RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (31.4. 2010) Joskus asioiden fiktionalisointi on välttämätöntä. Traumaattisten tapahtumien ja yhteisöllisten katastrofien muistaminen tapahtuu olennaisesti fiktion avulla. Marguerite Duras kelaa kolonialistisesta ”Ranskan Indokiinasta” kertovissa Intia -syklin teoksissaan tutkija Sirkka Knuuttilan mukaan kahta traumaattista tarinalinjaa: hylättyjen nuorten naisten tarinaa ja isetuhoisten kolonialistien draamaa.
Sirkka Knuuttila soveltaa historiallisen trauman ja kriittisen traumayön käsitteitä tulkitessaan Durasin Kambozaan ja Etelä-Vietnamiin sijoittuvia teoksia. Knuuttilan väitöskirja Fictionalising Trauma. The Aesthetics of Marguerie Duras´s India Cycle (2009). Knuuttila esittelee tutkimustaan lyhyesti Avain -lehden puheenvuorossa ”Kolonialismin traumasta kriittiseksi fiktioksi: Marguerite Durasin Intia -sykli” (Avain 2010,1). Samassa lehdessä on myös arvio Knuutilan tutkimuksesta.
Durasin Intia -sykliin kuuluvat teokset Lol V. Steinin elämä (1986), Varakonsuli (1988), L’Amour (1971, ei suom) elokuvat India Song (1976 La femme du Gange (1973) Son nom de Venise dans Calcutta désert (1976).
”Yleensä trauman jäätyneestä aistimuistikuvista valikoituu sen kielelliseksi korrelaatiksi kaikkein kivuliain kirjaimellinen yksityiskohta, joka on laautunut kahdenlaisella pelolla: elämän kauhulla ja kuoleman kauhulla. Intia -syklissä ´lepra´, varsinkin tunnottomaksi ja hulluksi tekevä ´aivolepra´on Durasin käyttämä metonymia, joka kuvastaa valkoisten kolonialistien pelkoa rationaalisen hallinnan menetystä kohtaan. Myös hylätty henkilö ja hänen psykofyysiset oireensa toimivat Durasin teksteissä tällaisena ”traumaattisena indeksinä,” kuten raiskatun kerjäläistytön raskaana oleva vatsa ja pohjaon nälkä, jotka muistuttavat häntä (ja lukijaa) pakomatkan syystä eli siirtomaavallan harjoittamasta taloudellisesta riistosta.”
Historiallisen trauman ja kriittisen traumatyön teoria (Dominik la Capra, Michael Rothberg ja Anna Whitehead) antaa välineet tarkastella sitä kuinka yksityisinä pidetyt traumat ovat usein heijastusta laajemmista kulttuurisista katastrofeista.
Knuutila kritisoi jyrkästi lacanilaista psykonalayysia, mutta silti hän aloittaa artikkelinsa lauseella joka on kaikua Lacanilta:
”Miksi psyykkinen trauma on yhtäaikaa sanoin kuvaamaton ja kauhistuttava, mutta imee katkeran suloisesti puoleensa ?”