Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

PYNCHONParanoian järkevä ydin VESA RANTAMA 10.12.2014.

Teoksessaan Ilmasota ja kirjallisuus (1999, suom. 2014) W.G. Sebald kirjoittaa Saksan kaupunkien toisen maailmansodan ilmapommituksissa kohtaamista ennen näkemättömistä tuhoista. Esseen kantava havainto on, että saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa käsiteltiin noita rauniokasoiksi muuttuneita keskuksia ja niissä elämistä vain hyvin pintapuolisesti, jos lainkaan. Saksalaiset oli vallannut torjunta, joka osoittautui välttämättömäksi elämän jatkumisen kannalta, eikä keskistysleirit rakentanut kansa kokenut olevansa oikeassa asemassa pohtiakseen järisyttävien iskujen moraalista oikeutusta.

Tarvittiin kolmekymmentä vuotta ja suuruudenhullu amerikkalainen kulttikirjailija luomaan rohkea kuva tuhotusta maasta, jossa mikään ei ollut entisellä paikallaan, vaikka asukkaiden ehkä oli tarpeellista uskotella itselleen niin:

”Siviilit ovat nyt ulkona ja univormut sisällä. Rakennusten sileät tahot ovat vaihtuneet hajalle räjäytetyn betonin muhkuraisiin sisuksiin, ja koko loputtomien pikkukivien rokokoo heti betonilaudoituksen takana. Sisäpuoli on ulkopuolta. Katottomat huoneet aukeavat kohti taivasta, seinättömät huoneet sojottavat keuloina, märssykoreina kohti raunioiden merta… Vanhat ukot etsivät maasta tupakantumppeja peltitölkki kourassa ja kaasunaamari kaulassa.” (s. 483)

Neljänkymmenen vuoden päästä ilmestymisestään tämä suurteos tulee saataville suomeksi Juhani Lindholmin erinomaisena käännöksenä – kääntäjä ansaitsee vaivannäöstään ja monenlaisen erikoissanaston vaivattomasta hallinnasta korkeimman tunnustuksen. Lindholmin käännös on hieman alkutekstiä vaikealukuisempi, koska on luonnollisesti enemmän muotoonsa pakotettu. Alkutekstiä lukiessa on myös helppo käyttää sivunumeroin varustettua sekundaarikirjallisuutta, kuten alan internetsanakirjaa Pynchon wikiä, mutta suomennoksen kanssa lukija tuntee usein olevansa yksin myrskyn armoilla – tämän kokemuksen varmasti jaamme ensimmäisen englanninkielisen painoksen lukijoiden kanssa. Siellä täällä jotkin lukuisista tekstiä täydentävistä limerikeistä, värssyistä ja laulelmista töksähtelevät ja narskuvat hieman, mutta massiivinen, huolella työstetty kokonaisuus enemmän kuin vakuuttaa lukijansa. En usko että tätä järkälemäistä teosta olisi juuri paremmin voitu suomeksi toteuttaa, ellei sitten alaviitteiden kanssa (mikä on kyseenalaista).

Thomas Pynchon sijoitti Painovoiman sateenkaaren (1974) toisen maailmansodan loppuvaiheeseen joulukuusta 1944 syyskuuhun 1945. Suurin osa romaanista tapahtuu ”Vyöhykkeellä”, Saksan tuhoamisen ja miehittämisen seurauksena syntyneessä yhtä lailla konkreettisessa kuin symbolisessakin tilassa, jossa idän ja lännen joukot yrittävät kilpaa täyttää ammottavaa valtatyhjiötä ja kerätä saksalaisten kehittämää huipputeknologiaa: ”Sota on muovannut ajan ja paikan uudelleen omaksi kuvakseen. (…) Se mikä näyttää hävitykseltä on itse asiassa rautatiealueiden muokkaamista muita tarkoituksia palvelemaan.” (s. 336) Tämän teknologisen tietotaidon kuva teoksessa on Hiroshimaa edeltäneen ajan kehittynein pommi, V2-raketti, jonka painovoimaa uhmaava kaari taivaalla on kuin Pynchonin versio Herman Melvillen valkoisesta valaasta, konkreettinen metafora, jonka ympärille tapahtumat järjestyvät ja joka kuvaa ihmisen faustista suhdetta todellisuuteen tässä ajassa. V2-ohjelma oli Saksassa vastaava ponnistus kuin Manhattan-ohjelma Yhdysvalloissa, ja Pynchonin kirjassa keskeisessä roolissa on raketin valmistukselle omistautunut maanalainen, Fritz Langin Metropoliksesta muistuttava Raketenstadt.

Pynchonin kirja on samaan aikaan yritys luoda suuri (amerikkalainen) romaani – ensyklopedinen, laajoja kaaria luova, pikkutarkka ja megalomaaninen – ja sellaisen parodia. Pynchon koettaa tehdä kaiken vielä edeltäjiään – Melvilleä, Joycea, Dos Passosta, Nabokovia – kohtuuttomammin, niin että teoksen sivuilla tuntuu slapstickin hengessä törmäilevän toisiinsa koko ihmiskunta tai ainakin sen erikoisimmat tyypit. Romaani ottaa liikekieleensä paljon vaikutteita myös elokuvasta ja populaarikulttuurista, mutta silkassa laajuudessaan se tekee sanoilla jotain niin moniulotteista, että sellainen olisi tiiviimmin ajan kulkuun sidotuille medioille mahdotonta. Suuri osa romaanin noin neljästäsadasta henkilöstä – joihin kuuluu vakoojia, tutkijoita, roistoja, liikemiehiä, ei niinkään perinteisiä sotilaita – on pakkomielteisesti raketin toiminnasta kiinnostuneita kuin kapteeni Ahab valaastaan, ja protagonisti Tyrone Slothropin eroottinen elämä on intiimisti sidoksissa raketin laskeutumispaikkoihin.

Slothrop on Uuden Englannin puritaanien jälkeläinen, itärannikon huippuyliopistojen kasvatti ja John F. Kennedyn vuosikurssilainen (Malcolm X puolestaan oli kengänkiillottaja koulun läheisessä ravintolassa), jonka vanhemmat ovat lapsena luovuttaneet tieteellisiin kokeisiin saksalais-amerikkalaiselle konglomeraatille. Romaanin mittaan käy selväksi, että Slothrop on silloin ehdollistunut (vai ehdollistettu?) saamaan erektion silloin, kun saksalaisen IG Farben –yhtiön kehittämää Imipolex G -muovia on lähettyvillä (yritys muuten myös valmisti keskitysleireillä käytettyä Zyklon B –kaasua ja omisti lääkeyhtiö Bayerin). Samaa muovia on käytetty V2-raketissa, joka toiminnallaan vaikuttaa kääntävän aika-avaruuden ympäri. Romaanin Lontooseen sijoittuvassa ensimmäisessä luvussa raketin ääni kertoo sen kuulevalle, että tämä sillä kertaa on selvinnyt hyökkäyksestä – ennen räjähdystä sen tuloa ei kuule. Niinpä on tavallaan loogista, että Slothropin rakkaussuhteet määrittävät paikat, joihin raketit Lontoossa tippuvat. Häntä tutkivat, pavlovilaista ehdollistumista ja tilastollisia menetelmiä hyödyntävät käyttäytymistieteilijät takaperoinen, syyn ja seurauksen rajoja hämärtävä vaikutussuhde saa hämilleen. Tutkijoiden selityksistä tulee varsin mielikuvituksellisia:

”Mutta tavalla tai toisella ärsykkeen täytyy olla raketti, jokin sen etiäinen, jokin raketin kaksoisolento joka ilmenee Slothropille hymyjen prosentuaalisena lukumääränä bussissa, jonakin salaperäisenä vaikutuksena naisten kuukausikiertoon – mikä kumma ylimalkaan saa ne luntut suostumaan siihen ilmaiseksi?” (s. 116)

Tämän mysteerin selvittämiseen varataan sota-ajan käyttäytymistieteellisen tutkimusyksikön ”Valkoisen vitsauksen” parhaat voimat, ja yksikössä myös työskentelevä Slothrop lähetetään Ranskan Rivieralle juuri takaisin liittoutuneille vallattuun kasino Herman Göringiin muka hermolomalle, todellisuudessa tutkimuskohteeksi. Kun Slothrop onnistuu pakenemaan kasinolta, alkaa vainoharhainen juoksu halki sodan tuhoaman Euroopan. Pynchon kuvaa paranoidisen mielen toimintaa lukemattomista näkökulmista, jotka eivät rajoitu yhden henkilön pään sisälle. Näin hän luo pulppuilevan näkymän kollektiiviseen tajuntaan, joka monin tavoin ennakoi internetajan salaliittoteorialiikkeitä: ”He” ovat aina vastuussa tapahtumista, aina askeleen edelläsi, etkä koskaan voi tietää keitä ”He” ovat tai onko heitä lainkaan olemassa. Tämä ei ole oleellista, sillä joka tapauksessa ”He” määrittävät elämäsi suunnan. Yhä hurjempiin sfääreihin karkailevan paranoian taustalla on kuitenkin täysin järkevä ydin: on tahoja, suurteollisuudessa ja muualla ison rahan piirissä, jotka aina hyötyvät sotatilasta. Nämä tahot, kuten kemikaaliyhtiö IG-Farben tai Siemens, voivat täysin huoletta rahoittaa sodan molempia osapuolia ja jatkaa voittojen kotiuttamista sodan jälkeenkin.

Pynchonin monesti 1960-lukuisen huurupäiseksi leimattu yhteiskuntakritiikki on usein piinallisen ajankohtaista, ja usein hänen visioissaan yhdistyvät teollinen menneisyys ja yllättävän tarkasti nähty tulevaisuus. Tänä aamuna luin valtalehden artikkelin uusista älykkäistä, tietoverkkoon kytkeytyvistä lampuista, mikä muistuttaa Pynchonin kuvausta Phoebus-hehkulamppukartellista: tietoisuudella varustetut lamput voivat kommunikoida keskenään sähköverkon välityksellä. Vastakulttuurin asemaa ja merkitystä romaanissa kuvaa ikuisesti palava hehkulamppu Byron, joka onnistuu välttelemään kartellin valvovaa silmää ja organisoi maailmanlaajuista hehkulamppupimennystä. Tulevaisuus on valtaa pitävien salakähmäisissä hyppysissä, lohtua luo vain pieni valonhiven: ”Jos kuka hyvänsä väläyttää meille vähäisintäkin toivoa tuonpuoleisesta, niin heti Poikkeavien Hehkulamppujen Komitea tulee ja vie hänet.” (s. 840) Samanlaista seikkailua ja veitsenterällä tasapainoilua on myös romaanin vapauden rippeistään kiinni pitävien ihmishahmojen elämä.

Suureen amerikkalaiseen romaaniin, Melvillen Moby-Dickin jälkeläiseen, kuuluu myös diabolinen keskushenkilö, joka pystyy johtamaan joukkoja ja jonka vahvat intohimot ohjaavat tapahtumia. Kapteeni Ahabissa ja Cormac McCarthyn Veren ääriin –romaanin Tuomari Holdenissa on John Miltonin Kadotetun paratiisiin Saatana-hahmon ylpeyttä ja suuruudenhulluutta, tahtoa esiintyä julkisuudessa ja avoimesti vaikuttaa maailmaan. Pynchonin salakähmäiselle ja tieteellis-tekniselle eetokselle on luontevaa, että natsitiedemies Weissmann, SS-nimeltään Blicero, yksi V2-raketin kehittäjistä, toimii enemmäkseen pimennossa. Lukija kuulee Blicerosta toistuvasti erilaisissa yhteyksissä; hän on vanginnut hollantilaisen agenttinaisen Katje Borgesiuksen ja nuoren SS-miehen Gottfriedin seksiorjikseen Hannu ja Kerttu –sadun hengessä; hän lukee ja siteeraa suosikkirunoilijaansa Rainer Maria Rilkeä; hän on organisoimassa maailman ensimmäisiä keskitysleirejä saksalaisessa Etelä-Afrikassa; hänestä tulee sodan jälkeen amerikkalaisten rakettitieteilijöiden tekninen neuvonantaja, ja hänen sotarikoksensa painetaan villaisella.

Blicerolla on esikuvansa todellisessa maailmassa, V2-ohjuksen pääsuunnittelija Wernher von Braun, josta tuli sodan jälkeen amerikkalainen Nasan työntekijä ja Apollo-kuurakettien keskeinen suunnittelija.

Pynchon kirjoitti Painovoiman sateenkaarta noin kymmenen vuotta 1960-luvun alkupuolelta 1970-luvulle, jona aikana suuri avaruushuuma kasvoi rinnan poliittisten illuusioiden särkymisen ja vastakulttuurin nousun kanssa. John F. Kennedyn salamurhan ja Watergate-skandaalin rajaaman aikakauden kirjailijalle oli luontevaa etsiä hahmoja, joita eivät tuntuneet koskevan aivan samat lait kuin tavallisia kuolevaisia. Paitsi melvilleläiseen suuren eeppisen romaanin traditioon, Painovoiman sateenkaarella on yhteys myös Joseph Hellerin, Kurt Vonnegutin ja John Barthin (tai miksei Veijo Meren) kaltaisiin aikalaisiin, jotka kirjoittivat teknologisesta sodankäynnistä ja sen taustoista vailla herooisia illuusioita, tapahtumien pohjatonta absurdiutta painottaen. Pynchon käyttää germaanisen romantiikan traagista ulottuvuutta rakentaessaan natsi-insinöörin myyttiä V2-raketin taustalla. Viittaukset Rilkeen ja Duinon elegioiden ”kauheaan enkeliin” ovat yhtä lailla puhetta sotateknologiasta, V2-raketista, joka lentää kauniissa kaaressa tuhoten samalla kaiken. Jos tällaisten voimien äärellä luovumme kaikista kontrollin yrityksistä ja antaudumme traagiselle elämäntunteelle, olemme tuhon omia, romaani antaa ymmärtää. Silti myös rationaalisuus on sodassa rikki. Pynchonin teos on täynnä monimutkaisia prosesseja, joita ei voi helposti lopettaa, kun pyörät kerran jo pyörivät. W.G. Sebald siteeraa amerikkalaista ilmavoimien prikaatikenraalia, joka vastasi Saksan kaupunkien valtavista pommituksista:

”Hän huomauttaa, että lentokoneiden kuljettamat pommit olivat lopultakin ’kallista tavaraa’. ’Ei niitä kyllä mitenkään olisi voitu pudottaa vuoristoon eikä avoimille alueille, kun ne kumminkin oli suurella vaivalla tehty kotimaassa.’” (s. 68)

Painovoiman sateenkaaren Blicero ei tietenkään tuhoudu yhdessä edustamansa järjestelmän kanssa, vaan osaa hyödyntää alaistensa romanttis-traagillista uhrimieltä – hän on myyttinen trickster, joka osaa vaikuttaa ja olla aina voittajan puolella. Pynchonin romaanitaiteen hienouteen kuuluu hänen kykynsä muokata mitä moninaisempia aineistoja luontevasti proosan muotoon, tehdä fiktiota yhtä lailla sotadokumenteista, rivoista lauluista kuin Poissonin jakauman kaltaisista matemaattisista kaavoistakin – tätä perua lienee myös seuraaja David Foster Wallacen keskeneräiseksi jäänyt laaja romaani Yhdysvaltain verotoimistosta. Niinpä Blicero syntyy todellisen aiheen ja esikuvan pohjalta (lahjakas amerikkalaistunut natsitiedemies, kuten Stanley Kubrickin Dr. Strangelove), mutta romaanissa hänet mankeloidaan läpi niin monenlaisien kontekstien, että alkuperää on usein vaikea erottaa – jos Blicero on läsnä kaikkialla pahantahtoisena voimana, niin protagonisti Slothrop puolestaan kirjaimellisesti katoaa niin, että muut hahmot eivät pysty häntä havaitsemaan silloinkaan, kun hän on paikalla. Fiktion tekijällä on ylivertainen vapaus muokata todellisuutta, ja harva käyttää tätä vapautta ja muistuttaa sen mahdollisuuksista niin kuin Pynchon. Romaanihenkilö on idea, eikä sellaisen tarvitse olla uskollinen käsityksillemme dikotomisesta maailmasta (kuollut/ elossa).

Romaanin nähtävästi kaiken nielevään luontoon kuuluu se, että paikoin lukija väistämättä hukkaa langat käsistään ja turhautuu. Pynchon on ehkä tämänkin vuoksi ollut jo vuosikymmeniä poikkeuksellisen suuren akateemisen kiinnostuksen kohteena: hänen teoksiaan ei voi selittää hetkessä tai ”ottaa haltuun” yhdellä lukukerralla, ja ne tarjoavat paljon aineksia niin suurista teemoista kuin pienistä detaljeistakin kiinnostuneille – Painovoiman sateenkaari tuskin ”tyhjenee” koskaan, vaikka sitä tutkittaisiin vielä satoja vuosia. Samalla onnistuneesti julkisuutta kartelleesta Pynchonista on tullut johonkin William S. Burroughsiin rinnastettava kulttikirjailija, myyttinen hahmo, jonka teokset saavuttavat erikoisuuteensa nähden poikkeuksellisen suuren ja uskollisen fanijoukon.

Pynchon ei tee tätä luku-urakkaa helpommaksi luomalla samaistuttavia, uskottavan oloisia henkilöhahmoja tai koko romaanin ajaksi koukuttavaa juonta, vaikka monia varsin viihdyttäviä ja todella hauskoja kohtauksia kirjasta löytyykin. Etenkin feministisestä näkökulmasta Painovoiman sateenkaari on kyseenalainen, sillä keskeiset naishahmot jäävät lähes statisteiksi – toisaalta vaikea romaanista on löytää muitakaan klassisella tavalla kokonaisia henkilöitä, kun lähes kaikki neljäsataa ovat jokseenkin monomaanisia psykopaatteja. Lukemista saa aina jatkamaan vähintään älyllinen uteliaisuus tai viehtymys arvaamattomuuteen, mutta kontrollin tavoittelusta on hyvä luopua, jos aikoo säilyä jokseenkin järjissään kirjan äärellä.

Toivottavasti Suomeksi saadaan vielä muitakin Pynchoneita tämän ja kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen pienoisromaanin Huuto 49 lisäksi. Ainakin hänen esikoisromaaninsa V (1963) liittyisi varsin luontevasti osaksi sarjaa, sillä tiettyjä Painovoiman sateenkaaren hahmoja ja aiheita esiteltiin jo siinä.

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (suom. Juhani Lindholm, Teos 2014)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *