Viiden vuosisadan jälkeen – MARJATTA RIPSALUOMA (6.5.2019)
Walter Isaacsonin Leonardo-elämänkerta on yksi lisää pitkään Leonardo-kirjalistaan. Kyse on Italian renessanssista, 1400-1500-luvusta ja aikakauden erityisen ihmisen, uomo universale, elämästä. Universaali ihminen elää Euroopan muutosta, josta kasvaa hitaasti nykyaika. Leonardo da Vinci on muutoksen tekijöistä hyvä esimerkki, mutta ei hän – sen paremmin kuin muutkaan ihmiset – elänyt tyhjiössä.
Nyt kirjoitusurakkaan rupesi amerikkalainen elämänkertakirjailija. Hän on kirjoittanut monien kuuluisien ihmisten elämänkertoja. Kirjassa esiintyy Steve Jobs, Apple-tietokoneiden markkinoija ja liikemies, nyt jo kyllä kuollut. Isaacson kirjoitti muun muassa hänen elämänkertansa, jota en ole lukenut. Jobsia ei oikein voi kuvata universaali-ihmiseksi, sellaiseksi joka muuttaa kokonaista kulttuuria. Mutta myös toinen tietokonemyyjä esiintyy kirjan sivuilla, Bill Gates. Ei henkilönä, paitsi Leonardon töiden omistajana, nimittäin arkiston Codex Leicester, jonka hän osti. Isaacson käyttää tuon Codexin materiaalia kirjassaan.
Isaacsonin Leonardo-kirjassa on 33 lukua. Ne eivät ole kovin pitkiä ja seuraavat uskollisesti Leonardon henkilöhistoriaa, tärkeät päivämäärät ovat mukana. Leonardo eli mesenaattiensa suojaamana eri paikkakunnilla. Italia koostui kaupunkivaltioista ja noista kaupungeista on tietoa kaikissa historiankirjoissa. Euroopan historiaan ne antavat lisänsä tietenkin, onhan Vatikaanikin Roomassa. Leonardo (1452-1519) syntyi Toscanan Vincin pikkukaupungissa, asui sitten Firenzessä, Milanossa, uudestaan Firenzessä ja taas Milanossa, sitten Roomassa ja viimeksi Ranskassa.
Renessanssi tarkoittaa antiikin elvyttämistä, suunnilleen. Paikalliset rikkaat ihmiset, joita kutsutaan mesenaateiksi, pitivät tärkeänä suosia tieteen- ja taiteenharjoittajia ja antaa heille mahdollisuudet ammattinsa harjoittamiseen. Varsinkin taide-elämän kukoistus näkyy edelleen. Ei tarvitse kuin mennä Firenzeen. Kaupunki on renessanssin ulkomuseo. Ilman sitä ei Stendhalin mukaan olisi nimetty tiettyä syndroomaa Stendhalin nimen mukaan. Kaupunki tekee heti paikalla mahdolliseksi hulluuden tai lyhytaikaisemman mielenhäiriön.
Avoin mieli on ainut mitä tarvitaan. Jos kaupunki ei vaikuta, se johtuu vierailijan torjuvasta persoonallisuudesta, mikä ei ole hänelle hyväksi. Voi olla että sellainen henkilö ei Firenzeen pyrikään.
Lahjakkuus
Leonardo on ihminen. Isaacson kehottaa luopumaan nerouden ajatuksesta. Esimerkiksi: Leonardon piti saada tietää miksi ja minkälainen on tikan kieli. Isaacson palaa tikan kieli-asiaan kirjan lopulla. Tietysti Leonardo kuvitteli ja mietti paljon. Tärkeätä oli ettei hän ollut yksin, vaan opiskeluvuosinaan tuleva kuvataiteilija, insinööri ja tieteentekijä Verrocchion työhuoneessa tapasi paljon lahjakkaita ihmisiä.
Aikakausi oli vireä ja ajattelu sallittiin. Jostakin syystä kirkko ei asettunut nuorten miesten (naisia ei työhuoneissa ollut, ensimmäinen historiankirjoihin jäänyt naiskuvataiteilija Italiassa oli Artemisia Gentileschi) tielle. Firenzessä taiteita ja tieteitä suosivat Medicit, Milanossa Sforzat, Roomassa Vatikaani ja paavit ja kardinaalit, mutta myös varakkaat kauppiaat ja aatelisto.
Isaacson listaa ominaisuuksia, joihin Leonardon elämä olisi voinut kompastua tai jopa tuhoutua: hän oli avioton lapsi, homo, kasvissyöjä, vasenkätinen, hän kärsi heikosta keskittymiskyvystä ja ajautui välillä harhaoppiseksi. Aviottomuus, homoseksuaalisuus, vegaanisuus, vasenkätisyys olivat totta. Mutta heikko keskittymiskyky ja ajoittainen harhaoppisuus kai ovat näkökulmakysymys. Riippuu siitä kuka puhuu.
Leonardo ei saanut muodollista koulutusta, koska oli avioton lapsi. Mutta sellainen oli pakollinen ilmeisesti vai korkeammissa ammateissa. Isä, notaari Piero da Vinci oli käynyt koulut. Isä oli läsnä Leonardon ristiäisissä. Ammatit määriteltiin kiltojen jäsenvaatimuksissa. Mutta ihminen tietysti teki työtä, mihin pystyi, sanoi kilta mitä tahtoo.
Freudin Leonardoa käsittelevä haarahaukka-episodi on myös täällä. Sitaatti Leonardon työpäiväkirjasta: ”Älyllinen intohimo karkottaa aistillisuuden”, lintuepisodi ei ollut homoseksuaalinen impulssi eikä ei edes trauma. Leonardo halusi miettiä syitä erilaisiin asioihin ja ilmiöihin koko ajan. Hänellä tuskin oli aikaa traumoihin.
Leonardo löysi kerran luolasta valaan fossiilin. Ja rupesi miettimään vedenpaisumusta. Tässä kirjassa vedenpaisumukseen palataan aivan kirjan loppupuolella. Jos joku miettii valaan fossiilia nuorena, niin rupeaa miettimään vanhempana veden liikkeen käyttämistä energiana. Siinä on yksi oleellinen osa ajattelua jo ilmaistu, selvästi näkyvä juonne.
Mesenaatteja
Brunelleschi ja Donatello kävivät Medicien rahoilla Roomassa tutkimassa antiikin arkkitehtuuria. Mesenaatiksi Cosimon jälkeen Lorenzo Medici. Vitruviuksen De Architecturaa luettiin ja Duomon kupoliin suunniteltiin nostolaitteet. Leonardo opiskeli geometriaa, mutta se ei ollut matematiikkaa. Hän tutki kappeleiden hahmoja piirtämällä, maisemissa taas perspektiiviä. Lorenzon teatterin Leonardo suunnitteli lentäviä hahmoja nostolaitteilla ja rekvisiittaa niiden avulla myös. Teatteri tarvittiin kaiken kansan viihteeksi ja se perustuu spektaakkeleihin.
Leonardo pääsi Verrocchion verstaaseen eli työhuoneelle oppipojaksi isänsä ansiosta. Leon Battista Albertin kirja Della Pittura opetti Leonardolle kolme tärkeää asiaa: käveleminen, ratsastus (hevosella), puhuminen. Niiden on sujuttava todella hyvin.
Peilikirjoitus – lettera mancina – Leonardon käyttämä kirjoitustapa johtui vasenkätisyydestä. Varjostusviiva useimmilla taiteilijoilla: /// mutta Leonardolla \\\, syy on yksinkertaisesti se ettei kynänjälki tuhriutuisi. Varjostusviivan suunta riippuu kätisyydestä.
Leonardo tuli oppipojaksi 14-vuotiaaana ja oppi nopeasti. Verrocchio todennäköisesti käytti häntä mallina tehdessään Daavid-veistoksen. Leonardo puolestaan teki omakuvan teokseensa Kuninkaiden kumarrus. Työhuoneessa ei laiskoteltu.
Vasari korostaa lahjakkuutta puhuessaan Verrocchiosta: ”Hänen veistostensa ja maalaustensa tyyli oli usein kova ja karkea, sillä se oli saavutettu herkeämättömällä opiskelulla, ei luontaisella lahjakkuudella.” Tässä on outo käsitys opiskelusta ja työstä. Ehkä Vasarille lahjakkuus oli taiteen mitta.
Vasari kirjoittaa Leonardosta:
”Yksi Verrocchion aliarvostetuista kyvyistä oli nimenomaan taito kuvata liikkeen hienouksia patsaassa tai maalauksessa, ja tätä taitoa Leonardo opiskeli päätyen maalauksissaan lopulta monin verroin opettajaansa taitavammaksi.”
Olen lukenut Vasarin kirjan, jossa on paljon mielipiteitä. Kirja on silti hyödyllinen, koska hän käsittelee kaikki tunnetut italialaiset taiteilijat.
Firenzen Duomoon asennettiin kuula Brunelleschin kupolin päälle, hitsaamisen asemesta kuparia juotettiin peilisäteillä. Leonardo oli silloin 19-vuotias ja seurasi työtä. Sitten 40 vuotta myöhemmin Roomassa Leonardo rakensi käyriä peilejä aseiksi, siis auringon valoa käyttäen: ”Muistatko kuinka Santa Maria del Fioren kuula juotettiin kokoon?”, Leonardo kysyy työpäiväkirjassaan. Tuomiokirkon nimi on Santa Maria del Fiore.
Sitten mainitaan Verrocchion kovin kaupallinen kilpailija, Antonio del Pollaiuolo. Vasari:
”Ensimmäinen mestari, joka nylki useita ruumiita tutkiakseen lihaksia ja ymmärtääkseen alastonkuvaa nykyaikaisemmin.”
En tiedä mitä tarkoittaa nykyaikaisemmin, ehkä realistisemmin? Keskiajan ihmiskuva oli renessanssiin verrattuna jäykkä. Vasarin taiteilijaelämänkerrat on ilmestynyt myös suomeksi.
”Piirustukset ovat synnyttäneet vilkkaan akateemisen tutkimuksen, jossa tarkoituksena on selvittää, mitkä niistä ovat Verrocchion, Ghirlandaion tai heidän työtovereidensa tekemiä. Tekijöiden määrittämisen vaikeus kuvastaa Verrocchion pajan kollegiaalisuutta.”
Tässä Isaacson kirjoittaa siitä, että eri työhuoneiden assistentit ja oppipojat piirsivät ja maalasivat töitä yhdessä. Sen vuoksi teoksista saatetaan sanoa, että Leonardon aikalaisen tekemä. Samassa teoksessa voi olla monen ihmisen kädenjälki, työn tekeminen oli kollektiivista. Kollegiaalisuus viittaa ammatilliseen siteeseen.
Leonardon töiden erottaminen on helppoa, koska hän oli vasenkätinen ja maalasi myös sormillaan. Silti vieläkin on olemassa tutkijoita, jotka kinaavat tekijöistä. On selvää taiteen tuntijoille, mitkä teokset ovat renessanssin ajalta ja mitkä eivät. Työhuoneet eivät olleet ainoastaan pajoja, parhaimmillaan ne olivat oppimisverstaita. Töitä ei signeerattu, taito oli taulussa tärkeämpi kuin nimi. Renessanssin aikaan taiteen vapaus lisääntyi eivätkä kirkko tai ruhtinaat juuri sensuroineet.
Leonardo oli tunnettu teatterispektaakkelien nostureiden suunnittelijana, mutta myös musisoijana ja puhujana. Hänestä tuli nopeasti suosittu hahmo. Niccolo Macchiavelli kirjoittaa Firenzen historiikissaan kuinka spektaakkelit tuovat ihmisiä yhteen. Epäilemättä spektaakkelit ovat siksi myös ruhtinaille tärkeitä.
Valohämyn mestari
Valohämyn kaksi italialaista nimeä: chiaroscura ja varsinkin Leonardon käyttämä sfumato. Leonardon maalaustyyli alkoi tulla tunnetuksi. Kirjassa Leonardon työmuistiinpanot on käydään läpi, tässä maalausohje:
”Maalaa niin että lopputuloksena on utuinen reuna, älä piirrä ilmiselviä ja karkeita ääriviivoja. Kun maalaat varjoja ja niiden reunoja, älä tee niistä teräviä tai tarkkarajaisia, koska siitä seuraa puiseva lopputulos.”
Orsan Michelessä, kiltakirkossa, on Pollaiuolon maalaus aiheesta ”Enkeli Rafael ja Tobias” (pojan pyytämä kala oli haluttu, koska sen sisälmykset paransivat tauteja). Orsan Michele on Firenzen kiltojen yhteinen kirkko ja se tietysti tahtoi firenzeläisten taiteilijoiden töitä.
Leonardo liittyi järjestöön nimeltä Compagnia di San Luca, firenzeläistaiteilijoiden kerho, ei kilta. Hän kirjoitti nimensä tuolloin Leonardo di Ser Piero da Vinci. Jäseniä vuonna 1472: Botticelli, Pietro Perugino, Ghirlandaio, Pollaiuolo, Filippo Lippi ja Verrocchio.
Taiteilijat tahtoivat itsenäisen aseman, killoissa heitä ei mielestään huomattu tarpeeksi. Käytännössä taiteilijat, käsityöläiset, arkkitehdit, silkinkutojat ja muut olivat tietenkin riippuvaisia paikallisten ruhtinaiden ja rikkaiden kauppiaiden hyväntahtoisuudesta.
Kirjassa on elämänkertatekstin ohessa kuvia, joiden historia on voitu selvittää, kaikista ei ole silti varmuutta ja paljon on kadonnut. Milanon ruhtinas Sforza kävi kylässä Firenzessä ja kaduille järjestettiin kulkueita. Leonardo oli paikalla, loistava piirros, sotilaan kuva. Etenkin se otus sotilaan rintavarustuksen päällä ja mielikuvituksellinen kypärä. Leonardo tutustui johonkin Sforzan seurueen ihmiseen ja alkoi ajatella Milanoa. Sotilaiden kuvat puolestaan ennakoivat groteskeja, joita Leonardo myöhemmin piirsi paljon.
Maisemamaalauksen kuvaus yrittää löytää vertauskuvallisuutta maiseman elementeistä: ”Lopulta se [siis vesi] hyväilee Jeesuksen jalkoja ja liplattaa kuvan reunalle, tulee meidän luoksemme ja tekee meistäkin osan virtaa.” (Kristuksen kastaminen) Sitten mainitaan vesiputous. Maisemassa on vertauskuvallisia elementtejä. Kankaiden laskoksissa (engl. drapery), siis miten ne on maalattu tai piirretty, on sääntönsä, niin on myös veden virtauksissa.
Isaacson on kerännyt materiaalia huomattavasta määrästä kirjallisuutta, lopussa on liitteitä ja viitenumerot kertovat mistä on otettu mitäkin materiaalia. Tuossa veden liplatuksessa on kuitenkin jo tahatonta koomisuutta. Runollisella kielellä on rajansa.
Isaacson kehuu sekä Leonardon tapaa korostaa uskonnollisia aiheita tarpeen mukaan että arvelee myös Leonardon määrittelevän uudelleen taidemaalarin työtä. Antoiko Leonardo ohjeita nuoremmille opiskelijoille? Jään miettimään sitä, onko renessanssin taiteessa lupa kaikkeen vai mitä kuvaelementtien uudelleenjärjestely tarkoitti? Oliko Verrocchion verstaassa käynnissä kilpalaulanta vai toimivatko työhuoneen maalarit toisiaan tukien? Oliko taiteilijoilla rauhaa tutkia kuva-aiheita ja miettiä suhdettaan niihin?
Anamorfoosi: maalauksen yksityiskohta voi näyttää väärältä, mutta se näyttää täsmälliseltä kun sitä katsoo toisesta kulmasta. Termin googlaaminen antaa paljon esimerkkejä silmänkääntötempuista. Leonardon Marian ilmestystystä Uffizzin oppaat kehottavat katsomaan kävelemällä ohi oikealle ja sitten kääntymään ja katsomaan työtä uudestaan.
Verrocchion verstas myi töitä, mm. Maria ja Jeesus-lapsi –maalauksia joulun aikoihin. Leonardon nimiin on merkitty Madonna ja neilikka (sijaitsee Münchenissä) ja Eremitaasin Madonna Benois (keräilijän nimen mukaan). Tässä kerrotaan valojen ja varjojen avulla tehdystä lapsen muotokuvasta, lapsen ihopoimuista, koska lapset ovat pulleita. Leonardon mallit ovat ehkä olleet velipuolet Antonio (s. 1475) ja Giuliano (s. 1479), joita Leonardo piirsi.
Kangaspoimut ja ihopoimut on maalattu samalla tavalla. Toisaalta: mitä muuta voi olla kuin valoja ja varjoja? Leonardo alkoi väistämättä miettiä miten silmä toimii, mitä on optiikka.
Firenze-Milano
Vasari ajattelee, että Firenzessäkin on jotain vikaa: ”Firenze nimittäin kohtelee ammattilaisiaan samalla tavalla kuin aika tuotoksiaan, jotka se valmiiksi saatuaan tuhoaa ja ahmii.” Taiteilijoiden kotipaikoissa on ajoista ja paikoista riippumatta samaa vikaa.
Leonardo oli 30-vuotias v. 1482, vietti Milanossa seuraavat 17 vuotta, muuttokumppanina Atalante Migliorotti, tuleva muusikko, instrumenttina lyyra. Matkalla Leonardo keksi pyörän liikkeeseen perustuvan mittaustavan ja laski, että Milanoon oli matkaa 290 km, mikä on suunnilleen oikein. Mittausvälineenä oli kärrynpyörä. Lahja Milanon herttualle oli lira da braggio, käsivarsiviulu, osin hopeaa ja Leonardo muotoili sen hevosen kallon muotoon.
”Toisin sanoen Milanon linna tarjosi Leonardolle täydellisen ympäristön, hän piti vahvoista johtajista, nautti suuresti heidän houkuttelevasta moninaisesta lahjakkuudesta ja pyrki pääsemään miellyttäville ansioille.”
Miksi Leonardo piti vahvoista johtajista? Missä se näkyy? Onko johtajilla houkuttelevaa moninaista lahjakkuutta, siis ominaisuutena? En ymmärrä mitä tässä sanotaan. Kun kerran Lorenzo Medici kirjoitti suosituskirjeen Ludovico Sforzalle, niin kai Firenzen mesenaatti ajatteli että Milanon Sforzalla on enemmän käyttöä Leonardon työlle?
Tähän on kirjattu Leonardon työnhaku-kirje Milanon herttualle. Suurin osa Leonardon kyvyistä koskee linnoituslaitteita, siltoja, tikapuita, muurinmurtajia, kanuunoita, kojeita hyökkäykseen ja puolustukseen, tykkejä jne. Mutta hän kertoo myös hallitsevansa arkkitehtuurin, vesilaitosten toiminnan ja veisto- ja maalaustaiteen. Hän ei mainitse yhtään ainoata olemassa olevaa taideteosta. Leonardo tarjoutuu tekemään Milanoon pronssihevosen.
Leonardo puhuu itsestään lähinnä insinöörinä. Tarkoitus on vedota ruhtinas Ludovicoon, joka oli kaapannut vallan ja siis pelkäsi hyökkäyksiä. Jos vaikka ranskalaiset tulevat (ja nehän tulivat, mutta eivät juuri silloin heti), olisi syytä tehdä jotain jo etukäteen.
Ja niin Leonardosta tuli ase- ja sotasuunnittelija. Leonardo eivätkä useimmat hänen aikalaisensa tehneet tässä kovin paljon mitään eroa. Jos voi tehdä skitsin tulevasta maalauksesta, voi yhtä hyvin tehdä samanlaisen blueprintin sotakoneesta. Tarkoitus oli vain keksiä uusia asioita ja esitellä niitä sellaiselle jolla voisi olla varaa rakentaa niitä.
Melkein ensimmäiseksi Leonardo suunnitteli Milanon kaupungin uudestaan. 1480-luvulla kaupungissa oli puhjennut ruttoepidemia. Leonardon mielestä oli saatava parempi vesilaitos, oli rakennettava viemärit ja ennen kaikkea ihmisten asumiseen oli saatava väljyyttä. Herttua ei ollut kiinnostunut kaupunkilaisten terveydestä niin että suunnitelma ei toteutunut.
Milano-Firenze-Rooma
Ranskalaiset hyökkäsivät sitten Milanoon ja Leonardo jäi vielä kaupunkiin katsomaan mitä tapahtuu. Ranskalaiset tuhosivat Leonardon rakentaman savesta muovaillun hevosen, jonka hän oli ajatellut valaa pronssiin ja jättää Milanoon. Sforzat joutuivat pakenemaan, Leonardo liittoutui Cesare Borgian kanssa, joka oli puolestaan liittoutunut ranskalaisten kanssa. Löytyi ranskalainen mesenaatti Charles d’Amboise, Milanon maaherra, mutta hän otti ja kuoli 1511. Leonardo asui oppilaansa Francesco Melzin isän huvilassa 30 km päässä Milanosta. Mukana oli myös aina mahdoton Salai, Leonardon pitkäaikainen kumppani.
Leonardo sai rauhassa miettiä asioita vuoden verran. Hän piirsi veden virtausta. Hän täytti 60 vuotta.
Kirjahyllystäni löytyi Serge Bramlyn kirja nimeltä Leonardo da Vinci. Isaacson siteeraa Bramlya ja kirjoittaa Michelangelo Buonarrotin viistosta suhteesta vanhempaan taiteilijaan: ”Kuinka hän olisi voinut olla kadehtimatta ja halveksimatta Leonardon rentoa vetovoimaa, tyyliä, hienostuneisuutta, ystävällistä lempeyttä, monialaisuutta ja ennen kaikkea skeptisyyttä – edellisen sukupolven edustajaa, jonka sanottiin olevan uskonnoton ja jonka ympärillä kaiken aikaa pyöri kauniita oppilaita, käytökseltään mahdoton Salai etunenässä?”
Leonardo ei halunnut palata Firenzeen, jossa Anghiorin taistelu-seinämaalaus oli keskeytynyt. Michelangelo oli tehnyt omaa seinämaalaustaan samaan Palazzo Signorinaan ja jätti hänkin sen kesken. Näkyy olleen tiedossa, että kaksi taiteilijaa ei oikein sopinut yhteen.
Isaacson uumoilee kaikenlaisia syitä siihen miksi Leonardo jätti isoja tilaustöitä kesken. Hän ei ehkä ymmärrä suurten seinämaalausten ongelmia. Jos esimerkiksi kylmä seinä pakotti odottelemaan, jos värin kuivumista piti odottaa kauan tai jos käytetty öljy värissä oli väärää (ehdottomasti olisi pitänyt olla pellavansiemenöljy, eikä ainakaan pähkinäpuuöljyä!), niin pitäisi varmaan katsoa tarkemmin mitä ohjeita öljyvärimaalaukseen on ylipäänsä annettu? Pohjustuksen pitäisi olla temperamaalia, sitten vasta päälle öljyvärit. Lisäksi: eri pigmentit käyttäytyvät eri tavalla.
Seinämaalaustekniikasta pitää puhua. Tuskin on sattumaa, että isot seinämaalaukset niin kuin Milanon Viimeinen ehtoollinen ja Firenzen Anghiarin taistelu, suuria seinämaalauksia kumpikin, epäonnistuivat. Oliko Leonardo tietoinen esimerkiksi Ghirlandaion tavasta tehdä seinämaalauksia? Leonardo ei vaikuta pikkumaiselta nipottajalta, eli tuo Firenzen aika jää kyllä tässä epäselväksi.
Sitten: Vasarin maalaukset tulivat 1500-luvulla Leonardon ja Michelangelon maalausten päälle, noiden kahden seinämaalaukset kalkittiin umpeen. Brutalismi ei ole uusi asia. Isaacsonin käsityksiä:
”Hän oli edelleen Leonardo, mikä tarkoitti että hän suhtautui aina kuumeisesti uteliaisuutensa kulloiseenkin kohteeseen, mutta ei ollut läheskään niin kiinnostunut viimeistelemään keskeneräisiä asioita.”
Mitä tarkoittaa ettei hän ollut kiinnostunut? Ei Leonardo ollut kykenemätön tietämään mitä tahtoi! Suomennos? Hankala ymmärtää.
Rooman Vatikaanissa on Rafaelin fresko nimeltä Ateenan koulu. Siinä keskellä väittelevät filosofit Platon ja Aristoteles. Platonin mallina on ehkä ollut Leonardo. Ainakin hän näyttää Leonardon omakuvalta, jota kutsutaan Torinolaiseksi, säilytyspaikan mukaan. Kirjan kirjoittaja ihmettelee oliko Leonardo todella ikäistään vanhempi. Mutta ehkä Isaacson ei ole tullut ajatelleeksi, että ihmiset vanhenevat yksilöllisesti?
Joka tapauksessa: en ole ottanut tähän mukaan Leonardon insinööri- ja arkkitehti-töiden suunnittelua. En ole kirjoittanut kaikenlaisista sotakoneista, en edes lentokoneista ja sukelluspukuideasta. Kirjassa on kerrottu näistä. Samoin on käytetty paljon sivuja kuvaamaan Leonardo-löytöjen historiaa, myös aivan viime vuosien Leonardo-löydöistä, kiistanalaisista kuten aina.
Leonardo oli aikansa yksi tulkki. Hän ei olisi tullut tehneeksi töitään, elleivät kaupungit olisi kuhisseet ihmisiä, joilla oli ajatuksia uudenlaisesta ajasta ja mitä se vaatii. Esimerkiksi Amerikka löydettiin ja sille antoi nimensä firenzeläinen Amerigo Vespucci, Leonardon kaveri. Amerigo muistiinpanoissaan kertoi, että siellä nykyisen Brasilian tietämillä asuttiin jo. Isaacson (ja muut uudisasukkaat) asettuivat kahdelle mantereelle. Walter Isaacson on Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa asuva elämänkertakirjailija.
Kirja on käyttökelpoinen. Mutta ei ehkä tuo uutta länsimaisen sivilisaation tämänhetkiseen muotokuvaan. Tuossa alla on oma renessanssia käsittelevä kirjastoni. Tässäkin kirjassa on bibliografiansa, jossa ovat mukana myös lukemani opukset, lukuun ottamatta Mereškovskin tiiliskiviä, jotka ovat fiktiota. Fiktio ja fakta sekoittuvat kyllä aina, varsinkin jos ajattelee Firenzeä ja Toscanaa. Tai jos ajattelee vaikka Rooman Pantheonia ja Vitruviusta.
Mielipiteistä ja suomennoksesta
”Verrocchion vaatimatonta palmua lukuun ottamatta tausta on lumoava sekoitus realismia ja luovaa fantasiaa.” (Maalaus:Johannes Kastaja, teksti: Isaacson) Miksi palmua on kutsuttava vaatimattomaksi? Oliko vaatimattomuus Verrocchion ominaisuus?
Entäs sitten suomennos: ”Etäisyyden kasvaessa tausta sumenee pikkuhiljaa ihmissilmälle luontevasti, ja horisontin sinitaivas sekoittuu kukkuloiden ylisten utujen valkoiseen.” luontevasti p.o. luontuvasti, siis että ei rasita silmiä? Ja: ”kukkuloiden ylisten utujen valkoisuuteen”, tarkoittaa ylimpien? Ja mitä ovat udut? Tavoitteleeko suomentaja runollista kieltä? Siellä täällä hankalia sanoja/ sanontoja, jotka saavat tämän lukijan aina välillä kompastelemaan.
Toivon totisesti että suomentaja on oikonut pahimpia runollisuuden syövereitä. Isaacsonista en tiedä, koska en ole lukenut alkuperäistä tekstiä. Itse asia on selvä: Leonardo käytti maisemamaalauksessa sfumatoa. Hän semmoisen tekniikan ilmeisesti keksi.
Omia lähteitäni, suosittelujen kera:
Dmitri Mereškovski: Kristus ja Antikristus. Osat 1 ja 2: Leonardo ja Michelangelo, venäläinen romaanisarja, suomennettu 1920-luvulla
Vasari’s Live’s of the Artists. Biographies of the most eminent Architects, Painters, and Sculptors of Italy. Abridged and Edited by Betty Burroughs (New York 1946, 3rd Paperback 1964)
Serge Bramly: Leonardo da Vinci, 1988/1990 suom. ranskasta Marja Itkonen-Kaila
Pietro C. Marani: Leonardo da Vinci. The Complete Paintings, 2000
Frank Zöllner: Leonardo da Vinci. Artist and Scientist. (Taschen 2015)
(Kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Vasarin kirjan ensimmäinen painos oli vuonna 1550.)
Viimeksi vielä: olen käynyt parin kuukauden aikana paljon kiivaita keskusteluja kuvataiteilijamieheni Leonardin kanssa muun muassa Italian renessanssista. Matkalla hänen kanssaan ollut jo 50 vuotta. Leonardo on yksi pysähdyspaikka eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Leonardo da Vinci kuoli Ranskassa 2.5.1519.
Walter Isaacson: Leonardo da Vinci, suom. Tero Valkonen, Bazar 2019, 592 s.
Marjatta Ripsaluoma on kriitikko Vaasasta.