamisen välillä on tunnetusti vaikeaa, mutta miksi Oulipo pitää nähdä erityisasemassa tai laajemman kirjallisuuden kentän edustajana?

Uhka museoksi muuttumisesta ei tietenkään koske ainoastaan Oulipoa. Kun kokeellinen liike omaksuu vakiintuneen muodon, se on vaarassa pysähtyä ja taantua adjektiiviksi. Tällöin liikkeen normisto irrotetaan jonkinlaiseksi formaaliseksi mittariksi, jonka perusteella arvioida mitä tahansa teoksia, jotka edes jollain tapaa assosioituvat kyseiseen liikkeeseen. Siksi Jyrki Kiiskisen Onnenpyörä-kokoelmaakin saatetaan kutsua oulipolaiseksi. Esposito esittelee esseessään oman näkemyksensä siitä, mihin suuntaan Oulipoa tulisi kehittää, mutta Elkin tyytyy lähinnä toteamaan, mikä nykytilanteessa on pielessä. Hieman yllättäen kumpikaan ei esitä analogioita Oulipon ja muiden avantgarde-liikkeiden kohtaloiden välillä.

Karl Marx toteaa Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista -teoksen (1855) usein siteeratussa kohdassa maailmanhistorian suurten tapahtumien ja henkilöiden esiintyvän kahdesti: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa. Vaarana on, että liike karrikoituu ja muuttuu parodiaksi itsestään. Jotain farssimaista on Espositon kuvaamissa tapahtumissa, joissa oulipolaiset yleisön pyynnöstä suorittavat erilaisia kirjallisia temppuja. Suopea lukija näkee karnevalisoitumisessa itseironiaa. Vaikka ironiaan vedoten voi selittää tilanteen kuin tilanteen edukseen, on kyseessä petollinen laji. Niinpä itseironiastakin on vain yhden varomattoman askeleen matka itsensä naurunalaiseksi saattamiseen.

Le Tellier on satiirikko Frédéric Pagès’n kanssa osoittanut tämän tavalla, joka ansaitsee tulla mainituksi jo siitä syystä, että se osoittaa kirjallisuudella olevan merkitystä nykymaailmassa. Le Tellier ja Pagès perustivat yhdistyksen edistämään Jean-Baptiste Botul’n filosofian, botulismin, tekemistä tunnetuksi. Botul’n nimissä julkaistu Immanuel Kantin sukupuolielämää käsittelevä La vie sexuelle d’Emmanuel Kant (1999) sai osakseen medianäkyvyyttä, kun julkkisfilosofi Bernard-Henri Lévy hyökkäsi omassa kirjassaan Kantia vastaan Botul’n teorioihin tukeutuen. Lévy oli ilmeisen tietämätön siitä, että Botul on fiktiivinen hahmo, jonka filosofiaa parodioivat teokset ovat Pagès’n käsialaa. Teoksen julkaisun jälkeen toimittaja kysyi Lévyltä, miten tämä on voinut olla tietämätön lähteensä parodialuonteesta, vaikka asia mainitaan jopa Botul’n Wikipedia-sivulla. Lévy vastasi käyttävänsä lähteinään kirjoja Wikipedian sijaan.

Lauren Elkin & Scott Esposito: The End of Oulipo? (Zero Books 2013)

Kirjallisuutta
Botul, Jean-Baptiste (1999) La vie sexuelle d’Emmanuel Kant. Paris: Mille et une nuits.
Bök, Christian (2007) The Xenotext Experiment. /ubu Editions.
Calvino, Italo (1976) Näkymättömät kaupungit. Helsinki: Tammi.
Geulen, Eva (2006) The End of Art. Stanford: Stanford University Press.
Haapio, Marja et. al. (toim.) (2010) Runoilevien naisten kaupunki. Helsinki: Tammi.
Joensuu, Juri (2012) Menetelmät, kokeet, koneet. Helsinki: Poesia.
Katajamäki, Sakari ja Veivo, Harri (toim.) (2007) Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus. Helsinki: Gaudeamus.
Kiiskinen, Jyrki (2010) Onnenpyörä. Helsinki: Tammi.
Marx, Karl (2010) Louis Bonaparten brumairekuun kahdestoista. Tampere: Sosialismi.net.
Mathews, Harry (2009) Yksityisiä iloja. Helsinki: Basam Books.
Perec, Georges (2006) Elämä käyttöohje. Helsinki: Loki-Kirjat.
Queneau, Raymond (1973) Tyyliharjoituksia. Helsinki: Otava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *