Tarinoiden totuus: toivoa on RIITTA VAISMAA
”Olipa kerran”; Tummanhopeainen meri alkaa viehättävästi ja kiehtovasti kuin satu. Romaanin juoni rakentuu paljolti vanhojen tarinoiden elementeistä. Muutama lukukin alkaa samoin.
Susan Fletcherin romaanien tapahtumapaikat ovat kirjailijan kotiseudulla Skotlannissa. Nyt paikka on pieni, eristynyt Parlan saari, josta pääsee kerran arkipäivässä lautalla manterelle ja josta ei ole viikonloppuisin sitäkään yhteyttä. Saaren pienyhteisössä lähes kaikki ovat sukua toisilleen, kaikki tietävät kaikkien asiat. Silti keskeistä on salaisuus, joista suurin jääkin saarelaisille arvoituksesi. Vain yksi saarelle jäävistä tietää sen, mitä lukija saa tietää. Laivurin poika Sam pitää salaisuuden, jonka ratkaisuun hän itse on myötävaikuttamassa ja jonka avulla hän kokee lunastaneensa syyttömyytensä.
Tummanhopeaisen meren alkuun on ystävällisesti koottu henkilöiden sukupuut. Niistä on apua, mutta suosittelen silti varaamaan varsinkin alkuvaiheessa aikaa romaanin lukemiseen. Häiriötön eteneminen edellyttää sukujen hahmottamista omassa mielessä; jatkuva vilkuilu sukupuuhun keskeyttää lukemisen ja häiritsee. Tarinan seuraaminen edellyttää sukulaisuussuhteiden ja muiden yhteyksien tuntemista.
Enemmän kuin puolet romaanista on kolmannen persoonan epäsuoraa kerrontaa, mikä on hyvä ratkaisu. Näkökulmatekniikalla tuloksena olisi ollut pahimmillaan aikamoinen vyyhti. Kolmannen persoonan kerronta tuo oivallisesti esiin kunkin henkilön näkökulmat ja suhtautumisen niin elämään kuin juuri tapahtuvaan. Osa kerronnasta etenee yksikön ensimmäisessä persoonassa. Jonkin aikaa saa lukea, ennen kuin tietää, kuka minä-muodossa kertoo. Ainakin saman verran aikaa menee myös siihen, että tietää, kuka tai ketkä ovat päähenkilöt. Aivan alussa odotusarvo ainakin toisesta päähenkilöstä on avoin tai toinen kuin sittemmin selviävä. Ratkaisu on onnistunut ja pitää yllä jännitettä.
Meri on keskeinen. Meri antaa ja meri ottaa, saarelaiset osaavat lukea meren kieltä. Vaikka meri ei enää tuo leipää kuin harvoille, aiemmin se on ollut enemmistön elinkeino. Meri on kaikille tärkeä, vaikka nykyajassa saarelaisten pääelinkeinoksi on muotoutunut lampaiden hoitaminen ja turismi. Saarella ei ole koskaan aivan hiljaista; meren huokaukset kuuluvat aina. Mereen liittyvät myös vanhat tarinat, etenkin niistä tärkein. Susan Fletcherin (s. 1979) aimminkin suomennetuissa romaaneissa eletään rannikolla, merituulessa.
Tarinat suovat lohtua, niillä selitetään asioita, niihin uskotaan tai ainakin halutaan uskoa. Tarinat muuttuvat totuudeksi, kun niitä riittävästi toistetaan. Aivan alussa, ennen varsinaisen juonenkulun alkamista, on kansantarina Syen kalamiehestä. Tästä tulee koko romaanin kantava rakenne. Tarinat ovat keskeisiä muutoinkin. Myös henkilöt esitellään tarinoina tai osina jotakin tarinaa. He saavat teoksen mittaan kertoa koko tarinansa kaikki tyynni, paitsi sairaanhoitaja Tabitha, joka haluaa pitää osan omastaan vain itsellään.
Tarinan mukaan Syen kalamies on mies ja kala, jonkinlainen hybridi. Syen kalamiehellä on meressä pyrstö kuin merenneidolla ja maalla jalat. Hän on valtavan suuri, hänellä on pitkä tumma parta, tummat silmät ja erityisen vaalea, meren huuhtoma iho. Kun hän nousee maalle, hän viipyy vain yhden kuunkierron ja palaa sitten takaisin mereen. Syen kalamiehen viesti kuuluu: toivoa on.
Sam löytää Syen lahden rantavedestä miehen, jota hän luulee ensin hukkuneeksi. Samin apuvoimiksi hakemat miehet toteavat rantaan ajautuneen olevan elossa ja valtavan suuri. Hänellä on pitkä, tumma, pyörteinen parta ja niin tummat silmät, että iiristä ei voi erottaa. Iho on tavattoman vaalea. Tajuton kannataan sairaanhoitaja Tabithan hoitohuoneeseen. Neljä miestä jaksaa juuri ja juuri kantaa valtavan miehen. Mies nukkuu pitkään, Tabitha juottaa hänelle vettä. Kun hän vihdoin herää, hän ei muista mitään, ei edes nimeään.
Nopeasti saarella leviää huhu rantaan ajautuneesta miehestä. Pian muistetaan vanha tarina Syen kalamiehestä ja yhdistetään se löytyneeseen. Kaikki asiat leviävät pienyhteisössä hetkessä, kuin ne kulkisivat ilman mukana. Ensin kuitenkin toivotaan, että löytynyt olisi meren viemä Tom. Tämän vaimo ja äiti elättelevät vielä neljän vuoden jälkeen toivetta, että Tom vielä joskus palaisi, että meri ei olisi vienyt häntä lopullisesti.
Kun merestä löydetty mies ei toivuttuaankaan muista mitään, häntä aletaan pitää Syen kalamiehenä. Kaikki alkavat toivoa, että mies saisi aikaan muutoksen. Ja kuinka ollakaan, monet pitkään sykkyrällä olleet tunteet ja ihmissuhteiden lukot alkavat aueta.
Elämänmyönteisen ja pidetyn Tomin hukkuminen on trauma, jota saarelaiset eivät ole onnistuneet ohittamaan. Tomin leski elää surunsa keskellä, Tomin äiti on katkera ja vihainen, veljet eivät pysty puhumaan pikkuveljen kohtalosta eivätkä kohta muustakaan, heidän avioliittonsa horjuvat, ja veljentytär Leah on vajonnut masennukseen. Sukupolvea aiemmin meri on vienyt Thomasinan, Tomin tädin, tuolloin vielä lapsen. Thomasinaan kiteytyy salattuja kohtaloita, jotka ovat myrkyttäneet monen elämää.
Kaikki nämä solmut alkavat hiljalleen aueta, kun muutos pyyhkäisee yli saaren, kun ihmiset alkavat puhua toisilleen, kun viha ja katkeruus väistyvät. Tomin kohtalo pystytään käsittelemään Kalamiehen kautta. Tomin äidin viha lientyy, ja veljet avautuvat toisilleen ja vaimoilleen. Leah alkaa puhua Kalamiehen seurassa, nousee masennuksestaan ja saa hiljalleen takaisin yhteytensä Samiin. Yhteys on katkennut, kun Samia on syyttä syyllistetty Tomin kuolemasta. Samin omakin syyllisyys väistyy.
Kalamies vahvistuu Tabithan hoidossa. Hän alkaa kulkea saarella ja ryhtyy kunnostamaan vanhaa sikatilaa. Hänkin kuulee tarinan, ja alkaa hiljalleen elää Kalamiehenä. Tästä on monenlaista hyötyä niin Kalamiehelle kuin saarelaisillekin.
Suurin muutos kohtaa Kalamiestä itseään ja Tomin leskeä Maggieta. Nämä kohtaavat ja rakastuvat. Maggielle Kalamies kertoo taustansa. Heitä yhdistävät surun ja menetyksen kokemukset. Kalamies muistaa hyvin ja tietää mainiosti, kuka hän on. Kalamies toteuttaa Syen kalamiehen tarinaa. Hän lähtee saarelta, kun kuunkierto on täysi. Saarelaiset saavat tukea vanhalle tarinalle, kun Kalamies on poissa, vaikka saarelta ei ole lähtenyt ainuttakaan lauttaa, laivaa tai venettä.
Vain Maggie ja Sam tietävät, mitä on tapahtunut ja miten. Maggie palaa manterelle, ei Kalamiehen tapaan vaan aivan proosallisesti lautalla. Vaikka Tummanhopeaisessa meressä on kaikkien osalta happy end, Fletcherin psykologisen romaanin jännite säilyy hienosti loppuun saakka. Kiehtovasti jää voimaan kaksi totuutta. Saarelaiset saavat säilyttää tarinoiden totuuden.
Fletcherin kerronta on runsasta ja visuaalista. Suurkiitos suomennoksesta, joka saa meren laulamaan, lokit kirkumaan ja saaren kasvillisuuden silminnähtäväksi.
Susan Fletchter: Tummanhopeainen meri (The Silver Dark Sea). Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like 2013. 443 s.