Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista.

kolme_vahvaa_naistaANNA-LEENA TOIVANEN

Ranskalainen, isänsä puolelta senegalilaistaustainen Marie NDiaye (1967) on ensimmäinen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon saanut musta nainen. NDiayen niputtaminen afrikkalaiseksi naiskirjailijaksi on ongelmallista sikäli, että kirjailija on ollut haluton omaksumaan kyseistä määritelmää. Takavuosina NDiayen kerrotaan jopa ottaneen yhteyttä erään tieteellisen teoksen tekijöihin, koska nämä olivat tutkimuksessaan luokitelleet NDiayen afrikkalaiseksi kirjailijaksi. NDiaye vastusti kategorisointia sillä perusteella, ettei ollut koskaan asunut Afrikassa, ja että hädin tuskin tunsi senegalilaista isäänsä. Lisäksi hän liitti itsensä ranskalaisen, ei frankofonisen kirjallisuuden kenttään; jälkimmäisellä viitataan ranskankielisiin ei-ranskalaisiin kirjailijoihin, mm. Ranskan entisten siirtomaiden kirjallisuuteen.

NDiayen laajassa tuotannossa – hänen kirjailijan uransa alkoi jo vuonna 1985 – Goncourt-palkittu Kolme vahvaa naista onkin, huomionarvoista sinänsä, kirjailijan tähän asti ”afrikkalaisin” romaani niin henkilöhahmojen, tapahtumapaikkojen ja tematiikankin puolesta. NDiayen aikaisemmissa teoksissa hahmojen rotua on ollut vaikea päätellä, eikä teosten tapahtumakontekstikaan ole tuntunut viittaavan Afrikkaan. NDiaye onkin selkeä esimerkki tavasta, jolla afrikkalaisen nykykirjallisuuden kategoria kokeilee rajojaan ja pakottaa pohtimaan sitä, milloin oikeastaan voidaan puhua afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Globalisaation ja muuttoliikkeen myötä afrikkalainen kirjallisuus kun ei enää paikannukaan yksinomaan Afrikan mantereelle tai etniseen taustaan.

Afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa loistavat nuoret naiset. Englanninkieliseltä puolelta on viime aikoina julkaistu suomeksikin Adichien tuotantoa, sekä Taiye Selasin ja NoViolet Bulawayon esikoisromaanit. Kaikki nämä kirjailijat ovat saaneet innostuneen vastaanoton ja heille on joko myönnetty tai he ovat olleet ehdolla kirjallisuuspalkintojen saajiksi. Ranskankielisen afrikkalaisen naiskirjallisuuden puolella suurin tähti lienee yhä Calixthe Beyala, joskin tuoreempiakin nimiä kentällä on; mainittakoon vaikkapa Fatou Diome ja Léonora Miano. Marie NDiaye on kuitenkin ainoa, joka tunnettavuudessaan vetää vertoja Beyalalle.

Kolme vahvaa naista on triptyykkiromaani. Kolmea erillistä tarinaa ei ole yritetty keinotekoisesti kutoa yhteen, vaikka jokaisessa viitataankin ohimennen johonkin toisessa tarinassa esiintyvään henkilöön. Henkilöiden yhteydet ovat niin löyhät, ettei voi puhua yhden tarinan eri puolista. Tämä on virkistävää, sillä erillisten henkilöhahmojen kohtaloiden yhteen kietoutuminen tarinan edetessä on kulunut kaunokirjallinen trendi. NDiayen romaanin kolme tarinaa toimivat yksittäisinä teksteinä, mutta toisaalta niistä on löydettävissä temaattisia yhtymäkohtia.

Ensimmäisen tarinan keskiössä on Norah, pariisilainen kolmekymppinen asianajaja. Norah matkustaa vastentahtoisesti Senegaliin siellä asuvan vanhan isänsä pyynnöstä. Matkan syy paljastuu myöhemmin: Norahin veli Sony on syytettynä äitipuolensa murhasta. Matkan aikana Norah’lle käy ilmi, että Sony on ollut äitipuolensa kanssa rakkaussuhteessa, ja että murhan takana onkin isä. Isän ja tyttären jännitteisen suhteen taustalla on myös eräs menneisyyden tapahtuma: isä kaappasi 5-vuotiaan Sonyn ja vei tämän mukanaan Ranskasta Senegaliin, pois ranskalaisen äitinsä ja sisartensa luota.

Toista tarinaa kerrotaan Rudy Descas –nimisen valkoisen ranskalaismiehen kautta. Rudylla on senegalilainen vaimo Fanta, joka Ranskaan muuton myötä kuluttaa aikaansa toimettomana keskeneräisessä talossa, jossa hän Rudyn ja avioparin pojan, Djibrilin, kanssa asuu. Rudy ja Fanta tapasivat toisensa Dakarissa, missä he opettivat samassa koulussa. Erään välikohtauksen seurauksena Rudy sai potkut, minkä jälkeen hän houkutteli Fantan Ranskaan. Rudy työskentelee keittiökalustemyyjänä, eikä kunnolla suoriudu työstään. Poika ja vaimo tuntuvat koko ajan etäisemmiltä ja Rudy pelkää näiden pakenevan luotaan.

Kolmas tarina esittelee Khady Demban, nuoren senegalilaisnaisen, jonka aviomies on vastattain kuollut. Khady on jäänyt asumaan miehensä perheen hoiviin, mutta perhe ei arvosta lapsetonta naista ja lähettää tämän ihmiskauppiaan matkassa kohti Eurooppaa. Eurooppaan asti Khady ei pääse, ensin hän joutuu prostituoiduksi, ja menehtyy lopussa pakolaisleirillä.

Juonikuvaukset eivät tee oikeutta millekään romaanille, mutta Kolmen vahvan naisen kohdalla tämä vääryys on erityisen näkyvä. NDiayen kieli on lumoavan polveilevaa tajunnanvirtaa, joka luo paikoin mystisen tunnelman. Seuraavassa otteessa Norahin isä kylpee ihmeellisessä liekkipuun valossa:

”Siinä hän seisoi kylmä valonhohde ympärillään, ikään kuin olisi pudonnut pröystäilevän talonsa ovensuuhun puutarhan liekkipuista, sillä, ajatteli Norah, joka oli taloa lähestyessään katsellut ulko-ovea portin lävitse, ovi ei ollut avautunut päästämään ketään ulos – ja silti siinä illansuun hämyssä oli äkkiä seisonut isä, valoa hohtava kutistunut mies, joka tuntui saaneen päähänsä jättimäisen nuijaniskun, niin että Norahin muistama sopusuhtainen hahmo oli muuttunut kaulattomaksi paksukaiseksi, jolla oli lyhyet ja raskastekoiset jalat.” (7-8)

NDiayen lauseet ovat runsaita, mutta silti jotakin olennaista tuntuu jäävän sanomatta. Rivienvälit huohottavat merkityksellisinä.  Tarinoiden tunnelma on häiriintynyt ja unenomainen. Ensimmäisessä tarinassa Norah’n uusperhe (mies Jacob, tämän tytär Grete ja Norah’n tytär Lucie) yllättäen ilmestyy paikallisen hotellin terassille, vaikka Norah on juuri yrittänyt tavoittaa miestään Pariisista. Selitystä perheen ilmaantumiselle ei anneta. Samantyyppinen epävarmuutta ruokkiva kohtaus toistuu, kun Norah’n isä väittää Norah’n asuneen jokin aika sitten Senegalissa. Isällä on tästä todisteeksi sumea valokuva. Norah uskoo, että kuvassa on hänen siskonsa. Muiden vakuuttuneisuus siitä, että valokuvassa on Norah, saa Norah’n epäilemään omia muistojaan.

Ensimmäinen tarina kuvaa hienosti Norah’n ja hänen isänsä välisiä jännitteitä; sitä, miten Norah halveksii isäänsä, mutta kuitenkin uhkaa jäädä tämän ovelan vallankäytön alle. Norah on kovalla työllään menestynyt asianajaja, jonka heikkoudet isän kohtaaminen tuo esiin. Isän läheisyydestä aiheutuva epävarmuus ilmenee ruumiillisina oireina; Norah laskee alleen useampaan otteeseen. Pinnan alla kytee jatkuva valtataistelu. Norah’n suhde isään on ristiriitainen: yhtäältä hän säälii isää ja kaipaa tämän hyväksyntää, toisaalta hän kantaa isälle kaunaa rakkaudettomuudesta ja hylkäämisestä.

Kun Norah’n tilannetta peilaa romaanin otsikkoon, ei voi sanoa, että tämä näyttäytyisi yksinomaan vahvana naisena. Isä-suhteen ongelmallisuus nakertaa pohjaa Norah’n itse rakentamaltaan elämältä. Myös suhteessaan mieheensä Norah vaikuttaa lähinnä kohtaloonsa alistuneelta. Tarinan lopussa Norah kuitenkin voittaa pettävän ruumiinsa, alkaa luottaa miehensä kykyyn huolehtia lapsista, ja lupaa itselleen, että ”Hän pitäisi huolen Sonysta, hän toisi Sonyn kotiin” (80). Sonya auttamalla Norah’lle tarjoutuu mahdollisuus kostaa isälleen. Valta-asetelma ei kuitenkaan kumoudu: aivan kuin isä olisi itse tarjoillut kostomahdollisuuden tarjottimella.

Myös romaanin toinen tarina on psykologisesti tarkkanäköinen. Näkökulma on keski-ikäisen, turhautuneen Rudy Descas’n, ja vaikka tarinan nykyhetki sijoittuu Ranskaan, on Senegal jatkuvasti läsnä muistojen ja Rudyn vaimon Fantan kautta. Paluu Ranskaan on pettymys. Rudyn yhdentekevä työ, Fantan työttömyys ja parin etääntyminen toisistaan liittyvät Senegalista lähtemiseen. Tätä kautta tarina välittääkin varsin toisensuuntaisen viestin kuin mihin diasporisessa afrikkalaisessa kirjallisuudessa on totuttu: lähtöpaikassa asiat olivatkin paremmin. Toisaalta Senegalissa vietettyä aikaa varjostaa epämääräinen muisto murhasta; Rudyn isä ajamassa autolla paikallisen liikekumppaninsa pään yli. Rudy kantaa mukanaan häpeää isänsä teosta. Paluu Ranskaan edustaa pakoa häpeästä, mutta synnyttää uuden syyllisyydentunteen: Dakarissa opettajaksi köyhistä oloista tiensä raivanneella Fantalla ei ole pätevyyttä Ranskassa.

Rudy Descas on epämiellyttävä hahmo: neuroottinen, aikaansaamaton ja väkivaltainen. Rudyn hahmon heikkoutta ja abjektiutta kuvastaa fyysinen oireilu: Rudya vaivaavat peräpukamat saavat hänet antautumaan yltiöpäiseen peräaukon raapimiseen muiden läsnä ollessa. Rudyn hahmo herättää levottomuutta. Hän on jatkuvasti rajalla, jonka ylittämisellä voi kuvitella olevan uhkaavat seuraukset. Samalla Rudy tuntuu itsestään huolimatta pääsevän livahtamaan nurkan takana väijyvältä katastrofilta pakoon. Lukija on silti jatkuvasti varpaillaan. Vaikka Rudy onkin epämiellyttävä, tulee hänen ahdinkonsa iholle ja herättää vähän vaivaannuttavan empatiantunteen.

Se, että romaanin nimi on Kolme vahvaa naista, ja että toisen tarinan päähenkilö on mies, on jälleen hieman häiriintyneellä tavalla kiinnostavaa. Rudyn maailmassa on kaksi tärkeää naista, vaimo ja äiti. Kumpaan naisista viitataan vahvana? Rudyn suhde molempiin naisiin on monimutkainen ja hankala; muisto äidistä hoivaamassa Rudyn nykyistä työantajaa tämän ollessa Rudyn ikäinen lapsi aiheuttaa mustasukkaisuutta, samoin epäily Fantan romanttisesta suhteesta samaiseen mieheen. Fanta on Rudyn ajatusten keskipiste, mutta kuitenkin tarinan marginaalissa; hänen päänsä sisään lukija ei pääse. Rudyllekin Fantan toiveet ovat mysteeri:

”Mutta hänestä tuntui, että Fanta kaipasi muutakin, vaikka vain tiedostamattaan, ja että hänen, joka oli vienyt Fantan pois tutusta elinpiiristään, oli kyettävä tarjoamaan enemmän kuin mitätön ja vaivalloisesti velkarahalla maksettava pikku talo syrjäisellä maaseudulla ja koko siihen kuuluva elämä, koko se niukkuus, joka sai hänet suunniltaan” (91).

Fanta on Rudyn pakkomielle, koossa pitävä voima; rakkaus, jota mies ei halua menettää. Tätä kautta Fantan hahmoa voikin pitää vahvana tai intensiivisenä. Fantan ja Rudyn suhde on vankila molemmille osapuolille. Ajatus parisuhteesta ansana, josta ei pääse pois, nousee esille kaikissa kolmessa tarinassa.

Romaanin kolmas ja viimeinen tarina on lyhyin, ja teemansa puolesta ilmeisimmin ”postkoloniaalinen”: huono-osaisen afrikkalaisnaisen kariutunut matka Euroopan Eldoradoon. Khady on oppimaton nainen, jonka ”aivopar[at] tiesivät maailmasta niin vähän, jokusen nimen sellaisille asioille joita päivittäin käytetään, ei millekään mitä ei voi nähdä eikä koskea eikä käsittää” (235). Ja silti, tästä oman tiedon rajallisuuden käsittämisestä huolimatta, Khady on aivan erityisen ruumiillisella tavalla läsnä maailmassa: ensin hänen terve, elinvoimaa uhkuva nuori ruumiinsa, myöhemmin hänen märkivän pohjehaavansa ja sukupuolitautien runnoma ruumiinsa. Kertoja toistaa naisen nimeä usein kuin tuodakseen tämän kulttuurisen etäisyyden taakse äänettömäksi jäävän ”kolmannen maailman naisen” lähelle lukijaa. Samalla ratkaiseva eettinen etäisyys säilyy, ja totuus Khady Dembasta jää lukijan ulottumattomiin:

”Kyllä, minä, Khady Demba, ja hänestä tuntui yhä hyvältä lausua äänettömästi oma nimensä, sillä se vastasi tarkkaan ja tyydyttävästi mielikuvaa, joka hänellä oli kasvoistaan ja sydämestään, Khadyn sydämestä, joka oli kätkössä hänen sisimmässään, minne hänellä oli yksin pääsy” (246).

Matkan kohteena siintävä Eurooppa, josta Khadyllä ei ole mitään käsitystä, on muidenkin matkasuunnitelmissa. Nuori Lamine liittyy Khadyn seuraan tämän karattua äärilleen laittomia siirtolaisia lastatusta veneestä. Parin välille syntyy eleetön romanttinen suhde, mutta lopulta Lamine pettää nimeltä mainitsemattomaan aavikkokaupunkiin prostituoiduksi joutuneen Khadyn viemällä kaikki naisen työstään ansaitsemat rahat. Khadyn matka on puhdas kärsimyksen kuvaus. Näkökulma on kuitenkin Khadyn, eikä se anna tilaa kauhistelulle: Khadyn usko parempaan on koetuksella, muttei koskaan päästä otettaan. Khady, kuten edellisen tarinan Rudy, on jatkuvasti rajalla. Rudysta poiketen Khady tosin ajautuu yhdestä katastrofista toiseen, eikä tarinan loppu yllätä.

NDiayen tyyli on afrikkalaisen kirjallisuuden kontekstissa omaääninen, ja hänen tapansa käsitellä Afrikkaa ja Eurooppaa erityisesti kahden ensimmäisen tarinan osalta on sellainen, että se antautuu kovasti vastaan hangoitellen postkoloniaalisen kirjallisuudentutkimuksen kysymyksenasetteluille. Kolme vahvaa naista on eritoten kahden ensimmäisen tarinan osalta psykologinen romaani, ja se tarjoilee niukasti sellaisia historiallisia ja poliittisia konteksteja, joita vasten postkoloniaalia ja afrikkalaista kirjallisuutta tutkimuksessa mieluusti luetaan. Senegal, kyllä; Ranska, kyllä – mutta ennen kaikkea romaanin tapahtumat sijoittuvat henkilöhahmojensa pään sisään; heidän pelkoihinsa, häpeämisiinsä, kostonhaluihinsa. Kaksi ensimmäistä osaa muodostavatkin ehjemmän kokonaisuuden. Kolmas tarina on tematiikkansa ja käsittelytapansa puolesta ilmeisimmin postkoloniaalin kirjallisuudentutkimuksen ainesta, ja siksi vähiten kiinnostava.

Kolme vahvaa naista jättää lukijansa hämmennyksen tilaan. Tekee mieli palata alkuun, lukea uudelleen, tarttua pienimpiinkin vihjeisiin. Erityisesti Norah’n ja Rudyn osiot jäävät kaihertamaan: lukijalle jää hankala olo, ei voi olla ajattelematta Rudya raapimassa takapuoltaan ja Norah’a pissasta märät alushousut jalassa. Miksi kolme vahvaa naista, tekee mieli kysyä. Khady on tavallaan vahva. Hänen tietonsa maailmasta on rajallista, mutta silti hänellä on selvä käsitys siitä, kuka on Khady Demba, ja että tämä Khady Demba on ainutlaatuinen ja arvokas. Ja samalla tällaisen kärsijähahmon sankarillistaminen on ele, jonka haluaisi jättää tekemättä.  Norah ja Fanta eivät vaikuta erityisen vahvoilta, jos ajatellaan perinteistä, kliseistä kuvaa afrikkalaisesta vahvasta naiseudesta. Tämä niin usealla tasolla näkyvä vastahankaisuus onkin kenties NDiayen teoksen kiehtovin piirre.

 Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. Gummerus 2013. Suom. Anna-Maija Viitanen. 279 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *