Risto Niemi-Pynttäri:
POIKAKERTOJA OMISSA OLOISSAAN JA 60-LUVUN DDR
Tätä romaania voisi luulla realistiseksi. Kuvitelkaa 60-luku, Saksa, kaivostyöläisen perhe Ruhrin alueella. Voiko realistisempaa maailmaa olla? Tuntuu kuitenkin, että Ralf Rothmann katsoo uudestaan tuota maailmaa ja kiinnittää kertojan huomion eri asioihin kuin 60-luvun realismi. Kohtaukset rakentuvat toisin, huomio kiinnittyy toisiin asioihin, tunteet paljastuvatkin toisenlaiseksi kuin 60-luvun realismissa.
Rohmannin Nuorta valoa -romaanista ei Kritiikkiportin haulla paljastunut yhtään arviota. Se on kuitenkin teos, joka ansaitsee tulla luetuksi Suomessakin.
Rothmannin Nuorta valoa on hänen Ruhr -romaanisarjansa viimeinen. Osin omaelämäkerrallisen sarjan muut teokset kertovat sitten 60-luvun lopun koulupojasta ja 70-luvun nuorisokulttuurista.
Romaanin läpi kulkee erillinen ja yksinäinen onkalo: kaivostyömies työssään. Hän etenee kaivoksen perukoille ja alkaa työnsä. Kaivosmiehen työ on ammattikieltä sellaiseen tyyliin, joka paljastaa 60-luvun työnkuvaukset kevyiksi popularisoinneiksi. Rohmann siis haastaa vanhan työläisrealismin. Kirjoittajana Rothmann kertoo myös tekevänsä yksinäistä työtä, hänellä ei ole kontakteja toisiin kirjailijoihin. Eräässä haastattelussa hän onkin sanonut, häntä kiinnostaisi vain työläiskirjailijoiden seura, mutta sellaisia ei enää ole.
Aikanaan olisi sanottu, että kaivosmiehen työ oli leivän hankkimista perheelle, ja kotiäidin työ oli hoitaa pienillä rahavaroilla puhtautta ja ruokaa kotiin. Äiti on depressioon vaipunut ketjupolttaja, joka piiskaa ja hakkaa poikaansa alituiseen. Romaanin mies on yksinäinen, erillään perheestä. Vaimo on depressiivinen, sairasteleva. Romaanin mies on yksinäinen, erillään perheestä, poika odottaa pientä huomiota isältään mutta ei saa. Ainoa läheinen ihminen Julielle on pikkusisko Sophie.
Seuraavassa otteessa päähenkilö oli koulussa joutunut väkivaltaisen kurituksen kohteeksi, ja karkaa sen vuoksi metsään, menee vieraan jengin majaan. Hän tarkkailee majasta erästä miestä, ja kohtaus on romaanille tunnusomainen:
Kun saavuin Kleekampin jengin puuhun rakentamalle majalle,
pysähdyin hetkeksi paikalleni. Ei äännähdystä, ei ääniä,
ja varmuuden vuoksi heitin kiven katolle, pahvikatolle; mutta
ketään ei näkynyt. Maja oll rakennettu kahden melko matalan,
kieroon ja yhteen kasvaneen tammen varaan, ja kun oli vetänyt
itsensä alimmalle oksalle voi käyttää muita oksia jonkinlaisina
porrasaskelmina. Oviaukon edessä oli pieni tasanne, sillä ruukku
täynnä kuihtuneita hajuherneitä, ja verhossa, reikäisessä villahuovassa,
roikkui pahvikyltti, jossa luki: ”Ken tänne astuu, on kuoleva.”
Jirin teko on rohkea, jos jengiläiset saisivat vierailun selville, hänet hakattaisiin. Jirin rohkeus on yleensä juuri tällaisia yksinäisiä ja täysin hekńkilökohtaisia asioita. Tästäkään käynnistä hän ei kerro koskan kenellekään.
Heillä oli majassa jopa keittomandollisuus, ontoksi hakattu
reikätiili, ja sen ympärillä olevilla penkeillä oli muovilautasia,
pestyjä sinappilaseja ja pölykapseli tuhkakuppina. Nurkassa
roikkui ämpäri, jossa oli varreton paistinpannu, hiilihanko ja
muutama lusikka, ja irtisahatuille oksille oli vahalla kiinnitetty
kynttilöitä, useimmat niistä enää tynkiä, joiden yläpuolelta katto
oli mustunut. Minä pengoin laatikkoa ikkuna-aukon edessä,
mutta löysin vain muutaman tyhjän olutpullon ja Sankt-Pauliuutisten
irtonumeron, jonka olin jo nähnyt. Selasin sen silti
läpi. Melkein kaikilla naisilla oli samanlaiset rinnat kuin rouva
Latifilla, meidän piirustusmaikalla, jonka rinnat koskettivat
joskus oppilaita hänen kumartuessaan korjaamaan jotain kohtaa.
Lehtipaperista lähti väriä sormenpäihini.
Yksityiskohtien kuvaus, ja kaikki se mitä majasta havaitaan on tarkasti vain sellaista mikä kiinnostaa poikaa, eli asioita ei kuvata obektiivisesti vaan kaikesta välittyy pojan asiantunteva asenne majaan, hän voisi havaintojen pohjalta tehdä jo omankin majansa.
Hankasin parhaillaan sormiani housukankaaseen, kun
kuulin yhtäkkiä alhaalta jotain, rasahduksen ja kahinaa. Lattian
läpi, raoista ja refistä, näki ulos. Mutta en nähnyt ketään, ryömin
ovensuulle ja työnsin verhoa, vain sen alakulmaa, vähän
sivuun. Pensaita ja puita, perhonen saniaisessa. Hopeisia hämähäkin
lankoja. Ja jonkun siellä alhaalla kuitenkin täytyi olla;
pikkuoksat risahtelivat kuin luut kenkien alla, eivätkä ne olleet
lapsen kengät, eivät ainakaan sellaisen, joka leikki intiaania.
Lintu pyrähti ruohikosta leppiin ja rääkäisi kiukkuisena.
Sitten tuli yhtäkidä hiljaista, ja minä – edelleen kontallani
– en liikahtanutkaan. Pulssi jyskytti korvissani. Lopulta kuulin
litinää ja lotinaa, sävyltään jatkuvasti vaihtelevaa, aivan kuin
vettä kaatuisi kuivuneille lehdille, pehmeälle sammaleelle tai
kovalle hiekkamaalle, ja pian nenääni leyhähti tuoreen kusen
haju. Heti sen jälkeen näin pellavaisen tukkapehkon ja kuulin
vetoketjun, sen pienten hampaiden äänen.
Aikuiset miehet ovat pelottavia, Jiri on vain 12 ja arka ikäisekseen. Näin siis itsekseen rohkea poika tietää että silloin kun uros tulee paikalle hänen on syytä vetäytyä ja olla hiljaa. Kaikki romaanin miehet ovat sellaisia,joita Jiri välttelee ja tarkkailee.
Mies raapi kaljua kohtaa takaraivollaan ja tarkasteli maastoa
tamrnien edessä, rakennusjätekasoja, joiden välissä seisoi
setan palanut kori. Nahkalaukku, jota hän kantoi, oli vanha
ja naarmuttunut, ja kun hän kumartui, näin hilseen hänen takkinsa
olkapäillä. Hän nosti ylös palasen sinistä kaakelia ja heitti
sen aukion keskellä seisovaan kurkkuämpäriin. Se oli niin
ruosteessa, että sirpale lensi vaivatta sen läpi.
Ehkä hän ei seisonut puun alla pitkään, mutta minusta
aika tuntui loputtomalta. Oli vaikea hengittää äänettömästi,
nenäni oli vielä tukossa itkusta. Käteni, sen haava, tykytti, ja
vaikka polviin sattuikin kovilla laudoilla, olin liikkumatta, jotta
en paljastaisi itseäni. Silti kuului naksandus, tuulenpuuska oli
liikauttanut kattopahvia, ja mies tuntui epäröivän, katseli ympärilleen.
Ja sitten, aivan kuin hänen mieleensä olisi vasta nyt
juolahtanut, että hänen yläpuolellaankin saattoi olla joku, hän
kohotti hitaasti, miltei varovasti, päätään. Otsa oli rypyssä, kulmakarvat
kaarella, ja minun näkökulmastani katsottuna näytti
slitä, kuin hänen kengänkärkensä kasvaisivat suoraan hänen
leukansa alta. Hänen nailonpaitansa kauluksessa oli likarantu.
Tiesin, että hän ei voinut nähdä minua pimeässä luolassani:
olin itse usein luullut majan olevan tyhjä, ja heti kun olin raottanut
verhoa seisoin sateessa, jota ammuttiin putkista, ritsoista
tai hernepyssyistä. Luultavasti syynä oli se, että näin miehen
kasvot, ohuet huulet, kapean nenän ja kirkkaat silmät väärin
päin – joka tapauksessa tunnistin vasta hänen äänestään, tosin
vaimeasta, mutta kuitenkin tylystä ”Tule alas sieltäl”, että se oli
herra Gorny, meidän talonomistajamme.
Minä en sanonut mitään, tuskin uskalsin hengittää. Hän ei
voinut nähdä minua Ja oli epätodennäköistä, että hän hilautuisi
tammen alimpia oksia itkin ylös. Ne olivat llian ohuita aikuisille.
Pysyin siis hiljaa enkä liikuttanut päätäni edes millirnetriä,
jotta en kadottaisi häntä näkyvistä lautojen raosta. Miksi hän
mahtoi olla tähän aikaan päivästä nummella eikä kaivoksessa
– päähäni ei pälkähtänyt sellamen ajatus, koska pelkäsin, että
minulta kysyttäisiin miksen istunut koulunpenkillä. Hän veti
kuuluvasti limaa nieluunsa, otti askeleen sivuun ja minäkin liikautin
päätäni, katsoin seuraavasta raosta.
Hänen nenänsä oli vähän vinossa vasemmalle, ja silmät lähellä
toisiaan – mistä meidän äiti ei pitänyt. Sellaiset silmät
ovat kuulemma tyhmyyden merkki, hän sanoi aina, kun Gornyn
kanssa oli jotain harmia niin kuin vähän aikaa sitten, kun
tämä oli kieltänyt isää rakentamasta katolle kyyhkyslakkaa. Sitä
paitsi hänen suunsa näytti aina siltä kuin hän yrittäisi imeä
huuliensa ihoa hampaidensa väliin, myös nyt kun hän näytti
tutkivan jokaista oksanreikää ja rakoa lattiassa. Samalla hän
piti kättään taskussa ja penkoi sitä kuin etsisi jotain. Kuulin
kolikkojen tai avainten kilinää.
Lopulta hän sylkäisi ja käveli aukean yli. Hänellä ei tuntunut
olevan kiirettä, ja kun hänen päänsä oli kadonnut kumpareiden,
rikkaruohoa kasvavan rakennusjätteen taakse, laskin
hiljaa kahteenkymmeneen. Vasta sitten laskeuduin puusta.
Virtsaläiskä puunkuoressa näytti hautakiven varjolta, ja minä
avasin sortsini ja kusin läiskän reunojen yli. (s. 17 -29)
Ralf Rothmann: Nuorta valoa (Junges licht), suom. Raija Nylander, Avain 2009.