Hanna-Miia Siisiäinen KAIKILLA RINTAMILLA YHTÄ AIKAA
Toisen kerran
Niin ohikiitävää ja samalla vahvoja jälkiä tekevää on sellainen kirjallisuus, joka herättää henkiin jo ajatelluiksi luullut ajatukset, vaikka tietäisi, että niitä ei voi ajatella loppuun yhdenkään elämän aikana – ja vastaavasti tutuiksi luulemansa tunteet, joita oli aiemmin tuntenut ja jopa lähettänyt kirjoituksina lentämään ja maailmaa kiertämään kuin kuvioituja mattoja.
Luettuani Sergei Zavjalovin runoelman Joulupaasto, kysyin itseltäni, miksi ja miten minä elän, mitä minä nyt sitten teen ja mitä voin tehdä tässä maailmassa. Joulupaastossa elämästä ja kuolemasta on sanottu ja kuvattu sellaista ja siten, että ihmettelen, miten ja mitä minä voin kirjoittaa siitä. Ja mitä voi enää kirjoittaa – kaikki maailmassa tuntuu menneen vikaan.
Sergei Zavjalov on kirjoittanut Joulupaastossa tavallaan maailman niin rikki, että ilon, surun ja koostumisen prosessien väliset rajat purkautuvat, ja alan kasata itseäni uudelleen. On kuin kauneus olisi irti jossain eikä osaa kiinnittyä mihinkään. Tähän repivään mahdollisuuden tilaan jäin luettuani Sergei Zavjalovin Joulupaaston.
”Minä sanoin:
Ja vielä toisen kerran minulle tulee niin,
Että toisen kerran pappa ei enää kuole.”
Kaikilla rintamilla
Joulupaaston piiritetyt leningradilaiset asukkaat taistelevat elämän ja kuoleman kaikilla rintamilla. Yhtä aikaa, yötä päivää, lakkaamatta. Joulupaastossa kuvattu sotatila on kuin heidän jokainen hetkensä olisi viimeistä ehtoollista mutta ilman viiniä ja leipää, käsissään vain paperilappusia, ruokakuponkeja. Kuvittelen ruokakupongit, joihin on kirjoitettuina kunkin viikon ruoka-aineannokset: mitättömän pieniä lukuja, jos ollenkaan, kun ihmiset syövät jo toisiaan.
Kaikki sallittu
Ruokakuponkien tekstit on kuvattu sellaisinaan, ja ne jäävät liikehtimään runouden ja dokumenttimaisuuden väliin.
Joulupaastossa on siis erilaisia tekstifragmentteja eri kirjallisuuden- ja tekstilajeista, ikään kuin kirjallisia tai tekstuaalisia montaaseja. Ruokakuponkien lisäksi on kuulaan lyyristä kuvausta piiritetyn kaupungin pakkasmaisemasta, on mielipuolisen tuntuisia Pravdan uutistekstejä sotarintamilta, on patologien raportteja nälkään kuolevista ja kuolleista ihmisistä, sekä repliikkejä, joita sanovat vuorotellen ja säännöllisesti ”minä”, ”sinä”, ”te”, ”hän”, ”ne”, ”me veisasimme”, ja jokapäiväinen ”sää” kerrotaan. Lisäksi on ajattoman tuntuisia luostarisääntöjä perinteisen luostarin joulupaaston vieton noudattamisesta. Kun on vapahtajan syntymäpäivä, säännöissä sanotaan:
”Ei paastoa; sallittu kaikki.” (s.79)
Nälkiintyminen voi johtaa psyykosiin. Sergei Zavjalovin Joulupaastoa lukiessani tulee mieleen, että perinteinen, hallittu paasto ja hiljentyminen näyttäytyvät sodan raakaa nielua ja siinä kuolemaantuomittujen nälkäkuolemaa vasten irvokkaalta, kuin suorastaan ahneudelta. Sallittu kaikki? Mikä kaikki on ihmiselle sallittu, mietin.
Runoudesta ja kirjoittamisesta
Joulupaastoa ja sen kuvaamaa sodan maailmaa on vaikea lähestyä järjen kalpeassa valossa. Jo erilaiset tekstifragmentit oudoksuttavat. Mutta Joulupaaston leijuvat tai keskenään törmäilevät tekstimontaasit kuvaavat, kuinka mieltä ja ruumista piinataan kokemisen, katsomisen ja käsittämisen kykyjen äärimmäisessä venytyksessä. Tällaisessa tilanteessa runon kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, kaiketi mahdotonta – mitä asiaa Sergei Zavjalov pohtii toisaalla.
Mitä runous siis on tai on ollut? Entä jos runous menee hajalle, rikki ja kuolee? Voiko runous kuolla tai ylipäätään hävitä jonnekin joksikin aikaa?
Sodanjälkeiselle lukijalle dokumenttifragmenteista, kuten Joulupaaston ruokakupongeista ja Pravdan tiedotteista, tulee melkein runoutta tai runosta, kuten piiritetyn Leningradin pakkaspäivien lyyrisestä maisemakuvauksesta, dokumentti ihmisen vieraantumisesta – vai tuleeko? Joulupaastossa sotaa sekä elämää ja kuolemaa sodassa kuvastavat erilliset tekstipalaset, -fragmentit ja koko tekstuaalinen montaasi siirtelevät julman absurdeja merkityksiään toinen toisilleen siten, että meillä on edessämme ihme: kuva ja tunne maailmasta, jota ei kykene edes pitämään mahdollisena! On kuin tutusta merkityksestä tulisi vieras ja vieraasta tuttu kun sen tunnistaa uudessa yhteydessä. Vaikutus on karmaiseva.
Runoteos Leningradin piirityksestä ja… Mutta mehän olemme käsitelleet sotiamme – vai olemmeko? Mieleeni nousee kysymysten tulva. Voiko sotaa ja tuhoa käsittää? Voiko kirjoittaa silloin, mutta myös: voiko kirjoittamisen lopettaa? Voiko jatkaa sitä tekstiä, mitä jäi kirjoittamaan? Luulen, että jatkuvuuden vuoksi ennemmin tai myöhemmin niin tehdään – mutta sittenkin, miksi? Ja niin edelleen.
”Te sanoitte:
Pakkasaamu milloin muka olemme
Nähneet niin rajattoman
Niin kaikkiasyleilevän sarastuksen
Lumeen hautautuneen lakeuden yllä”
”Ne sanoivat:
Tuhottuaan Tulan luona kenraalieversti Guderianin 2. panssariarmeijan ovat Läntisen rintaman joukot jatkaneet päättäväistä hyökkäystä ajaen takaa sen jäännöksiä. Taistelujen kuluessa on tuhottu saksalaiset 20., 12., 13., 43., 53., ja 57. Armeijaryhmät, jotka koostuivat 292., 258., 183., 15., 98., 34., 268., 260., 62., 17., 137., 296., ja 167. Jalkaväki sekä 19. panssaridivisioonasta ja 2. SS-prikaatista. Kalugan kaupunki on vallattu taistelussa. Kalugan kaupungissa on saatu suuri sotasaalis, jota lasketaan.”
Sergei Zavjalovin Joulupaasto on kuin pirstoutumisen kirjoitusta. Joulupaastossa tuntuvat kuitenkin ihmisten välinen karhea ja vaikka vähäinenkin lämpö, kuuluvat heidän hiljaisimmatkin hengenvetonsa ja vähäisetkin sanoja muistuttavat äänensä. Heidän käsissään on veren, hien ja kyyneleiden elämä. Mieleeni tulevat T. S. Eliotin sanat ”shantih shantih shantih” aution ja kuivan maan äärellä. Sergei Zavjalovin Joulupaaston maa ei ole autio tai kuiva, vaan elävä ja täynnä merkityksiä, joita ihminen alati muodostaa ja koettaa parhaansa mukaan käsittää.
”Ja me veisasimme aamupalveluksessa:
Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”
*) Keskityin kirjoituksessani Joulupaasto-teoksen nimirunoelmaan Joulupaasto, koska siinä kiteytyy mielestäni elämän ja kuoleman kohtaaminen nimenomaan sodan helvetissä. En kuitenkaan voi ajatella Joulupaastoa ilman runoelmia Mokellusta (2006-2007) ja Neljä hyvää uutista (2008). Teoksen tärkeät muut tekstit edellä mainittujen lisäksi ovat teoksen suomentaja Jukka Mallisen Kielestä pois? –essee sekä Sergei Zavjalovin haastattelu (Zavjalov: Vastauksia Igor Kotjuhin kysymyksiin) ja essee Est modus in rebus. Kaikessa tulee olla järjestyneisyys.
Sergei Zavjalov: Joulupaasto (2009. Suomentaja Jukka Mallinen. Poesia. 2012)
http://www.poesia.fi/joulupaasto/
Teos on luettavissa pdf-tiedostona ja tilattavissa Poesian nettikaupasta