Matkakuvaus Viron matkasta Eurooppaan ANNIINA LJOKKOI
Ymmärrän hyvin suomalaista lukijaa, jos hän on vilkaissut tämän kirjan takakantta vaikkapa Helsingin kirjamessuilla ja miettinyt, miksi hänen pitäisi kiinnostua jonkun virolaisen kirjoittamasta Rooman kuvauksesta. Varsinkin, jos hän ei tunne Viivi Luik –nimistä kirjailijaa eikä ole lukenut tämän aiempia romaaneita, jotka kuvaavat Viron lähihistorian kipeitä käänteitä ihmeellisen runollisella kielellä.
Varjoteatterin lukijalle selvinnee kyllä, miksi tämä kirja on kirjoitettu ja myös suomennettu. Enemmän kuin Roomasta ja Italiasta se kertoo virolaisista ja heidän suhteestaan Eurooppaan. Suomikin vilahtaa kirjassa usein, mikä kertoo luonnollisesti siitä, että Suomi merkitsee virolaisille enemmän kuin arvaammekaan. Virolaiset mieltävät itsensä pohjoismaalaisiksi, mutta tunnustavat vähän alemmuudentuntoisesti, että heitä itseään vielä pohjoismaisempia ovat pohjoisnaapurit Suomi ja Ruotsi.
Varjoteatteria on yksinkertaistaen kutsuttu matkakirjaksi. Viivi Luik kirjoittaa minämuodossa kokemuksiaan Roomasta, jonne hän on sattunut – tai lopulta päätynyt kuin päätepisteeseen – diplomaattimiehensä mukana. Hän kertoo herkullisia yksityiskohtia italialaisesta kulttuurista ja selviytymisestä asunnonvälittäjien ja taskuvarkaiden kynsistä. Vaikka kirja ei tarjoa hotelli- ja ravintolavinkkejä, se palkittiin Virossa vuoden 2010 parhaana matkakirjana.
Se, että monet mieltävät Varjoteatterin romaanin sijaan joko muistelmiksi tai matkakirjaksi, ei Virosta käsin ole yllättävää. Virolaiset kirjakaupat kun ovat viime vuosina pursunneet paitsi muistelmia myös kirjoja, joissa joko virolaiset tai Viroon muuttaneet ulkomaalaiset kuvaavat kokemuksiaan vieraassa maassa. Vieraista kulttuureista kertovien kirjojen suosiota on selitetty ihmisten haluna nojatuolimatkailla, mutta niitä voi lukea myös virolaisen identiteetin rakentamisena suhteessa muihin maihin ja kansoihin. Luikin Varjoteatterissakin tämä on keskeinen teema. Kaksikymmentä vuotta sitten Neuvostoliitosta itsenäistynyt Viro vatvoo edelleen, onko se itää vai länttä, ja liittää itsensä varmuuden vuoksi ainakin pohjoiseen kiinnittyäkseen edes johonkin.
”Tämä tapahtui kesäisessä Tallinnassa, Euroopan kartan jokseenkin äärimmäisessä kolkassa, lännestä katsottuna kaukana idässä ja idästä katsottuna kaukana lännessä. Pohjolassa joka tapauksessa. Harmaassa merenrantakaupungissa, jonka tornit näkyvät merelle kuin kangastus.” (169)
Luik paikantaa satunnaisilta tuntuvat pikkutarinansa tavallisesti johonkin vuoteen ja jollekin pisteelle kartalla. Mutta siinä samassa, kun tapahtuma on paikannettu, hän vetäisee mielleyhtymän johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, tavallisesti toiselle puolelle Eurooppaa, lännestä itään tai etelästä pohjoiseen, maaseudulta kaupunkiin, ihmisen luota toisen luo, neuvostoajalta 90-luvulle. Tämä on tuttu tapa Luikin aiemmista romaaneista Historian kauneus (1991) ja Seitsemäs rauhan kevät (1985) ja paikoin se tuntuu jo maneerilta. Tavasta ei silti voi olla pitämättä, sillä juuri se, mikä on jollekin kirjailijalle ominaista, saakin usein kiintymään tähän. Viivi Luik selvästi nauttii näiden laajojen kaarien piirtämisestä, eri maiden ja kulttuurien yhdistämisestä ja erottamisesta korostamalla fyysistä välimatkaa ja assosiatiivista yhteyttä. Eri maiden ja vuosikymmenten rinnakkaisuuden vuoksi ei tunnu kummalliselta sekään, että tässä niin sanotussa Rooman kuvauksessa kerrotaan itse asiassa yhtä paljon Berliinistä ja tehdään välipysäyksiä myös muissa maissa – koko ajan ikään kuin matkalla Roomaan, Euroopan sydämeen.
Hyvin konkreettiset puitteet paitsi Viivi Luikin myös koko Viron valtion matkalle Roomaan luo se, että Luikin mies, kirjassa JJ, on diplomaatti ja edustaa Viroa Roomassa. Maailma ei ota Viroa avosylin vastaan, vaan tämän on kestettävä pienen ja köyhän maan häpeä suurten ja rikkaiden rinnalla. Toisaalta pääsy Roomaan aiemmin suljetun rajan takaa on ainutlaatuinen hetki Viron historiassa. Käännekohta on vuosi 1991, jonka tapahtumia Tallinnan Vapauden aukiolla Luik kuvaa minäkertojan henkilökohtaisesta näkökulmasta. Viron valtiota ei Euroopassa edusta ainoastaan diplomaatti, vaan kuka tahansa virolainen, joka tulee ryppyisessä kauluspaidassa suureen maailmaan.
”JJ ei ollut kertonut minulle paljoakaan niistä alkukuukausista ja yksinäisyydestä Roomassa. – – Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän oli joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin. – – Toisin sanoen, Viron valtion piti näyttää lähettiläänsä kautta, että kaikki on kunnossa, että Viron valtion päivä on kaunis eikä Viron valtiolla ole huolia.” (27)
Viivi Luik on itse korostanut useissa haastatteluissa, että Varjoteatteri on fiktiivinen romaani, eikä hän ole viitannut sillä tapahtumien todenperäisyyteen tai kuvitteellisuuteen vaan teoksen rakenteeseen. Selvää onkin, että se sisältää paljon aineksia, jotka eivät avaudu lukemalla sitä vain turismioppaana tai diplomaatinrouvan muistelmina. Luikin maailmassa on jotain mystisempää; enteet sekoittavat jo kerronnankin hämmentämää lineaarisuutta, ja useat henkilöhahmot esiintyvät paljon symbolisempina kuin muistelmilta voisi odottaa. Jos laajennetaan matkakertomuksen määritelmää koskemaan ihmisen elämässään kulkemaa matkaa, kyseessä on mitä suurimmassa määrin matkakertomus. Luik aloittaa oman matkansa varhaislapsuudesta Keski-Virosta, autiosta kyyditettyjen talosta, jonka lattialle on jäänyt lojumaan lapsen mieltä kiehtova kuva Roomasta, ja päättää matkan isänsä hautajaisiin, samaiseen Keski-Viroon, avonaisen haudan reunalle.
Toivon vilpittömästi, että suomalainen lukija pääsee tämän käännöksen matkassa nauttimaan Luikin runollisesta ja selkeästä kielestä, kuten takakansiteksti lupailee. Luik kun on nimenomaan kielellisesti vangitseva kertoja. Itse pysähdyin muutaman lauseen kohdalla miettimään, miksei se kuulosta sujuvalta ja miten se alkukielellään viroksi todennäköisesti kuuluu. Kiire ehtiä Helsingin kirjamessuille on saattanut nipistää käännöksen toimitusaikaa.
Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. 264 s.