Porkkanansa ansainnut jumala RIIKKA LAUTTAMUS
Sarah Winmanin esikoisteos Kani nimeltä Jumala (engl.2011) on kummallinen romaani. Ihmeelliset ja järkyttävät tapahtumat seuraavat lakkaamatta toisiaan, välillä niinkin suurella vyöryllä, että lukija lähes hengästyy. Tarinasta löytyy sekä pedofiili että puhuva lemmikkikaniini, depressiota, homoseksuaalisuutta, lottovoitto, jumala ja syyskuun 11. päivän terrori-iskut, rikkinäisiä perheitä sekä vielä rikkinäisempiä ihmisiä. Winmanin teos kattaa sisäänsä kokonaisen ihmiselämän kirjon – ja sen minäkertojan Ellyn, ja hänen veljensä Joen, elämään mahtuu paljon.
Romaani alkaa vuodesta Ellyn syntymästä, vuodesta 1968. Kun hänen vanhempansa eivät kykene olemaan henkisesti läsnä, isoveli Joe ottaa hänet siipiensä suojaan. Ensimmäisten elinvuosiensa aikana Elly tutustuu myös naapurissa asuvaan herra Golaniin, mutta heidän ystävyytensä päättyy kuitenkin Ellyn hyväksikäyttöön. Ellyn menettäessä ystävänään pitämänsä naapurinmiehen, Joe hankkii hänelle ”oikean ystävän”, belgianjäniksen nimeltä jumala (joka kirjoitetaan romaanissa pienellä). Pian Elly tapaa myös Jenny Pennyn, sielunsiskonsa, jonka lähellä tuntuu tapahtuvan maagisia asioita. Heistä kaikista tulee Ellyn elämän kiintopisteitä; he tekevät hänestä ehjän ja kokonaisen, jollainen hän ei koskaan voisi olla ilman heitä.
Teos jakautuu kahteen osaan, Ellyn maagiseen lapsuusaikaan ja vähemmän taianomaiseen aikuisuuteen vastuineen ja vaikeuksineen. Vaikka osat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, niiden henki pysyy samana: lapsuuden mielikuvituksellisuus laimenee uskottavasti aikuisten todellisuudeksi, menettämättä kuitenkaan kaikkea taikaansa. Ellystä on kasvanut kolumnisti, Joe on muuttanut New Yorkiin ja Jenny Penny istuu vankilassa. Ellyn ja Jenny Pennyn lähes telepaattinen yhteys säilyy, ja jumalakin pysyttelee lähellä, henkisenä turvana.
”Sitten näin sen. Se pomppasi usvan seasta ja pysähtyi suunnilleen kymmenen metrin päähän. Sen suippo kallo ja kastanjanruskea turkki olivat tuttuakin tutumpia, samoin sen pitkät koivet ja valkopäinen häntä.
”Tiesin, että tulisit takaisin”, sanoin. Kyyristyin ja aloin lähestyä sitä, mutta se säpsähti heti. Yhtäkkiä tajusin. Tämä oli sopimus, samanlainen jonka veli oli tehnyt: olen olemassa mutta en ole sinun.”
Teos kattaa yli kolmenkymmenen vuoden ajanjakson, seuraten Ellyn ja hänen läheistensä elämää ja heidän kehitystään – sitä, miten useat yksittäiset tapahtumat ja kohtaamiset vaikuttavat heidän persoonallisuuksiinsa, ajatuksiinsa ja päätöksiinsä. Vaikka yhteen ongelmaan tai tapahtumaan liittyvää juonta ei olekaan ja vaikka tarina on kirjaimellisesti täynnä kaikkea, ei Winmanin romaani kuitenkaan tunnu sekavalta. Kokonaisuutena se tuntuu realistiselta ja yhtenäiseltä, eikä Ellyn kohtaamien ihmisten ja tapahtumien kirjo tunnu missään vaiheessa ylilyönniltä.
Teoksen maagisuus kumpuaa enimmäkseen Winmanin rikkaasta kielestä. Pitkät ja kumpuilevat lauseet ovat helposti anteeksiannettavissa, sillä hänen kielensä on niin täynnä leikkiä ja mielenkiintoisia kielikuvia, huumoria ja taituruutta, joka on laadussaan harvinaista. Hänen hahmonsa tuntuvat todellisilta ihmisiltä, joiden ihmeellisiin, jopa taianomaisiin elämiin yhtäkkiä ja sattumalta pääsee kurkistamaan. Ellyn ja Joen puolesta pelkää, heidän toilailuilleen nauraa ja menetyksilleen itkee. He ovat niitä (fiktiivisiä) ihmisiä, joiden toivoisi käyvän koulunsa loppuun ja onnistuvan elämässään: he muuttuvat todellisiksi ja välillä jopa unohtaa, etteivät he totta olekaan.
Kielen lisäksi maagisia elementtejä löytyy myös kerronnasta. Ellyn ja Joen isä ei ole moksiskaan, kun hänen sisarensa Nancy menee ja suutelee hänen vaimoaan. Hän on vain iloinen, että ”asia on vihdoin saatu pois päiväjärjestyksestä”. Jumala taas on kaniiniksi viisas, se antaa sekä konkreettisia neuvoja että lohdutuksen sanoja.
”Työnsin sormen häkin pienojen välistä ja löysin jumalan nenän. Sen hengitys oli hentoa ja lämmintä ja sen kieli kerkeä.
”Aika parantaa haavat”, se sanoi hiljaa.
Joskus se kuitenkin suuttuu, eikä silloin kirosanoja säästellä.
”Jumala sai Jennyn heti rauhoittumaan eikä kavahtanut, vaikka Jenny hinkkasi ja kopeloi sitä kovakouraisesti pulleilla sormillaan ja turkista putoili karvatupsuja lattialle.
”Auts”, jumala sanoi. ”Ei taas. Jumalauta. Idiootti. Auts.””
Maagisia olentoja ovat sekä Ellyn jumala-kaniini että hänen paras ystävänsä Jenny Penny. Heidän taianomaisuutensa on tarkoitettu vain Ellyn nähtäväksi, eikä hän koskaan ihmettele heidän erikoisia kykyjään: hän ei hätkähdä, kun kaniini sanoo ensimmäiset sanansa tai kun Jenny Penny vetää käsivartensa lihasta viidenkymmenen pennyn kolikon. Lapsen maailmassa mikä vain on mahdollista, ja tässä tapauksessa onkin. Yksi teoksen taianomaisimmista piirteistä onkin juuri se, ettei ihmeelliseen suhtauduta ihmetellen. Siihen suhtaudutaan kuin purukumiin, joka paljastuu tikkarin sisältä tai kirjeeseen, joka löytyy kirjekuoresta – asiana, joka vain on.
Sarah Winmanin esikoisteos ”Kani nimeltä Jumala” lunastaa erikoisen nimensä mukana tulevat odotukset: se on hauska, traaginen ja jännittävä, eikä päästä helpolla otteestaan, ei edes silloin, kun tarina on jo tullut päätökseensä. Se jää mieleen. Ellyn tarina nousee ennen kaikkea kertomukseksi toivosta ja uusista aluista, siitä, ettei kukaan koskaan todella lähde luotamme. He vain muuttavat muotoaan, ovat olemassa, vaikkeivät enää olisikaan meidän.
The New York Times Sunday Book Review antoi Winmanin teokselle viisi porkkanaa. Porkkanansa Ellyn jumala onkin ansainnut, kaikesta kiroilustaan huolimatta.
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala, suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012