Romaanin kirjoittamisen kannalta – RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 29.5.2016
Venäläisenä satiirikkona loistava Vladimir Sorokin pitää rimaa korkealla: hän käsittelee uudella tavalla post-putinista maailmaa. Kyseessä on romahduksen jälkeinen Venäjä, mutta myös Eurooppa joskus 2080-luvulla. On öljyn jälkeinen aika, kansa liikkuu imelän tuoksuisilla perunamoottoreilla, rahtihevoset matelevat valtateillä, eliitti kiitää kaasuautoillaan. Osa teknologioista on romahtanut, robottijoukot on ohjelmoitu ruokavarkaiksi, eivätkä ihmiset voi elää ilman älyriä.
Romaani huokuu äärimmäistä köyhyyttä ja rikkautta, mutta myös mielikuvituksellista mekaniikkaa, digitaalisuutta, geeniteknistä ihmisten ja eläinten yhdistelyä. Tyylissä on vaikutteita steampunkista. Telluria on mullistava onnellisuushuume, se on romanin juonen korvaava johtomotiivi. Huume otetaan iskemällä naula päähän.
Romaanissa on 50 erillistä lukua, joiden välillä ei ole minkäänlaista juonellista yhteyttä, lisäksi tyyli vaihtelee jatkuvasti. Perinteisten tarinoiden ohessa on tajunnanvirtaa, kirjeitä, dialogeja, monologeja, pakinoita, satuja. Sorokinin Telluria on kirjoitettu niin, että lukija ei kaipaa juonta tai päähenkilöitä.
Romaanin maailma on kaikissa episodeissaan groteskia scifia, teos on kirjavuudessaan yhtenäinen. Telluria tuo punaisen langan sen maailmaan. Huumetarinat eivät kuitenkaan ole niin kiinnostavia, kuin kurkistukset outoon, katastrofin jälkeiseen maailmaan – jossa kaikki on hajallaan, mutta elämä jatkuu. Lukijan huomio ohjautuu juonen sijaan tarkastelemaan ihmisiä, heidän rähjäistä ja kummallista arkeaan, teos pysyy kiinnostavana lähes koko ajan. Oikeastaan kaikki muu on kiinnostavaa paitsi huume ja sille perustettu Tellurian valtio.
Kirjoittajia kiinnostaa ehkä se kuinka Sorokin on tuonut eheyttä romaaniin, jossa ei ole juonta eikä samaa henkilöä tavata kahta kertaa. Sorokin sanoo kirjoittaneensa romaanin, joka on nykymaailman kuva: elämä siinä koostuu episodeista ja lyhyistä ihmisten kohtaamisista. ”Maailmaa ei voi kuvata enää lineaarisena tarinana” sanoo Sorokin haastattelussa.
Romaani alkaa sanoin ”On tullut aika horjuttaa Kremlin muuria…”. Joukko kääpiöitä on saanut apua parilta jättiläiseltä metallin valamisessa. Tulossa on kahdeksansataa nyrkkirautaa. Tarkoituksena on jakaa nyrkkiraudat kapinallisille, jotka kaataisivat Putinin kaltaisen despootin. Lukija odottaa, että ennen pitkää nyrkkirautoja myös käytetään. Mutta niin ei tässä romaanissa käy, nyrkkirautaa ei enää mainita. Sorokin esittelee kapina -motiivin teoksen alussa, jättää sen siihen, ja nyrkkiraudan tilalle tulee huumenaula, sen käyttö toistuu läpi teoksen.
Eräänlainen kansannousun parodia esitetään romaanin keskivaiheilla, episodissa jossa massa velloo Moskovan kaduilla. Lukija ei tiedä, mitä kaduilla todella tapahtuu, kaikki nähdään presidentin silmin. Hän tarkkailee, kuinka eräänlainen taikina paisuu ja vyöryy katuja pitkin, kunnes lässähtää ja valuu viemäriin.
Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa on se, kuinka lukija pidetään uteliaana. Aluksi lukijaa kiinnostaa telluria-huume: millaista on onnellisuus, jota muut huumeet eivät ole tavoittaneet. Huumeen groteski käyttötapa, vaikuttaa tutulta ”naula päähän” -kielikuvalta konkreettiseksi muutettuna: kalloon siis isketään naula. Operaatio muistuttaa etäisesti egyptiläisten kallonporausta, ja tempun tekee poraajien sijaan ”puusepiksi” kutsuttujen ammattikunta. Kääntäjän valitsema termi tosin kuulostaa kummalliselta. Miksi puuseppä? Miksei kirvesmies? Työ on äärimmäisen tarkkaa ja vinoon hakattu naula päässä voi aiheuttaa kuoleman, ellei taitavasti käytetty sorkkarauta pelasta tilannetta.
Sorokin on siis korvannut perinteisen juonen johtomotiivilla, jota lukija voi seurata. Mutta tuleeko siitä kiinnostavaa? Naula päässä onnellisina pällistelevät ihmiset, narkkarit ja diilerit, naula päässä sotivat, naula päässä räiskintäpeliin uppoutuneet, naula päässä naivat tai unelmoivat eivät oikein pidä jännitettä yllä.
Mahdollisuus lähteä menneisyyteen on ehkä koskettavin huumeen käyttötapa. Esimerkiksi äidin kirje tyttärelle on vaikuttava, äiti otti naulan ja katosi menneisyyteen, aikaan jolloin oli tavannut tyttären isän. Kirje on sekoitus jäähyväisiä, anteeksipyyntöä, itsemurhakirjettä ja tyttären luo paluun toiveita.
Sota ja telluria liittyvät yhteen. Mutta naula päässä sotimaan syöksyvät talibanit kiinnostavat vain hetken, puuseppien salainen kilta ei kiinnosta, ei myöskään uusi ja nouseva Tellurian valtio. Nämä aiheet voivat kiinnostaa juonihakuista lukijaa, mutta ei sitä, jolle romaani on luettavaksi rakennettu.
Kääntäjä Amma Taitto tuntuu päässeen hyvin sisälle teoksen maailmaan, sen groteskiin hahmottumistapaan. Romaanin groteski maailma on kiinnostava, sen steampunk -tyylinen maailma on rikas ja mielikuvituksellinen. Lentokoneet lienevät kadonneet, tilalla on liitovarjoja ja seitsemän peninkulman saappaita. Sellaisilla eräs huippukirurgin kaltainen telluri-naulojen iskijä loikkii ympäri Eurooppaa. Hyvillä hydraulisilla saappailla hän pomppii hetkessä raunioituneesta kaupungista toiseen, romuttuneista valtateistä riippumattomana.
Tuntuu kuitenkin, että romaanin maailmasta ei saa selvää. Tuo maailma, sodan ja romahduksen jälkeinen Venäjä ja Eurooppa joskus 2080-luvulla, ei ole tarkka. Lukija rasittaisi itseään turhaan, jos yrittäisi saada siitä tarkkaa kuvaa.
Mikä on tämä Sorokinin kuvaama maailma? On lukijoita, joita voi ärsyttää se että maalimasta ei saa selvää. Mutta Sorokin palkitseekin uteliasta lukijaa: tuo maailma on loputtoman uteliaisuuden kohde, sieltä löytyy kaikenlaista ihmeteltävää, mutta järjestystä siihen ei tule.
Romaanin episodit on kirjoitettu ihmettelyä ruokkivilla kerronnan keinoilla. Usein episodin alussa lukija tuodaan outoon tilanteeseen, josta hän ei aluksi tajua mitään. Lukija siis viedään suoraan tilanteeseen ilman, että kertoja antaisi mitään taustatietoja. Vähitellen tämä tilanne alkaa hahmottua, samalla se muuttuu entistä kummallisemmaksi.
Tämä uteliaisuuden herättämisen strategia näkyy esimerkiksi hotellisiivoojan tarinassa. Nainen kertoo apaattisen tuntuisesta arjestaan. Vaihe vaiheelta paljastuu, että hän elää äärimmäisen seksi-addiktion vallassa, ja työpaikka on hänestä kiihottava. Nainen kuuntelee hotellihuoneen seinän läpi rakastelun ääniä, hänellä on instrumentit huokailun ja äännähdysten kuuntelua varten. Pornografia ei tyydytä häntä, mutta tämä kuuntelu kiihottaa niin, että hän voi sallia itselleen vain yhden yövuoron viikossa, perjantain.
Toinen kerronnan strategia Sorokinilla on se, että asiat paljastuvat päinvastaisiksi, kuin miltä ne näyttävät. Eräässä episodissa kuvataan työprikaatia. Aluksi vaikuttaa siltä, että he ovat ammattimiehiä jossain avaruusaluksella, kunnes päinvastainen paljastuu: kyse on äärimmäisen laiskoista nautiskelijoista. Avaruuslaivan sijaan he huojuvat luksusmaisessa, jättimäisen hevosen sekään rakennetussa kajuutassa.
Mutta kuinka saattaa loppuun romaani, joka koostuu toisistaan irrallisista episodeista ? Voiko lankoja sitoa yhteen, jos niitä ei ole? Loppuvaiheessa joitakin aiemmin esiintyneitä henkilöitä tavataan uudelleen, ja osallistutaan mummon muistoretkeen, katsomaan raunioituneita patsaita, Venäjän entisten presidenttien sammaloituvia kivipäitä. Retki kuvataan kolmesta eri kokijan näkökulmasta.
Aiheen käsittelyn tasolla loppuvaihe keskittyy Venäjän tuhoutumisen historiaan, sotien ja myös Euroopan raunioitumisen lähtökohtaan. Vanhukset muistelevat, kokevat rakenteiden romahtamisen katastrofaalisena mutta toisaalta vapauttavana.
Vladimir Sorokinin Telluria on mielestän huomattavasti kiinnostavampi romaani, kuin hänen aiempi Pyhän Venäjän palveluksessa (2008), joka sijoittui myös tulevaisuuteen, vuoteen 2027. Teoksen satiiri oli jotenkin raskasta Venäjä-moralismia verrattuna Telluriaan. Lukukokemuksena Telluria on voimistava, groteski ja hilpeästi kaaokseen astuva romaani. Mikhail Bahtin olisi pitänyt tästä renessanssimaisen Rabelaisin uudestaan tulemisesta. Se näyttää myös, kuinka kaaoksessa kirjoitetaan kansanomaisesti, mutta vapaana juonen ja keskushenkilöiden konventioista.
Vladimis Sorokin: Telluuria, suom Anna Taitto, Like 2015.
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti, lehtori Jyväskylän yliopistosta.