Leif Salmén: Maanalainen moskeija

Markku Nivalainen: AKROPOLIILTA YERALTI CAMIIN (8.7.2013)

Suomalaisia kulttuuriesseistejä on perinteisesti yhdistänyt kaksi asiaa: Oswald Spengler ja kiinnostus Bysanttiin. Spengler ihaili kreikkalaisia ja maalaili synkkiä kuvia länsimaisen kulttuurin vääjäämättömästä tuhosta. Bysantti taasen tarjoaa läntistä rationalismia vastaan asettuvan elämyksellisen toisen, johon klassismin kautta tulkittua kreikkalaista kulttuuriperintöä on ollut mahdollista peilata. Niinpä kulttuurikritiikki ja -pessimismi ovat toistuvasti saaneet vastakohdakseen aidon monikulttuurisen sivistyksen, jota edustaa väärinymmärretty, tai jopa kokonaan unohdettu, Bysantin perintö.

Bysantin ja Kreikan vastakkainasettelu toimii viitekehyksenä myös Leif Salménille (s. 1952), joka uusimmassa esseekokoelmassaan laskeutuu Akropoliilta yhä alemmas, teokselle nimen antavaan Yeralti Camiin maanalaiseen moskeijaan. Jälleen ollaan siis Istanbulissa, Bysantin ytimessä, ja eurooppalaisen kulttuurin kohtalonkysymysten äärellä. Maanalaisessa moskeijassa (2013) Salmén yhdistelee lähes kaikkea aiemmissa esseekokoelmissa käsittelemäänsä. Mukaan mahtuu omakohtaisia havaintoja, joissa viha koiranputkea kohtaan yhdistyy pohdintoihin maaseudun tulevaisuudesta ja Istanbulin katukauppiaat kertovat kokemuksiaan arkipäivän islamista. Lisäksi purjehditaan Karibialla, saunotaan Helsingin Alppiharjun uimalassa, käydään kävelyllä Lenininpuistossa ja kohdataan lentomatkustamisen haasteita turvatarkastuksista tupakointikieltoihin.

Kokoelman avaavan laajan esseen aiheena on eurokriisi, jota sivutaan myös muualla teoksessa. Eurokriisi ei kuitenkaan nouse teoksen kantavaksi teemaksi, eikä oikein mikään muukaan. Asioita tarkastellaan historiallisten jatkumoiden osina, joiden voi olettaa olevan suurelle osalle lukijoista entuudestaan vieraita. Laajasti lukenut Salmén rakentaa taidokkaasti yhteyksiä historiallisten ilmiöiden välille, mikä on Palatsi Bosporin rannalla (2005) -teoksesta asti ollut hänen ominta aluettaan. Myös esimerkiksi Johannes Salminen, Fredrik Lång, Jukka Koskelainen sekä Osmo Pekonen ovat kirjoittaneet oppineita kulttuuriesseitä, joita hyödyntäen kaltaiseni historiaa huonosti tunteva voi esittää itsensä länsimaisen kulttuurin asiantuntijana, mutta kukaan heistä ei pyri samankaltaiseen aikalaisanalyysiin kuin Salmén.

Tapa jolla Salmén ottaa jonkin omakohtaisen havainnon tai joukkoviestimistä poimitun seikan käsittelyyn vallitsevan ideologian oireena on mukaansatempaava. Uutisessa käsitelty ilmiö, tai ilmiön käsittelytapa, nähdään analogisena jollekin historialliselle tapahtumalle, mikä sysää käyntiin laajoja kaaria maalailevia kiehtovia analyyseja ideoista ja yhteenvetoja historian saatossa hämärtyneistä ajatuskuluista niiden taustalla. Mainio esimerkki tästä on essee ”Tappavat utopiat”, jossa Ateenan vuoden 427 eaa. kansankokouksen argumentointi rinnastetaan Irakin sodan tiimoilta käytyihin keskusteluihin. Toinen esimerkki on essee ”Maailmanloppu?”, jossa syksyllä Lenininpuistossa vuodenaikaa uhmaten kukkivat kukat saavat Salménin pohtimaan median tapaa käsitellä ilmastonmuutosta, pientä jääkautta, Mesopotamian kulttuurien katoamista, evoluutio-opin ja maailmanlopun suhdetta sekä kulttuurimme riippuvuutta öljystä.

Kulttuurien vuorovaikutussuhteet ovat jo pitkään olleet Salménin kiinnostuksen kohteena. Palatsi Bosporin rannalla ja Alas Akropoliilta (2008) käsittelivät Välimeren kulttuurien vaikutusta länsimaiseen ajatteluperinteeseen. Molemmat teokset rakentuivat kantavan teeman varaan, mistä tosin toisinaan lipsuttiin, kun historian sivupolut veivät odottamattomille teille. Maanalaisessa moskeijassa ei ole mitään esseitä yhdistävää teemaa, joten lukija kohtaa teoksen, joka tuntuu koostuvan yksinomaan sivupoluista. Tämä hienoinen sekavuus esitetään kirjan takakannessa teoksen vahvuutena toteamalla ”maanosamme sekavan nykytilan” ilmentävän länsimaisen ajattelun perinteen ”erilaisia ristiriitaisia virtauksia”, jotka ”tuottavat kulloisenkin historiallisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden perustan”.

Essee toisensa jälkeen Salmén kritisoi ideologisia totuuksia, joita tarjoavia vallanpitäjiä ohjaavat etunenässä ahneus ja vallantahto. Eliitin halveksunta paitsi demokratiaa myös kaikkia muita niitä yleviä arvoja kohtaan, mitä Eurooppaa entistä tiiviimpään liittoon ajavien puheissa esiintyy, ovat Salménille merkkejä kulttuurin rappiosta. Historiallinen todellisuus on aatteiden kamppailua elintilasta ja nykytilan sekavuus seurausta siitä, ettei mennyt muodosta minkäänlaista selkeää jatkumoa tai eheää kokonaiskuvaa. Kulttuuriesseistiikassa nykyhetkestä pyritään saamaan jonkinlainen selko poimimalla kulttuurin pintatasolla ilmeneviä ideoita ja selvittämällä niiden aatehistoriallinen tausta. Näin on mahdollista nähdä, millaiset keskenään ristiriitaiset ajatuskulut ovat tuottaneet sen kuvan todellisuudesta, joka meitä ja elämäämme ohjaa niin sisältä kuin ulkoa käsin – eikä useinkaan oikeaan suuntaan.

Mutta mikä tämä oikea suunta on? Myöhäismodernina aikana negatiivisuus tuntuu olevan olennainen osa ihanteellisuutta; maanpäälliset utopiat ovat kerta toisensa jälkeen paljastuneet dystopioiksi. Salmén puolustaa liberaaleja arvoja, demokratiaa, oikeudenmukaisuutta ja sivistystä. Eli toisin sanoen klassisia ihanteita, joiden saavuttamiseen tulee pyrkiä ja jotka on aina vaarassa unohtua, kun toimintaa ohjaavat erilaiset alati uudelleen riesaksemme palaavat pyyteet. Näiden pyyteiden kritiikki on ollut Maanalaisessa moskeijassa ahkerasti viitattujen kosmopoliittisten älyköiden kuten Isaiah Berlinin, Tony Judtin ja Eric Hobsbawmin elämäntehtävä. Tämän liberaalin, aatehistoriallista tutkimusotetta suosivan perinteen jatkajaksi Salmén on helppo mieltää, sillä juuri historiallisten analogioiden osoittamisessa ja ironisena tuomiopäivän profeettana hän on vertaansa vailla.

Kyynikko näkisi rappion yhtenä merkkinä kustantajan välinpitämättömyyden teoksen kieliasua kohtaan. Lyöntivirheitä tulee vastaan tämän tästä ja erilaisia kielellisiä kummallisuuksia esiintyy kohtuuttoman paljon. Kaiken huippu on sivu 22, jonka ensimmäinen kappale päättyy seuraavasti: ”Washington, joka heti sodan jälkeen oli aikonut kiireen vilkkaa vetäytyä Länsi-Euroopasta, päättikin jäädä. Saksalaisia ei aiottukaan rangaista, kuten esimerkiksi amerikkalaisten sotilasjohto olisi halunnut, vaan heitä ryhdyttäisiin tukemaan.” Toisen kappaleen viimeiset virkkeet puolestaan kuuluvat näin: ”Washington, joka oli heti sodan jälkeen halunnut vetäytyä Euroopasta mahdollisimman pikaisesti, päättikin jäädä. Sen sijaan, että saksalaisia rangaistaisiin, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain sotilasjohto halusi, heitä piti nyt tukea.” Toivottavasti historiallisten faktojen suhteen toimitustyö on ollut huolellisempaa.

Ajattelumme taustojen ja aikamme näennäistotuuksien osoittaminen ovat Leif Salménin erityisalaa ja viimeistään Maanalaisen moskeijan pitäisi vakuuttaa lukijat hänen ainutlaatuisesta tuotannostaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Teos tekee hienoa työtä julkaisemalla suomennoksia ruotsinkielisten kirjailijoidemme esseekokoelmista. Hienoisesta viimeistelemättömyyden tunnusta ja temaattisesta jäsentymättömyydestä huolimatta Maanalainen moskeija on tutustumisen arvoinen kirja niille, jotka haluavat historiallisen viitekehyksen nykyisen valtaideologiamme taustalla vaikuttaville ajatuksille.

Leif Salmén: Maanalainen moskeija ( Den underjordiska moskén suom. Arto Häilä, Teos 2013)

Kirjallisuutta
Koskelainen, Jukka (2012) Rakas rappio. Jyväskylä: Atena.
Lång, Fredrik (2010) Minä, sinä ja rakkaus. Helsinki: Teos.
Pekonen, Osmo (1994) Danse macabre. Jyväskylä: Atena.
Salmén, Leif (2005) Palatsi Bosporin rannalla. Helsinki: Teos.
Salmén, Leif (2008) Alas Akropoliilta. Helsinki: Teos.
Salminen, Johannes (1994) Sininen kivi. Helsinki: WSOY.
Spengler, Oswald (1996) Länsimaiden perikato. Helsinki: Tammi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *