LIISAMARI SEPPÄLÄ – 25.1.2019
Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun kehyksenä toimii vuosi Roomassa. Kuusihenkinen perhe muuttaa vuodeksi Italian pääkaupunkiin kissansa ja vanhan koiransa kanssa. Suomenruotsalainen nainen elää unelmaansa ja kirjoittaa apurahalla ikuisessa kaupungissa. Virkavapaalla olevan kustannustoimittajan vuoden työn lopputuloksena syntyy esseitä lukemisesta ja kirjoittamisesta. Toki heinäkuussa perhe matkustaa Suomeen ja nauttii perinteisestä kesälomasta suvun kesäpaikassa Kaukaluodolla.
Minua kiinnostaa eniten essee suomenruotsalaisesta
kustannusmaailmasta. Aiemmin en ollut edes ajatellut ruotsinkielisen
kirjallisuuden julkaisemisen ongelmia Suomessa. Voiko
suomenruotsalaisesta kulttuurista todella sanoa, että se on jotain
ilmiselvästi katoavaa? (150) Olen juuri lukenut Maria Turtschaninoffin Naondelia
ja nyt saan tietää teoksesta ja kirjailijasta kiinnostavia taustoja.
Turtschaninoff sai vuonna 2014 Finlandia Junior -palkinnon, ja Ehnholm
Hjelm on hänen kustannustoimittajansa. Ehnholm Hielm kertoo saavansa
palkkaa siitä, että lukee. Hänellä on unelmatyö, johon liittyy myös
suuri vastuu vähemmistön taiteesta ja kirjallisuudesta.
Koska Ehnholm Hielm tekee työtä myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden
kanssa, on hän myös ajatellut, mistä nuoret pitävät ja millaista
kirjallisuutta lapsille julkaistaan. Esseet saavat minut myös
muistelemaan sitä, mitä itse luin lapsena ja millaiset teokset tekivät
minuun suurimman vaikutuksen.
Elena Ferranten teoksista puhutaan monessa esseessä. On hauska ajatella, että Ehnholm Hielm vie koko perheensä Napoliin niihin kaupunginosiin, joista puhutaan Ferranten neliosaisessa Napoli-sarjassa. Myös Lilan kenkäkaupan paikka etsitään ja löydetään.
Yllättäen Italia on myös Roomaan muuttaneen Jhumpa Lahirin
kiinnostuksen kohde. En ollut tiennyt, että Pulitzer-palkittu kirjailija
on kirjoittanut teoksia myös italiaksi. Lahiri on siis opetellut
italiaa niin paljon, että voi kirjoittaa ja julkaista sillä. Ehnholm
Hielm puhuu Lahirin halusta tulla toiseksi uuden kielen avulla (62).
Lahiri on omasta mielestään iloisempi, avoimempi ja positiivisempi
Italiassa kuin Amerikassa. Uutta kieltä ja kulttuuria opiskellessaan
Lahiri siis haluaa sekä muuttua että etsiä itselleen uutta
identiteettiä. Hän työskentelee epämukavuusalueella, eikä paluuta
entiseen ole. Essee saa minut toivomaan, että Lahirin teoksia
käännettäisiin suomeksi pian lisää. Nyt puuttuu siis ainakin
omaelämäkerrallinen esseekokoelma In altre parole (Toisin sanoen).
Jhumpa Lahiri taas käy kielen kimppuun kuin raivotar – hän pinnistelee ja on onnellinen ymmärtäessään enemmän, kärsii epäonnistuessaan ja yrittää sitkeästi uudelleen. Italiassa hän on iloisempi, hymyilee enemmän ja on aina aktiivinen: lukee, puhuu, kerää sanoja, käy keskustelunopettajansa tunneilla. Hän näkee sen elämäntehtävänään, pyhiinvaellusmatkanaan. Itse vasta nuuhkin kieltä sieltä täältä lohduttautuen sillä, että vielä palaan (niin olen ajatellut kaikesta elämässäni, lohduttautunut sillä, että aikaa on. Jonakin päivänä se lakkaa pitämästä paikkansa). Vuosi on liian lyhyt, en ehdi sekä oppia uutta kieltä että kirjoittaa. (69)
Ehnholm Hielm osoittaa esseekokoelmassaan sekä lukeneisuutensa
että pitkän uransa kirjoittajana. Hän osoittaa Simone de Beauvoirin Mandariineille
yhden kokonaisen esseen. Karl Ove Knausgårdia käsitellään monessa
esseessä. Knausgårdin kustannustoimittajan Geir Gulliksenin romaanikin
mainitaan. Esseekokoelmaan on sisällytetty Hufvudstadbladetissa vuonna
2014 julkaistu essee Knausgårdista.
Olli Löytty pohtii Johanna Venhon toimittamassa teoksessa Mitä essee tarkoittaa? näin:
Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä etsiä langanpäitä, purkaa ja koota. (86)
Essee on tekstilajina ilmiselvästi Ehholm Hielmille tuttu
entuudestaan. Ilmaisu on selkeää ja teksti kulkee loogisesti eteenpäin.
Vaikka löydetyt langanpätkät ovat eripituisia, niin lukijan on helppo
seurata kirjoittajan ajatuksia ja tekoja.
Teoksessaan Ehnholm Hielm siteeraa usein ja lomittaa sitaattinsa oman elämänsä ja elämäntilanteensa kanssa. Puhuessaan Yeatsin runosta ”Kun olet vanha” hänen ajatuksensa päätyvät lopulta Italiaan: ”Missään maailmassa ei rapistunut ole niin kaunista kuin Roomassa.” (231) Kokoelma onkin hyödyllinen myös niille, jotka haluavat tutustua esitettyihin ajatuksiin myös perusteellisemmin, sillä teoksen lopussa on kolmen sivun mittainen kirjallisuusluettelo.
”Essee on vapaasti assosioivaa hengen leikkiä, jossa ei yleensä pyritä lopullisiin synteeseihin”, kuten Hosiaisluoma sanoo Kirjallisuuden sanakirjassaan
(216). Pidän niistä reiteistä, joita Sara Ehnholm Hielm löysi Roomassa
vuonna 2015. Kokoelmaan on mahtunut mukaan pakolaistilanne ja paavi
Franciscus: Ehnholm Hielm ottaa kantaa voimakkaasti.
Ja sydän oli minun on kiinnostava teos kaikille niille,
jotka lukevat ja/tai kirjoittavat. Mukana ovat niin kirjoittamisen
tuska kuin häpeäkin. Ehnholm Hielm arvioi luomisen suhdetta
analysointiin ja tutkimiseen. Hän on yksi niistä jotka osoittavat, että
itsensä ilmaiseminen ei ole helppoa kenellekään, joka ryhtyy työhön
tosissaan.
Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (Och hjärtat, det var mitt). Suom. Kaisa Sivenius. Teos & Förlaget 2018. 299 sivua
Yrjö Hosiaisluma: Kirjallisuuden sanakirja. WSOY. 2003.
Johanna Venho (toim.): Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas 2012.