HANNA-MIIA SIISIÄINEN (22.5..20012)
Kello viisi aamulla
Kello on viisi aamulla ja luen Olga Tokarczukin Vaeltajat-romaania, sen viimeistä sataa sivua. Saan ne luettua, ja menen takaisin nukkumaan. Kello on yhdeksän ja olen unen ja valveen rajamailla: tunnen olevani matkalla tekstissäni ja tekstiini, jota alan kohta kirjoittaa tästä romaanista. Olen, kuin romaanin hengessä, ehkä yksi vaeltaja minäkin.
Olga Tokarczukin Vaeltajat koostuu yksittäisistä, otteeltaan hyvin realistisista tarinoista, huomioista tai episodeista, jotka eivät aina näytä liittyvän toisiinsa. Ne kaikki ovat kuin maamerkkejä tai omituisia virstanpylväitä, kuin pyhiinvaelluksen pieniä osasia, fragmentteja, elämää sieltä täältä, ajatuksia… Huomiot, episodit ja lyhyet tarinat sijoittuvat erilaisiin maisemiin, tilanteisiin ja jopa eri vuosisatojen aikoihin, ja niissä esiintyy eri henkilöitä. Vaeltajissa on kuitenkin jatkuvuutta, koska usein palataan aiemmin kerrottuun ja jo tuttuihin henkilöihin. Kaikesta fragmentaarisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia teos avaa maailman kuin kirjailija olisi tehnyt sille eräänlaisen ruumiinavauksen: kyse on konkreettisista huomioista ja kuin karttojen – joita on teoksen kuvituksena – kaltaisista näkymistä meidän maailmaamme ja olemiseemme. Konkreettisten huomioiden kautta romaanissa nähdään paradoksaalisesti sellaista, joka on meissä ja maailmassamme aivan sisintä ja kuin hämärintä tai ainakin tuntemattomaksi usein jäävää.
Mikä hämmentävintä ja mielestäni suorastaan mullistavaa Olga Tokarczukin kirjoittamisessa ja romaanin rakenteessa on hänen taitonsa tuoda ihmisen ruumiillisuus esille. Ainakin itse lukijana tunnen kuin näkisin enemmän sekä itseeni että maailmaan. ”Näkeminen on tietämistä”, kirjoittaa Tokarczuk. Ruumiillisuus tulee romaanissa esille erityisesti toistuvassa ihmisruumiin anatomian seikkaperäisessä kuvauksessa, joka on paitsi hätkähdyttävää ja pelottavaakin, myös lohdullista. Ihmisruumis, elävä tai kuollut on melkein sama asia erilaisten eri vuosisatojen aikoina kehitettyjen säilöntätapojen ansiosta, niin kuin romaanissa kuvataan ja kysytään, mitä kuolema sitten enää onkaan. Samalla – taas paradoksaalisesti – suhde psyykeen tuntuu saavan valtavasti tilaa kun ruumis ei ole niin vieras enää. Vaellus, mitä se onkaan, toden teolla tuntuu alkavan täytenä, ihmisenmittaisena, ja se saa aivan erityisen, kuin pyhiinvaelluksen merkityksen.
Vaeltajat-romaania lukiessa tulee mieleen kuin sielu olisi jonkinlainen jalokiven valo tässä ihmeellisessä luu-, lihas-, hermopääte- jne. tarhassa, fyysisessä puutarhassamme, joka siirtyilee tilanteesta ja tilasta toiseen, hetkestä toiseen, Tokarczukin mukaan mieluummin lineaarisessa kuin syklisessä ajassa, mutta ilman kausaaliselityksiä: mitä on vaikkapa teoksessa mainittu aavesärky? Kipu, missä ei tunnu olevan järkeä, kipu ruumiinosassa, jota ei enää ole?
Vaeltajissa todetaan, että kukaan ei vieläkään tunne ihmisruumiin toimintaa eikä elämän salaisuutta vaikka ruumis on avattu monta kertaa kunnioittavin ja pehmein kädenliikkein.
Kirjeitä amputoidulle jalalle
Verheyenin kuoleman jälkeen saamani paperit hämmensivät minua. Opettajani oli elämänsä viimeiset vuodet kirjannut muistiin ajatuksiaan kirjeiden muodossa. Ne oli osoitettu eräälle tietylle vastaanottajalle, mikä kaikkien mielestä epäilemättä oli todiste hänen hulluudestaan. Mutta kun lukee tarkkaan nämä pikaisesti tehdyt muistiinpanot, joita ei varmastikaan ollut tarkoitettu vieraiden silmien katsottavaksi vaan oman muistin tueksi, niissä voi nähdä kuvauksen matkasta tuntemattomalle mantereelle ja yrityksen luonnostella karttaa tästä matkasta.
Punnitsin pitkään, mitä minun olisi tehtävä tälle yllättävälle perinnölle, mutta lopulta päätin olla julkaisematta sitä missään muodossa. Verheyenin oppilaana ja ystävänä haluan, että jälkipolvet tuntevat hänet loistavana anatomina ja piirtäjänä sekä akillesjänteen ja eräiden muiden, siihen asti huomiotta jääneiden ruumiinosiemme löytäjänä. Että muistamme hänen kauniit kuvansa ja tyydymme toteamaan, että toisen elämää ei voi ymmärtää kokonaan. Mutta jotta voisin kiistää huhut, joita niin Amsterdamissa kuin Leidenissä on mestarin kuoleman jälkeen levitelty, haluan tässä esittää eräitä katkelmia hänen kirjoituksistaan ja todistaa siten, että hän ei suinkaan ollut hullu. Sen sijaan mielestäni on päivänselvää, että selittämättömästä kivusta oli tullut hänelle pakkomielle. Pakkomielle taas on aavistus omasta, ainutkertaisesta kielestä, jota rohkeasti käyttämällä on mahdollista päästä totuuden äärelle. Tätä aavistusta seuraamalla päätyy seuduille, jotka toisten mielestä voivat olla absurdeja ja mielipuolisia. En tiedä, miksi tämä totuuden kieli toisten korvissa kuulostaa enkelien puheelta ja toisille taas muuntuu matemaattisiksi symboleiksi tai nuottimerkeiksi. Mutta joillekin tuo kieli puhuu hyvin oudoilla tavoilla.”[…]
’[…] Kosketan raajaani, joka on edelleen olemassa säilötyn ruumiinkappaleen muodossa, enkä tunne mitään. Tunnen siis jotakin, mitä ei ole olemassa, fyysisessä mielessä kyseessä on tyhjä kohta, sillä paikalla ei ole mitään mikä voisi tuottaa minkäänlaista aistiärsytystä. Minua särkee paikasta, jota ei ole olemassa. Aave. Aavesärky?’
Näiden kahden sanan yhdistäminen tuntui hänestä ensin oudolta, mutta sitten hän alkoi käyttää sanaa mieluusti. Hän laati myös yksityiskohtaisia muistiinpanoja jalkansa dissektion eri vaiheista. Hän hajotti jalan yhä pienemmiksi osiksi, kunnes hänen oli pakko käyttää sen tutkimiseen mikroskooppia.
’Ruumis on jotain ehdottoman salaperäistä’, hän kirjoitti. ’Se, että kykenemme kuvailemaan sitä niin tarkasti, ei merkitse, että tuntisimme sen. Se on kuin todisteluketju Spinozan, tuon linssinhiojan, joka hioo lasia juuri siksi, että voisimme katsella asioita lähemmin, ja joka on keksinyt ajatustensa ilmaisemiseksi oman, äärimmäisen vaikean kielen. Hän nimittäin sanoo: näkeminen on tietämistä.’
’Haluan tietää enkä heittäytyä logiikan syövereihin. Mitä minä piittaan ulkopuolelta johdetuista todisteista, joilla perustellaan syvimmältä olemukseltaan geometrista argumenttiketjua – sehän vain näyttää loogisen johdonmukaiselta. On olemassa A, A:ta seuraa B, ensin määritelmät, sitten aksioomat ja numeroidut väittämät, lopuksi erinäisiä lisäpäätelmiä – ja pian alkaa näyttää siltä kuin tällainen todistelu muistuttaisi anatomian atlaksen taidokkaasti tehtyjä piirroksia numeroituine ruumiinosineen, ja kaikki vaikuttaa selvältä ja ymmärrettävältä. Mutta edelleenkään ei tiedetä, miten kaikki toimii.’” […]
[…] ’Miksi minuun sattuu? Siksikö, että – kuten kyseinen linssinhioja sanoo ja on ehkä kerrankin oikeassa – pohjimmiltaan ruumis ja sielu ovat osa jotain suurempaa, jotain yhteistä, ne ovat saman substanssin eri olomuotoja, aivan niin kuin vesi voi olla sekä nestettä että kiinteää ainetta. Miksi minua sattuu siihen, mitä ei ole olemassa? Miksi aistin puutteen, tunnen poissaolon? Ehkäpä meidät on tuomittu kokonaisiksi, ja jokainen lohkominen, jokainen osiin pilkkominen onkin vain näennäistä, jotain mikä koskee vain pintaa, kun taas pinnan alla rakenne pysyy koskemattomana ja muuttumattomana? Eikö jokainen, pieninkin osanen ole edelleen osa kokonaisuutta? Kun maailma putoaa ja särkyy miljooniksi kappaleiksi kuin suuri lasipallo, eikö sen valtava, mahtava ja loputon kokonaisuus edelleen pysy yhtenä?’” (s. 218-223)
Ainakin itse koen romaanin luettuani vielä vahvemmin, että ihmisen elollisella ja sirpaleisella vaelluksella on jotain aivan erityisen salaperäistä arvokkuutta. Jokainen tila on ainutlaatuinen, mutta kunhan sattuisi joskus vielä olemaan Olga Tokarczukin sanoin ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”.
”Oikea aika ja paikka
Moni uskoo, että maailman koordinaatistosta löytyy täydellinen kohta, jossa aika ja paikka ovat yhteisymmärryksessä. Nämä ihmiset kukaties lähtevät kotoaankin siksi, että uskovat sattumanvaraisen kuljeskelun kasvattavan todennäköisyyttä osua tällaiseen paikkaan. Jos osuu oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, saa käytettyä tilaisuuden hyväkseen, tartuttua hetkeen, ja yhtäkkiä lukon koodi murtuu, voiton oikea numeroyhdistelmä tulee julki, totuus paljastuu. Muuta ei tarvita, riittää kun osuu paikalle, ilmoittautuu siihen ainokaiseen ajan ja paikan konfiguraatioon. Siellä voi kohdata suuren rakkauden, onnen tai lottovoiton, selvittää salaisuuden jota kaikki turhaan ratkovat kaikki vuodet – tai kuoleman. Toisinaan aamulla tuntuu siltä, että tuo hetki on jo ihan lähellä, se sattuu kohdalle ehkä jo tänään.” (s. 84-85)
Ajattelin ajan ja paikan käsitteitä lukiessani Vaeltajia, että sitä voisi konkreettisesti lukea matkalla tai ylipäänsä eri paikoissa ja tilanteissa. Luin teoksen yhdessä paikassa, ja näin luettuna Vaeltajat sai minussa aikaan paljon liikettä. Tämä kirjoitukseni päättyy, mutta vaelluksen tila tuntuu mielestäni jatkuvan.
OLGA TOKARCZUK: VAELTAJAT
(Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava. 2012. Alkuteos: Bieguni. Wydawnictwo Literackie, Kraków. 2007.)