RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (29.10.2015)
Intohimoisesta sienestäjästä on kertomus sienestäjän synnystä ja kehityksestä, suurista hetkistä ja narrimaisuudesta, sekä maahan tuijottelusta sienestäjän tautina.
Kertomuksessa on kaksi merkittävää kantarelliesiintymää. Peter Handke tuo niiden myötä esiin haltioituneen sienestyskokemuksen: kun keltaista sientä löytyy silmänkantamattomiin, kun sieniesiintymä koko laajuudessaan muuttuu yhtäkkiä näkyväksi – ja keltaisia sieniä on yhtäkkiä kaikkialla.
Vaikka teoksen alaotsikkona on ”kertomus sinänsä” kysymys ei ole selkeästä kokonaisuudesta, pikemminkin sotkuisesta etenemisestä. Tai kertomisen yrittämisestä. Handke ei harrasta pirstaleita eikä fragmentteja. Hän on kokeellinen siinä mielessä, että hän kirjoittaa luonnostellen, niin että lauseet eivät totea mitään vaan pikemminkin kyselevät. Tämä kielen kudos on erittäin rikasta kun siihen tutustuu. Muutoin voi käydä kuten Hesarin toimittajakriitikolle, joka piti Handken edellistä suomennosta huonosti kirjoitettuna ja käännettynä sekä suuren kirjailijan ärsyttävänä itsepeilailuna. Kyseessä oli Suuri Putous (2013), siinä päähenkilö kulkee metsässä – ja kaikki rikkaus syntyy siitä. Teosta ei voi suositella kielen liukkaan sujuvuuden vaatijoille.
Intohimoinen sienestäjä ei itse asiassa tee muuta kuin kulkee samassa metsässä. Molemmissa teoksissa huomio kiinnittyy hapuilevaan kerrontaan ja kulkemiseen luonnossa. Hapuileva lause muuttaa kaiken vakavan koomiseksi, tämä luonnostelu saa samalla aikaan uskomattomia ajatuskehitelmiä, ja kokemisen herkkyyttä.
Sienestäjän kiihtymystä hillittömän kantarelliesiintymän äärellä voi luonnehtia hallitsemattomaksi ”valtamerikokemukseksi” kuten Freud kutsui ylevää. Itseasiassa romantiikkorunolijia Wordsworth 1780-luvulla kuvasi yllättävää narsissiniittyjen löytämistä metsästä samalla tavalla kuin Handke kantarelleja: niitä keltaisia ilmestyi vaeltajan silmiin rajattomat määrät.
Vastaava kokemus yllättää nyt sienestäjän, jonka katse on tavan mukaan tarkentunut yhteen kohtaan kerrallaan. Kun havainnon rajoilta sitten alkaa keltainen vyöry, joka tuo lisää ja lisää, hän tajuaa pienuutensa. Mikään ahkeruus ja poimimiskyky ei voi kahmia tätä ylenmäärä, se uhkaa nujertaa hänet.
Kantarelliesiintymien suhteen olennaista on, että samalla kun sieniä löytyy mitalla joka ei kohtuutta tunne, samalla Hanke varoo visusti kutsumasta niitä kantarellin nimellä: hän puhuu niistä keltaisista tai Pyhän Johanneksen sienistä, niistä trumpettimaisista. Sienen nimeämisen ongelma onkin suurempi kuin kasvi tai eläinlajien. Kertomuksen viimeinen kantarelleista haltioituminen on harhaa, kyseessä lienee matkija, tai eräs keltainen ja trumpettimainen,mauton, talvisieni.
Kertomuksen lopussa tämä sienestäjän erehtyminen ja haltioituminen väärään sieneen vie miehen mennessään. Joulukuussa, kun lunta on maassa, niin kaiken järjen vastaisesti kulkija löytää lumen keskeltä keltaista trumpettia, kantarellimaisten sienten äärettömän esiintymän. Hän käy polvilleen lumeen penkomaan niitä. Sen jälkeen hänet tavataan vasta keväällä, kun hän ilmestyy metsästä kertojan ikkunan taakse, kynnenaluset mustina.
Sienikateus, toisen sienestäjän kohtaaminen, vihollisen tapaaminen, esitetään päinvastaisella tavalla kuin esimerkiksi Italo Calvion Vuodenajat kaupungissa, missä kateus ikään kuin myrkyttää sienet. Handken sienikade syntyy arvostuksesta toisen löytöjä kohtaan ja johtaa haluun löytää itse eikä ottaa toiselta pois. Ja miten kaunista tuo toisenkin sienestäjän tapa olla liikkeellä ja liikkumaton samalla kertaa:
”Tosin sattui, että hän törmäsi johonkuhun yhteen, joka myös teki hidasta kierrostaan metsässä pää painuksissa, askel askeleelta, pysähdellen: sen rauhallisemmin se tuskin olisi ollut enää mahdollista” (100).
Sienihulluus, joka on eräänlainen kohtuuttomuuden muoto sekin, kehittyy sienikirjan suunnittelun myötä. Vaatimattomasta sienestysoppaasta kehittyvä hanke pyrkii vähitellen nousemaan jopa Vladimir Solouhinin Kolmas metsästys -teoksen rinnalle, ja kohtuuttomasti yli. Kirjahanke kattaa kaiken aina havaintoharjoituksista ihmisten väliseen sopusointuun ja talouteen. Kun kertomuksen päähenkilö sanoo lopulta ”talous” aina sienen löytäessään, hän ei tajua miksi sienet ovat hänellä muuttuneet. Ylittämättömän sienikirjan suunnittelu saa hänet väheksymään arvostettua työtään juristina. Aamuisen sieniretken jälkeen ihmiset ovat hänelle yks ja sama, niin että lopulta hän vetää sienen päähänsä ja on kruunattu sieninarri:
”…hän oli sujauttanut molemmin käsin päähänsä samankaltaisen kruununsa, joka todellisuudessa oli ollut kookas ukonsieni, sellainen coulemelle, sellainen culumella iganta, sellainen macrolepiota.” (136)
Handken teemana ei ole vain sienestys, vaan pikemminkin havainto. Kautta kirjailijan uransa Handke on ollut havainnon ja kokemisen hetken kirjailija. Kertoja muistuttaa, että tästä on kyse myös sienestyksessä. Siksi tarinan ensimmäinen suuri hetki on sienten löytämiskyvyn löytäminen.
Kyky löytää, kyky havaita, on niin merkittävä hetki, että Handke punoo sen ympärille laajan ilmaisullisen repertuaarin mutta ei pysty kuvaamaan sitä tarkasti. Se kuvataan sekä ihmeen kaltaisena herkkutatin ilmestyksenä, luontokuvien kiihkeänä ryöppynä, sekä allegorisena tarinana jossa mies kohtaa raskaana olevan vaimonsa. Vaikka realistinen herkkutatin näkeminen puuttuu, tapahtumaa ympäröi metsässä kulkijan havaitsemisharjoitukset, joita hän tekee ilman sieniä:
”Hyvin usein, käveltyään tuntikausia noissa maisemissa, hänestä oli kuitenkin tuntunut, vaikka ei ollut löytänyt mitään itselleen, siltä kuin hän olisi palannut lahjojen kera kotiinsa, oli se lahja vaikka sitten siitä, että hänen hengityksensä oli muuttunut keveämmäksi, tai siitä, että tunne horisontin läsnäolosta oli herännyt.” (114)
Virkkeestä näkyy, kuinka vähän Handkella on pisteitä pilkkuihin verrattuna. Yleensä hän saa virkkeen sisälle mahtumaan monta, pientä, poikkeamaa.
Kulkeminen metsässä vertautuu tietenkin lauseen etenemiseen. Handken myöhäistuotannossa on lähes hallitsevana hahmona metsässä kulkija, joka etenee poukkoillen, ja silti jonkun suunnitelman mukaisesti. Olennaista on, että tämä metsässä kuljeksia on aina puvussa, ei koskaan ulkoiluasussa. Puku on aluksi siisti, likaantuu retken edetessä – se on ikään kuin kirjoittajan työasu.
Etäältä katsottuna kirjoittaja-kulkijat piirtävät kaaria ja loivia mutkia kulkemisensa kokonaishahmoa luoden. Mutta lukija, joka eräänlaisena perässäkulkijana, seuraa kertojan jalanjälkiään metsässä, näkee jatkuvaa poukkoilua. Handken kulkijat harrastavat usein myös takaperin kulkemista, sienestyksen yhteydessä hän kutsuu sitä ”aarteenetsinnäksi”.
Erilaisten etsintätyylien kehitteleminen paljastaa, että Handken kulkija-hahmoa ei kiinnosta niinkään sienten kerääminen kuin havainnon kehittäminen. Aluksi esille tulee sienten löytämiseen valmistavia havaitsemisen harjoituksia. Lopussa kulkija kehittelee jo sienikeskeisestä havaintotavasta vapautumisen mahdollisuuksia.
Aluksi kertoja vetää itseään seuraavan lukijan lähelle maata ja tarkkaavaiseksi. Katsetta terävöityä metsänpohjaan, jossa ei ole mitään havaittavaa. Kulkija näyttää pysähtyneeltä, mutta pitemmän ajan kuluessa voi huomata että hänen paikkansa on muuttunut, vaikka liikettä ei ollut havaittavissa. Hän kutsuu sitä jostain syystä ”eeppiseksi kävelytyyliksi”.
Tälle vastakkainen tapahtuma on sellainen, joka herättää jo sienivihaa metsässä kulkijassa. Hän on vihainen sienille, jotka uhkaavat pilata huomiokyvyn, muuttaa sen pistemäiseksi. Tämän huolestuttava alaspäin tuijottaminen on säälittävää, se on fakkiutumista, vain sienten näkemistä, kuin puutostauti, joka näivettää kulkijan.
Handken Versuch (yritys)- sarja, kuuluu esseen ja kertomuksen välille sijoittuvien kerronnan yrityksien presentaatioon. Versuch määrittää myös Intohimoista sienestäjää (Versuch über den Pilznarren) on kertomus, jossa yritykseen kuuluu olennaisesti epävarmuus, jopa lauseiden epävarma rakentuminen. Samalla tavalla myöskään Arja Rinnekankaan käännöstä ei voi sanoa varmaotteiseksi, hän lähtee mukaan Handken lauseen epävarmuuteen tässä teoksessa ehkä hieman liikaakin, joskus saksalaista lauserakennetta seuraten. Toisaalta Rinnekangas onnistuu tuomaan suomen kielelle tämän tekstikudoksen ja kerronnalliset eleet. Olen kiitollinen tästä teoksesta.
Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä, kertomus sinänsä. suom. Arja Rinnekangas, Lurra Editions, 2015.
Kiitos!