Marjatta Ripsaluoma© TAVATTOMASTI TAVARAA
Lasten seikkailukirja? Pojan kasvukertomus? Tarina siitä, miten kasvatus ei saa kulkea? Perhe on pahin/paras/yhdentekevä, viivaa yli tarpeeton!
En osaa lukea tanskaa. Oppisin sen jos osaisin kunnolla ruotsia, mutta en osaa. Voin kyllä luottaa siihen että Pirkko Talvio-Jaatinen on osannut suomentaa kirjan aivan tarpeeksi hyvin. Hän on Peter Høegejä muitakin suomentanut.
En usko että suomennoksessa piilee ongelma. Sisältö on tunnistettavasti Peter Høegin. Se on pitkä ja polveileva kertomus ja tuntuu siltä, että se olisi koko ajan ratkeamaisillaan liitoksistaan.
Se ei ratkea. Sinnikkyys palkitaan sillä tavoin, että lopulta tulee taas sama Peter Høegin teema, joka on ollut suunnilleen kaikissa kirjoissa: loputon yksinäisyys. Tässä kirjassa on nyt ajateltava asia toisesta näkökulmasta.
On olemassa raastavaa, pelottavaa yksinäisyyttä, joka tulee esimerkiksi Bob Dylanin kappaleessa Mr. Jonesin repliikkinä: Oh my God, am I here all alone?. Sellaiselle yksinäisyydelle ei ole hyvä alistua, koska se on pahempaa kuin suru. Se toinen yksinäisyys on vetäytymistä kaikesta metelistä ja pauhusta, sen kanssa voi elää, voi tehdä töitä, siitä yksinäisyydestä voi aika ajoin poistua jos siltä tuntuu ja jos asianhaarat sitä vaativat. Se on hyvää yksinäisyyttä, jonka kanssa kaikkien ihmisten pitäisi kyetä elämään. Se kutsuu työhön.
Suomi on hankala kieli koska siinä on oikeastaan vain yksi sana kuvaamassa yksinäisyyttä. Englannissa loneliness tarkoittaa ihmisten puutetta ja tarvetta päästä yhteyteen ihmisten ja heihin liittyvien asioiden kanssa. Solitude taas puolestaan tarkoittaa hyväätekevää yksinäisyyttä, joka on useimmiten oma valinta, vaikka voi se olla myös tottumuskysymys.
Päähenkilö on suunnilleen 14-vuotias, ehkä vähän alle, poika Finøn saarelta. Mantereelle pääsee laivoilla ja lentokoneella. Peter Høeg sanoo jo sivulla 14 mitä poika tietää elämästä ja minkä hän tahtoo näyttää muille ihmisille:
Mutta niin kauan kuin on jossain huoneessa, on sisällä, ja niin kauan kuin on sisällä, on vankina.
Se ovi, jonka aion yrittää näyttää sinulle, on toisenlainen. Se ei johda mihinkään toiseen huoneeseen. Se johtaa ulos, pois itse rakennuksesta.
Rakennus on käsitettävä tässä symboliseksi asiaksi, aivan niin kuin vankina oleminen, vaikka kirjan lapset, kertoja Peter, isosisko Tilte ja isoveli Hans tietävät, että rakennuksesta poistuminen johtaa seikkailuihin, joissa saa käyttää kekseliäisyytensä ja ketteryytensä mitä on elämässään ehtinyt kehittää. Kekseliäisyyden suhteen lapset ovat nopeampia ja oivaltavampia kuin useimmat ikinä tapaamani aikuiset.
Totta kai tässä oven aukeneminen tarkoittaa myös aikuisuutta.
Oven aukeaminen
Konkreettinen rakennus Finøn lapsille on pappila. Siis oikea, iso pappila, jota asuu papin perhe. Pappi on isä. Äiti on kanttori ja säveltäjäkin siinä sivussa, mutta myös esimerkiksi hyvin taitava kelloseppä ja ylipäänsä hyvä tavaroiden kanssa, erityisesti kaiken tekniikan. Isä taas osaa laittaa mitä tahansa hyvää ruokaa, ja lapset noin yleensä viihtyvät hyvin.
Lukuun ottamatta joitakin isompia ongelmia. Ne liittyvät norsuihin.
Ovi ei aukene ainoastaan auvoisina onnen hetkinä, vaan myös hirvittävissä elämänvaiheissa. Finøn lasten vanhemmilla on taipumus hävitä. Jopa kovasti maallistuneessa ja suvaitsevaisessa Tanskan maassa papin katoaminen on jossain määrin järisyttävä tapaus. Saarella on kyllä viranomaisia, on koulu, on huumevieroituslaitos, on poliisi ja putka, kaikki tarvittava on, joten saari ei ole ihan pieni. Lapset oppivat aika aikaisin että tarvittava on joidenkin asioiden korjaamista. Ihminen usein johtuu siitä sellaisiin ajatuksiin että mitä ja ketä varten.
Saarelta saa tuoretta kalaa, siellä on oikeita kalastajia, joilta pappi saa perheen ruokatarvikkeita. Se kuulostaa aika omavaraiselta paikalta.
Kirja alkaa sillä että saaren viranomaiset ottavat nuorimmat lapset kiinni. Äiti ja isä olivat lentäneet lomalle. Niihin aikoihin Peter, eli perheen kesken Petrus, oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.
Lasten elämä muuttuu perusteellisesti Blågårds Pladsilla. Paikka sijaitsee Kööpenhaminassa. Plads on eräänlainen tori tai aukio. Kaikki kolme lasta ovat siellä yhdessä ja Hansille tulee puhelu kunnanjohtaja Bodililta. Kysymys tuntuu olevan lasten vanhemmista:
Sen minä muistan Blågårds Pladsilta, ja syvennyn kuulostelemaan sisäänpäin ja tunnen, miten šokki on saanut oven raottumaan ja että se on nyt avautumassa.
Sitten tapahtumat seuraavat toisiaan sellaista vauhtia, että meillä on täysi työ pitää snorkkeli pinnan yläpuolella, ja se koskee myös Tilteä.
Ensimmäiseksi tapahtuu, että Tilte sanoo ääneen sen, mitä me kaikki ajattelemme:
-Isä ja äiti ovat kadonneet!
Toiseksi koko Blågårds Plads alkaa muuttua.
Nuorin, Peter, puhuttelee lukijaa nimellä sinä. Hän ajattelee kertovansa tarinan. Peter Høeg on kirjoittanut pojan sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa lapsuus on jäämässä taakse. Tarina on kertomus murrosiän kokemuksesta ja sen totaalisuudesta.
Erääksi keinokseen kirjailija on ottanut kertomuksen polveilun. Se tekee lukemisen hiukan hankalaksi, mutta toisaalta myös autenttiseksi. Kirjailija tavoittelee dokumentaarisuutta, jossa nähtäisiin koko hullunmylly sisältä päin, ja myös ratkaisuvaiheet.
Seikkailu ei ole itsetarkoitus.
Høegin muut lapset
Peter Høegin ehkä kuuluisimmassa romaanissa Lumen taju päähenkilö on myös pieni poika. Kirjailija on kirjoittanut sen hahmon vähän pienemmäksi, ehkä vähän heiveröisemmäksi kuin Peter/Petrus.
Pienuus siinä kirjassa näyttäytyy toiseutena: poika on grönlantilainen niin kuin hänen auttajansa, neiti Smillakin on. Grönlannista tiedetään yleisesti nyt enemmän kuin ennen, koska sen jäätikkö sulaa. Se tulee muuttamaan grönlantilaisten hylkeenpyyntiin aikoinaan ankkuroituneen elämän lopullisesti.
Mutta ehkä lähimmäksi Peter-Petruksen hahmoa tulee kuitenkin sitten Kööpenhaminan Hiljainen tyttö kirjailijan edellisestä teoksesta. Hiljaisessa tytössä tapahtuu kaikenlaisia luonnottomuuksia, kuten maanjäristys esimerkiksi. Kirjan ilmestymisen aikaan keskusteltiin siitä, olisiko sellainen maanjäristys mahdollinen.
Tiedemiehet kohauttelivat olkapäitään: mantereet liikkuvat, mutta eivät ehkä näin pohjoisessa ja niin lujalla vauhdilla. Tai eivät ainakaan nyt osu tänne. Tulevaisuudesta ei tiedä tietenkään kukaan. Voisiko Grönlannin jäätiköiden sulaminen aiheuttaa mannerlaattojen epävakautta?
Hiljaisen tytön toinen keskushenkilö on Kasper, joka osaa lukea ihmisistä heidän musiikkinsa. Kasper tahtoo lukea varsinkin lapsia siksi, että ennen seitsemää, kahdeksaa ikävuottaan he ovat vielä turmeltumattomia. Kasper on itsessään täynnä melua, vaikka hän kykeneekin kuulemaan. Hän löytää tytön jonka sisällä on hiljaisuus. Tytön etsiminen johdattaa hänet ortodoksiluostariin, nunnien luo, hän tekee sopimuksen, mutta ilmeisestikään ei pirun kanssa kuten Faust teki.
Yksi lasten aikuisuuteen initioima asia on usko, tai uskonto. Se sisältää myös epäluottamuksen synnyn: hiljaisuus särkyy. Mutta uskonnoissa on kyse muustakin. Kasperin eräs mietiskely aiheesta kulkee näin:
Kasperille oli aina ollut itsestään selvää, että hengellinen kaipaus ja ruoka kuuluivat yhteen ja että periaatteessa on olemassa kaksi tyylilajia: ihminen voi edetä tiellään kohti paratiisia joko paastoamalla tai syömällä.
Hiljaisen tytön ääni on Bachia. Romaani on hyvin tiivis ja pitkä, oikeastaan elämänpituinen asia, koska siihen kuuluu sirkuslainen Kasper ja pieni hiljainen tyttö. Mutta tangeerauspiste tähän Norsunhoitajien lapsiin on, ja se löytyy juuri uskonnoista, mutta nyt ennemminkin perustuu niiden tapoihin, niiden jonkinlaiseen ihmismäiseen tarpeeseen kokoontua massoiksi ja löytää musiikki, mutta myös lämpö.
Yksi hurjimmista jutuista tässä uudessa kirjassa on jääkylmän, kuolleen naisen kuljettaminen eestaas, kuolleen naisen käyttäminen milloin kenellekin syöttinä ja lapset myös nauttivat siitä että pääsevät säikäyttämään tärkeitä ja tärkeileviä aikuisia järjiltään. Se on aikuisille aivan oikein! Ruumiin kuljettelusta syntyy nautittavaa slapstick-huumoria. Lapset ovat parhaimmillaan ollessaan kunnon anarkisteja.
Kyllä kaikissa Peter Høegin kirjoissa tapahtuu koko ajan ja paljon, mutta tämä kirja tulee ehkä lähimmäksi jonkinlaista poikakirjaa, jossa seikkailut tapahtuvat miltei vailla rajaa. Lapsille tämä on viimeinen seikkailu, he tietävät jo, että vanhempia tuskin tulee enää kauan olemaan lähellä.
Osa kohtauksista on puhdasta pelleilyä, mykkää leffaa. Osa taas on ehkä vähän liian kevyttä tavaraa, siinä tuntuu tanskalainen ystävällisen veltto huumori, joka ei oikein jaksa kantaa. En oikeastaan ole Peter Høegin kirjoissa ennen tätä ilmiselvää tanskalaisuutta huomannutkaan. Ehkä vastaavia kohtauksia on muissakin kirjoissa. Sisäisessä tanskalaisuudessa on jotain oikein herttaista ja hyväntahtoista.
Sisäiset norsut
Kirjan perusidea on se, että Hans, Tilte ja Petrus olivat onnistuneet syntymään lapsiksi vanhemmille, joilla oli sisäiset norsut. Tai ehkä norsunsielut. Norsut ovat tavattoman isoja ja itsepäisiä. Nämä norsut vaikuttavat afrikkalaisilta, eivät intialaisilta. Joka tapauksessa norsut tömistelevät ja tulevat kulkiessaan talloneeksi kaiken alleen.
Olen yrittänyt katsoa kirjailijan silmien läpi yhtä paperipyyhkeen mainosta televisiossa. Siinä pyyhitään lapsen pudottama jätski lattialta, ennen kuin norsu tulee rymistellen aidan läpi. Nyt kirjan luettuani olen miettinyt, onko mainoksen tekijä mahdollisesti lukenut Norsunhoitajan lapset. Tämä on huono vitsi.
En tiedä onko oikeasti olemassa ihmisiä, joilla on sisäinen norsu. Se on todennäköisesti sama kysymys kuin se, että yritystreenauksessa on tärkeää löytää sisäinen sankarinsa. En tarkoita että norsu olisi sankari. Norsut ovat ehkä jonkin verran epävakaita ollakseen sankareita. Toisaalta sankari on vähemmän mielenkiintoinen hahmo ihmisen määräävänä luonteenpiirteenä kuin norsu.
Norsuista ei ikinä tiedä. Joku muistaakseni kirjoitti virtahevosta olohuoneessa ja tarkoitti alkoholistia. Eläimissä on luonnetta, ne eivät ole vertauskuvia.
Høegin tapa puhua todella kummallisista vanhemmista on siis allegorinen. Vanhemmuus on, käyttääkseni kulunutta sanontaa, kadoksissa. Aivan yhtä puhkikulunut on tuo koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellinen lapsuus, jonka sisältö on yhtä epäselvä.
En tiedä onko todellisuudessa jotain oikeasti muuttunut perheiden elämässä, niiden välisissä ihmissuhteissa. Ehkä jokainen sukupolvi rakentaa perheensä vähän eri tavalla?
Norsunhoitajan lapset on tarinankulultaan poikakirja. Peter/Petrus on hyvä jalkapallossa ja tässä kirjassa näytetään, kuinka hän tajuaa peruuttamattomasti, että vanhemmat eivät tule aina olemaan läsnä. Tästä kirjasta ehkä pitäisi teini-ikäinen, joka on tottunut lukemaan.
Kirjan kertojaminä tajuaa myös, että vaikka ensimmäinen rakkaus on juuri puhjennut (ensimmäiset rakkaudet ovat vihlovia kuin hampaiden puhkeamiset), hänen harteilleen istahtaa vahva ja oikea yksinäisyys, joka ei lähde pois rakkauden myötä.
En usko, että kovin moni nuori, tyttö tai poika, tunnistaa yksinäisyyden olemusta, saati tajuaa sen jäävän pysyväksi. Ja minulla on sellainen käsitys, että vanhemmat, psykologit, opettajat, koko se kamala kaarti joka yrittää kasvattaa lapsesta yhteiskuntaan sopeutuvaa ja tuottavaa yksilöä, ovat unohtaneet perusyksinäisyyden. Ulkoisesti yksinäisyys saattaa vaikuttaa surulta tai masennukselta. Siihen saa aina lääkkeitä.
Tässä kirjoitettu murrosikäinen on fiksu. Hän tietää yksinäisyyden istahtaessa niskaan, että se tuli jäädäkseen. Vaikka se vaikuttaa joltakin toiselta, korpilta sylissä (Carlos Sauran hieno leffa, Francon aikaa lapsen silmin), se on osa ihmisyyttä.
Se tulee ehkä joskus näkyville surussa tai viimeistään silloin kun tietää kuolevansa. Syntymässään ihminen on myös yksin, mutta unohtaa sen kokemuksen, kun aistit tuovat niin paljon uutta koettavaa syntymän hetkellä.
Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammen keltainen kirjasto. 2011, 513 s.