RIIKKA LAUTTAMUS Siegfried Lenzin teoksessa Hetken hiljaisuus (saks. 2008) rakkaus on lämmin, kantava aalto. Se vie mukanaan 18-vuotiaan koulupoika Christianin, joka rakastuu palavasti nuoreen englanninopettajaansa Stellaan. Heidän rakkautensa kukoistaa yhden kesän, kunnes syksyn tullen traaginen veneilyonnettomuus erottaa heidät toisistaan.
Teos alkaa Stellan muistotilaisuudesta, ja kulkee eteenpäin salassa surevan Christianin muistoissa. Hänen muistojensa kautta piirtyy kuva lähes myyttisiä piirteitä saavasta naisesta, jota kaikki tavoittelevat, mutta jota kukaan ei voi täysin saada. Stella rinnastetaan usein merenhaltiamaiseen olentoon, johonkin, joka on vain puoliksi totta: Christian rakastuu tähän päätä pahkaa, vaikka Stella vaikuttaakin useimmiten välinpitämättömältä. Selväksi käy, että hänellä olisi muitakin ottajia.
Siinä, missä Christian on yhä 18-vuotiaana hieman naiivi, on Stella selkeästi jo aikuinen, tai ainakin pitää itseään sellaisena: opettaja-oppilas-suhteesta on välillä vaikeaa päästä irti, eikä todellista jännitettä hahmojen välille tunnu syntyvän. Kokonaisvaltainen tunnelatauksen puute tuntuu vaivaavan teosta alusta loppuun, johtuen suurimmaksi osaksi hyvin neutraalina pysyttelevästä kielestä ja kuvauksesta. Rakkaustarinoille tyypilliset romanttiset kielikuvat ja tunteenpurkaukset puuttuvat täysin.
”Olin sanonut ensi kerran ääneen hänen etunimensä, hän ei näyttänyt yllättyneeltä; hän suhtautui siihen täysin luontevasti, ja ikään kuin yhteisymmärryksen merkiksi hän sanoi: ”En oikein tiedä Christian, sinun täytyy myös itsesi miettiä, mikä on parasta meidän molempien kannalta.” ”Mutta voimmehan me nähdä taas.” ”Voimme toki”, hän sanoi, ”pakostakin, mutta mikään ei voi olla niin kuin ennen.””
Romaanin kerronta vaihtelee nykyhetken muistotilaisuuden ja Christianin muistojen välillä, eivätkä niiden siirtymäkohdat ole aina kovinkaan sulavia. Välillä on vaikeaa hahmottaa, missä ajassa romaani on menossa, ja paikka paikoin Lenzin virkkeet ovat niin pitkiä ja niin täynnä pilkkuja, että lauseet tuntuvat unohtavan sen, mitä niiden pitikään sanoa. Samalla myös henkilöhahmojen välinen dialogi on ajoittain kummallista, sillä se ei tunnu johtavan mihinkään. Vahvimmillaan tämä näkyy juuri Stellan ja Christianin välisessä dialogissa.
””Minä en kestänyt enää”, sanoin. ”Olisin voinut vaikka odottaa opettajainhuoneen ulkopuolella saadakseni nähdä sinut edes vilaukselta.” ”No hyvä”, Stella sanoi, ”mutta entä sitten, Christian, tai kysy itseltäsi: Mitä nyt?””
Kerronnallisten ongelmien lisäksi myös Stellan hahmo jää pinnalliseksi ja etäiseksi. Hänen hahmonsa tietynlainen etäisyys, myyttisyys, on varmasti ollut Lenziltä tietoinen valinta, mutta tällaisenaan se ei tunnu oikein toimivalta. Realistisen tuntuisen Christianin rinnalla Stellasta on vaikea saada mitään irti: on myös välillä vaikeaa ymmärtää, miksi Christian on häneen niin kovasti rakastunut. Päähenkilönä Christian kannattelee teosta kuitenkin erinomaisesti, ja kuvaus nuoren pojan ensirakkaudesta on onnistunut.
Romaanin takakannessa kerrotaan, että Hetken hiljaisuutta on luonnehdittu ”tähän mennessä parhaaksi vastaukseksi englantilaisen runoilijan W. H. Audenin kuuluisaan pyyntöön: ’Kerro minulle, mitä rakkaus oikein on.’” Lupaus on melkoinen, eikä se ainakaan kokonaan täyty. Lenzin teos kertoo kyllä rakkaudesta, mutta se kertoo sen tavalla, joka on kuultu ennenkin, vieläpä useammin kuin kerran. Hetken hiljaisuus ei onnistu tuomaan onnettomien ensirakkauksien kaanoniin oikein mitään uutta – se luottaa vain siihen, että jo aiemmin koettu koskettaa uudelleen.
Siegfried Lentz: Hetken hiljaisuus, suom. Markku Mannila Gummerus 2012