Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä

Lempeän viisas katse lähimmäisiin   – RIITTA VAISMAA (17.3.2018)

Ljudmila Uliskajan monipuolisuutta ei voi kuin ihailla. Mahtavan ja monella tapaa laajan dokumenttiromaanin Daniel Steinin (ilm. venäjäksi 2006, suomeksi 2016) jälkeen tulee heti perään sympaattinen harppaus perivenäläisiin lähimmäisiin, kertomuskokoelma Meidän tsaarimme väkeä (venäjäksi 2007, suomeksi 2018). Jo kertomuskokoelman, sen osien ja yksittäisten kertomusten nimet herättävät hilpeyttä ja virittävät vastaanottamaan Ulitskajan aiemmista töistä tunnistettavaa kansankuvausta.

On hienoa, että Arja Pikkupeura ehtii kiitettävää tahtia ja vallan onnistuneesti suomentaa iloksemme ja ihailtavaksemme Ulitskajan teoksia.

Meidän tsaarimme väkeä koostuu neljästä osasta ja lähes neljästäkymmenestä kertomuksesta. Kertomukset ovat melko lyhyitä, useimmat kymmensivuisia tai lyhempiä. Lyhin on alle sivun eikä pisinkään kuin runsaat 30 sivua. Lyhimmät kertomukset tuovat mieleen Tyttölapsien (2015) kertomukset. Tyttölapsien töksähtelyn rinnalle kylläkin nousee hienostuneempi ja moniviritteisempi kerronta, silti Ulitskaja onnistuu säilyttämään kertomusten viehättävän lapsekkuuden. Monien henkilöiden viisaus ja lämmin suvaitsevaisuus yhdistävät uudet kertomukset Medeian hahmoon (Medeia ja hänen lapsensa 2012). Myös Naisten valheet (2011) tulevat hakematta mieleen.

Meidän tsaarimme väen kertomukset ajoittuvat sodan jälkeiseen neuvostoaikaan. Perestroikan aika on joissakin jo lähellä, ja Neuvostoliiton hajoaminen vaikuttaa parissa kertomuksessa tapahtumien kulkuun. Ulitskaja kuvaa taiten neuvostoajan arkea ja juhlaa, erikoisia ja silti tavallisia ihmiskohtaloita. Kertomuksissa kohdataan niin tavallista kansaa kuin älykköjäkin. Moninaiset kansallisuudet sekä uskonnot ja muut aatteet kirjovat kertomuksia, joissa rakastetaan ja riidellään. Yhteisöllisyys on yksilöitä tärkeämpää. Asunnot ovat ahtaita ja vaatimattomia, ruuan hankkiminen vaatii aikaa ja taitoa.

 ”Yhteisasunnossa kaikki tiesivät toisistaan kaiken. Kaikki tiesivät senkin, että Klava varastelee voita. Äiti selitti Ženjalle, että Klava saa varastella, me taas emme. Ženja ymmärsi heti tämän suhteellisuusteorian. Etenkin kun muisti erään aiemman episodin: hän oli onkinut naapurien tiskivadista likaisten astioiden joukosta hopealusikan, jossa oli  isoäidin monogrammi, ja ilmoittanut äidille voitonriemuisena suureen ääneen:

  – Katso, meidän lusikka oli Marija Vasiljevnan vadissa!
Äiti oli katsahtanut häneen kylmäkiskoisena:
– Pane heti takaisin sinne mistä otit!
Ženja kiukustui:
– Mutta tämähän on meidän lusikka!
– Niin on, äiti myönsi, -mutta Marija Vasiljevna on jo tottunut siihen,
niin että mene nyt viemään se takaisin sinne mistä otitkin!”

Kertomusten sympaattinen ja lämmin huumori viehättävät. Ulitskaja taitaa ironisen huumorin, joka taittuu notkeasti absurdiuteen. Ulitskaja katsoo kirjavaa joukkoaan hyväksyvästi. Kertomuksista huokuu lähimmäisenrakkaus ja ihmisten arvostus. Kirjailija kuvaa kirjavaa ihmisjoukkoa tarkkanäköisesti. Hän ei moralisoi vaan ymmärtää ja arvostaa. Moni-ilmeisyys ja ihmisyyden ymmärrys kuuluvat Ulitskajan avuihin.

” Sitten tapahtui yhtä ja toista monenmoista: naimisiinmenoja, eroja, asunnonjakoja, muuttoja, syntymiä. Sergei Ivanovitšille syntyi lapsenlapsia ja isälle, Mihail Aleksandrovitšille, syntyi vielä toinenkin tytär, isä ennätti vielä erota, mennä uudelleen naimisiin ja taas erota. Ženjan lapset kasvoivat melkein aikuisiksi asti ja lähtivät  Amerikkaan muuttaneen isänsä luo ilman minkäänlaisia viitteitä paluuaikeista, ja kaiken kaikkiaan elämä muodostui erillisistä kappaleista, joita ei niin millään saanut nivottua  yhdeksi kokonaisuudeksi.”

Pidemmissä kertomuksissa Ulitskaja tutkii henkilöitään lyhyitä juttuja syvällisemmin. Hän tosin onnistuu saamaan syvällisyydenkin tuntumaan kepeydeltä. Liikuttavin ja koskettavin on kertomus ´Jalomielisten poika`. Siinä pariskunta ei voi saada lapsia. Vaimo tulee kuitenkin raskaaksi, ja syntyy poika. Vaimo kertoo asian miehelleen, ja Miša varttuu yhteisenä lapsena. Kiintymys osoittautuu vahvemmaksi kuin biologia. Huippuälykäs poika tajuaa tilanteen, kun hän tapaa salaista hyväntekijäänsä. Mišan vaimo ei voi ymmärtää, miten asia on voinut pysyä salaisena.

”Kahden vuoden kuluttua kukaan vanhuksista ei ollut enää elossa. Silloin Miša kertoi  Marinalle koko tarinan. Marina alkoi itkeä eikä voinut käsittää, miten on mahdollista vaieta  neljäkymmentä vuotta.

 – No mitä käsittämätöntä siinä nyt on? Jalomielisiä ihmisiä.”

Kokoelman pisimmässä kertomuksessa ´Kirjailijoiden tytär´ Ulitskaja palaa asetelmaan, joka muistuttaa hänen suurromaaniaan Vihreän teltan alla (2014). Molemmissa on neuvostohierarkiassa korkeassa asemassa oleva perhe. Stalin-palkittu äiti käyttää valtaa niin kirjailijaliitossa kuin kotonakin. ´Kirjailijoiden tyttäressä´ kahdella tytöllä on eri isä, mistä ei hulppeassa huvilassa tehdä numeroa.

” — heitä vastaan asteli pitkä mies. Auringonvalo heijastui hänen päälaestaan, ja siskokset kinasivat laiskasti siitä onko mies harmaapäinen vai kalju. Miehen tullessa kohdalle he vaikenivat.
– Harmaapäinen! totesi ystävätär.
Siskokset jatkoivat eteenpäin vaiti ja toisiinsa katsomatta, aivan kuin olisivat kokonaan unohtaneet kinan syyn. Lopulta Mašan suu vääntyi hymyn tai  surullisen virnistyksen tapaiseen, ja hän sanoi hiljaa:
– Se taisi olla minun isä.
– Niin minäkin luulen, sisko vastasi.

Kirjailijapiirien sijaan lukijapiireistä syntyisin olevan ystävätär, Mašan luokkatoveri Ženja Vorobjova, kauhistui: siis mitä! Oma isä kulki tyttären ohi eikä tunnistanut?”

Ženjalla on muutakin ihmeteltävää. Yläluokkaan kuuluva Maša on tytöistä aatteellisin ja puoluetietoisin. Hän ei näe mitään erikoista siinä, että hän lähtee yläluokan erityiselle pioneerileirille, kun Ženjan pitää tyytyä alkeelliseen leiriin. Maša itkee valtoimenaan Stalinin kuolemaa. Lopulta vanha järjestelmä sortuu ja uusi hylkää perheen. Loppu on surullinen.

Kokoelman viimeinen osa on saanut otsikokseen ´Matkaenkeli´. Siinä on hyvin lyhyitä kertomuksia, joissa useassa kirjailija matkustaa eri puolilla maailmaa kertomassa kirjoistaan ja tuntee koti-ikävää. Nämä kertomukset Ulitskaja kertoo minämuodossa. Kuka lienee messuilla ja paneeleissa?

Kertomuksia nivoo toisiinsa useissa tarinoissa mukana oleva henkilö Ženja. Hänen roolinsa vaihtelee. Hän on joskus jopa päähenkilö tai hyvinkin paljon tapahtumiin vaikuttava henkilö, toisinaan vaivihkainen sivustakatsoja. Ženja esiintyy kertomuksissa myös eri-ikäisenä, niin pikkutyttönä kuin naisenakin. Hän saa lapsen, ja hän matkustaa. Ženjalla taitaa olla itse kirjailijan filantrooppinen katse.

Ulitskaja ei unohda saatikka ylenkatso eläimiäkään. Päinvastoin. Hänen tekstinsä paljastavat, että hän on tiiviisti tarkkaillut niin koiria kuin kissojakin. Villakoira Tilda on joutunut sodan aikana kutsuntoihin, mutta emäntänsä avulla siitä tulee sotilaskarkuri. Hyvin kaunis kissa puolestaan on uskomattoman kauhea kaveri, todellinen diktaattori. Kaltoin kohdeltu sekarotuinen Toni ei unohda pelkojaan uudessakaan kodissa. Bernhardilainen Lotta on ihmisen apuri. Sylikoira Tšutšan rotua ei kerrota mutta sen merkitys ja arvo tulevat vahvasti ilmi.

 ” – Katoaisivat molemmat! nauroi Tatjana Sergejevna ja painio koiran pörröisen pään rintaansa vasten. Tšutša söi emännän lautaselta ja nukkui hänen vuoteessaan, Pavel Aleksejevtšiin se sen sijaan suhtautui hiljaisella kestoärtymyksellä. Tšutšan uupumaton ja antaumuksellinen uskollisuus oli Tatjana Sergejevnan arvoasteikossa kaikkein ylimmällä sijalla.”

Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 331 s.

Riitta Vaismaa, kirjallisuuskriitikko.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *