SUKUPUOLI JA MUODONMUUTOKSET
Johanna Siitonen
Analyysiä Stephanie Meyerin romaanista Vieras (The Host, suom. Pirkko Biström)
Meyerin kirjan päähenkilö Vaeltaja (Vael) on kuin malliesimerkki naisellisuudesta. Sielujen lajille tuntuu olevan ominaisia ne piirteet, jotka yleensä liitetään feminiinisyyteen: herkkyys, lempeys, sosiaalisuus, empatia, altruismi ja väkivallattomuus. Sari Näreen artikkelissa Sankareita, onko heitä? tuodaan ilmi tyttöjen ja poikien suhtautuminen
ja käsitykset sukupuolista. Sen perusteella omaksumme käsitykset sukupuolten eroista samalla kun vanhenemme ( Letit liehumaan , 72).
Haastattelututkimuksen mukaan sekä tytöillä että pojilla tuntuu olevan varsin perinteiset näkemykset siitä mitä ominaisuuksia naisilla ja miehillä on. Naiset ovat heikompia, tunteenomaisempia ja impulsiivisempia kuin miehet; miehet taas ovat energisiä, asiallisia ja hillitsevät itsensä ( Letit liehumaan, 76). Pojilla perinteiset käsitykset olivat vahvempia kuin tytöillä (Letit liehumaan, 78).
Vieraassa päähenkilö Vael toimii kuten perinteinen naiskäsityksen mukaan naisen oletetaan toimivan: hän auttaa, opastaa ja hoitaa. Kirjan loppupuolella hän opettaa ihmisille kuinka sielun voi poistaa ihmisruumiista. Samalla hän ottaa vastuun myös niistä ihmisistä, joiden ruumiista sielu on poistettu: ”Nyt kosketin niitä kevyesti ja taputtelin niiltä syrjään pehmeät ruskeat hiukset, joita juovittivat valkoiset suortuvat.” ( Vieras, 626). Vael istuu tuntikausia valittamatta vuoteen vieressä yrittäen saada ruumista heräämään takaisin ihmisyyteensä, vaikka periaatteessa se tehtävä ei enää hänelle kuuluisikaan (Vieras, 626-627).
Vael on kaikin tavoin lempeä, hän kammoksuu väkivaltaa ja yrittää saada kaikki elämään sovussa keskenään. Kun hän irrottaa toista sielua ihmisruumiistaa, hänet valtaa äidillinen rakkaus tätä kohtaan: ”Kun etsijä oli tässä muodossa, en voinut vihata häntä. Minut valtasi hetkeksi melkein äidillinen rakkaus.” (Vieras, 609).
Vieraassa kuvataan myös vastenmielistä naista. Hänet nähdään etsijän ihmisruumiissa:
Lacey oli aivan yhtä äänekäs kuin etsijä, ja ruikutti lakkaamatta. [… Lacey tuhahti. ”Olet tainnut aivopestä hänet?” Oho, tuo on pahempi kuin se ensimmäinen. Niin, minä myönsin. (Vieras, 613-614.)
Jopa Laceyn nauru on raastavaa ( Vieras, 614). Eli nainen, joka sanoo mielipiteensä suoraan ja kiertelemättä, on liikaa äänessä ja joka ei käyttäydy hillitysti ja sulokkaasti, on vastenmielinen. Silti etsijä hyväksytään helpommin joukkoon kuin mitä Vael on hyväksytty, koska hän kuitenkin on ihminen. Onko Vael kuvaus naisesta joka yrittää lunastaa paikkansa yhteiskunnassa käyttäytymällä perinteisten käsitysten mukaan? Onko Vieraassa luettavissa kritiikkiä perinteistä naiskuvaa vastaan, vai voiko kritiikin jopa kääntää käänteiseksi ajattelemalla, että nykyään perinteinen naiskuva katsotaan negatiiviseksi ja nykyään naisen kuuluukin olla äänekäs ja itsekäs tullakseen huomioiduksi? Vael käyttäytyy kuin naisen on oletettu käyttäytyvän aikaisemmin, ja koska häntä ei tahdota hyväksyä joukkoon, hän siis käyttäytyy väärin? Ajan kuluessa melkein kaikki kuitenkin alkavat pitää hänestä juuri hänen luonteensa ja käyttäytymisensä takia, kun taas etsijä ihmisenä hyväksytään ensin, mutta silti hänestä ei oikeastaan pidetä.
Aivan kirjan loppupuolella Vael saa uuden ruumiin. Peilistä näkyvät kasvotkin olivat pyöreänpuoleiset, eivät aivan soikeat. Pienet. […] Suuret harmaat silmät, joiden lempeän värin takaa erottui himmeästi sielun hopeanhohde […] Vaaleanpunervat huulet, täyteläiset ja melkein pyöreät kuin vauvalla. Niiden takana pienet, tasaiset valkoiset hampaat. Leuassa hymykuoppa. Ja kaikkialla, kaikkialla taipuisaa kultaista tukkaa, joka ympäröi kasvoja kirkkaana sädekehänä ja laskeutui […] (Vieras, 683-684.)
Myös Vaelin uuden ruumiin ääni on naisellinen: ””Missä hän on?” hento korkea ääneni kysyi. […] En ollut ikinä nähnyt puolustuskyvyttömämpää olentoa kuin tämä kuutamokasvoinen, aurinkohiuksinen lapsinainen.” (Vieras, 684).
Tällä kuvauksella Vaelin uudesta ulkonäöstä on tietty yhdysside sellaisiin tyttökirjojen sankarittariin kuin L.M. Montgomeryn Anna ja jotkin Louisa M. Alcott’in tyttöhahmot. Montgomery kuvaa Annaa näin: ”[…] että suuret silmät loistivat älyä ja vilkkautta, että suu oli ilmeikäs ja huulet kauniit, otsa leveä ja hyvinmuodostunut.” ( Annan nuo -ruusvuodet, 15).
Montgomery korostaa kuvauksessaan Annan älykkyyttä ja henkevyyttä, kun taas Meyer tuntuu korostavan hahmon herkkyyttä ja vaarattomuutta. Montgomeryn aikana naiset eivät vielä olleet saavuttaneet monia sellaisia asioita, joita nykyään pidetään itsestäänselvyyksinä. Haikailemmeko nykyään takaisin tosinaisellisuuteen, hentoon, herkkään ja avuttomaan olotilaan vastalauseena jo saavuttamallemme älylliselle vapaudelle ja hyväksynnälle?
Myös Anna kuvataan kauniiksi, hänen huulensa ovat kauniit ja otsakin hyvinmuodostunut. Myöhemmin hänestä kasvaa kaunis nainen, ankanpoikasesta tulee joutsen: ”Lapsi, josta hän oli oppinut pitämään, oli poissa ja paikalla seisoi pitkä viisitoistavuotias vakavasilmäinen tyttö, jolla oli mietteliäs otsa ja pää kauniisti pystyssä.” Annasta tulee myös hiljaisempi ajan myötä. Kun hän lapsena oli jatkuvasti äänessä ja lörpötteli, vanhempana hän mieluummin istuu hiljaa omissa ajatuksissaan. (Annan nuoruusvuodet, 234-235.)
Molemmissa kirjoissa siis kuvataan jonkinlaista ihannenaiseutta, herkkää, hiljaista, mietteliästä ja kaunista naista, joka myös käytökseltään vastaa tätä kuvaa vastakohtana äänekkäälle, itseään esiin tuovalle ja itsekkäälle naisellisuudelle. Meyer tuntuu Vaelin hahmolla pyrkivän takaisin jonnekin, jonka olemme kenties jo menettäneet, tai ainakin haudanneet syvälle vuosien taakse. Populäärikulttuurissa on jo pitkään korostettu itsellistä, usein kyynärpäätaktiikalla menestyvää naistyyppiä. Vastaiskuna tälle Meyer luo Vaelin, herkän ja väkivallattoman, perinteisen naishahmon vanhojen tyttökirjojen vanavedessä – vaikkakaan ei ehkä aivan niiden hengessä.
Myös miehet Meyerin kirjassa tuntuvat sopivan perinteiseen käsitykseen miehen roolista. Näreen artikkelissa lapset kuvaavat miespuolisen sankarin fyysisesti vahvaksi ja myös väkivaltaiseksi ( Letit liehumaan, 73). Myöhemmin samassa artikkelissa käy ilmi, että lapset ja nuoret liittävät yleensäkin miehisyyteen voiman ja kovuuden ( Letit liehumaan, 77). Vieraassa esimerkiksi Jared ja Ian tuntuvat sopivan näihin määreisiin. Kirjan alkupuolella Jared käyttäytyy hyvin väkivaltaisesti Vaelia kohtaan, hän jopa lyö tätä välittämättä siitä että Vael on Melanien, Jaredin rakastetun, ruumiissa ( Vieras, 152). Aikaisemmin Jared on kuvattu Melanien muistojen kautta rohkeana miehenä, jopa sankarina, joka on auttanut Melanieta ja tämän pikkuveljeä Jamieta. Myös Ian on väkivaltainen, hän lyö veljeään siksi, että tämä on yrittänyt murhata Vaelin. Lisäksi hän tuntuu haluavan turvautua väkivaltaisiin ratkaisuihin useammassakin tilanteessa ja suuttuu herkästi (kts. mm. Vieras, 615, 649 ja 650). Myös miesten fyysistä vahvuutta kuvataan useaan otteeseen, usein verrattuna naisten voimattomuuteen ja fyysisesti heikompaan olemukseen:
Äkkiä hänen kätensä sieppasivat minusta kiinni, tempasivat jalat altani ja tarttuivat sitten olkapäihin ennen kuin ehdin kaatua. Hän lähti taas juoksemaan, nyt kantaen minua sylissään. (Vieras, 651.)
Aivan luolamies Ian ei kuitenkaan ole, hän kykenee myös olemaan hellä ja kunnioittava: ”Hänen kätensä eivät olleet tylyt ja vihaiset kuten äsken: hän piteli minua lempeästi rintaansa vasten.” ( Vieras, 651.) Muissakin tilanteissa käy ilmi naisen rooli avuttomampana osapuolena ja miehen rooli fyysisenä toimijana ja tukijana, lohduttajanakin, kuten tilanteessa jossa Vael Jaredin ja Ianin kanssa on sieppaamassa parantajia yhteisönsä hyödyttämiseksi. Kyseisessä tilanteessa Vael toimii houkutuslintuna, joka huijaa sielu-parantajat isäntäruumiineen autolle, jossa Jared ja Ian kloroformia apuna käyttäen kaappaavaat nämä mukaansa. Vaelin ei tarvitse edes teeskennellä avutonta ja heikkoa, vaan se tuntuu tulevan hänestä luonnostaan, koska hän on jo valmiiksi pois tolaltaan.(Vieras, 620 ja 621.)
Meyer tuntuu pitävän kirjassa hyvin selkeän eron miehisyyden ja naiseuden välillä. Naiset käyttäytyvät ja toimivat hyvin paljon kuten heidän yleensä oletetaan tekevän, samoin miehet kuvataan useimmiten käyttäen maskuliinisiksi käsitettyjen käyttäytymis- olemistapojen kautta.
.
….
Muodonmuutokset
Vaeltaja on saanut nimensä siitä, että hän on asunut useilla planeetoilla ja useissa isäntäruumiissa. Vieraan loppupuolella alkaa hänen kymmenes elämänsä. Koskaan aikaisemmin hän ei ole asunut samalla planeetalla kauemmin kuin yhden ruumiin elinajan, nyt maapallolla hänet pakotetaan toiseen ihmisruumiiseen. Valinnan tekevät hänen ihmisystävänsä, jotka eivät halua hänen kuolevan. Vael itse on valinnut kuoleman, koska ei halua enää jatkaa kiertoaan eri ruumiissa, eikä halua lähteä maasta muille planeetoille.
Hän ei myöskään halua enää käyttää kenenkään toisen ruumista omanaan, koska ei halua riistää elämää keneltäkään muulta. Vieraassa muodonmuutokset ovat hyvin konkreettisia, ainakin sielujen kohdalla. Sielut kykenevät vaihtamaan ruumista halunsa mukaan, sulautumaan toiseen olentoon ja omaksumaan tämän elämän ja kokemukset ikäänkuin omikseen. Silti sielut säilyttävät oman itsensä ja omat muistonsa. Sieluilla tuntuu olevan hyvin voimakas kokemus omasta itsestä, ainakin Vael tietää tarkalleen kuka ja mitä on, jopa toisen ruumiiseen sulautuneena ja toisen tietoisuuden kanssa saman ruumiin jakaessaankin. Mutta toisenlaisiakin kokemuksia on, kirjan alkupuolella kerrotaan sielusta, jonka ihmisisännän tietoisuus voitti ja lopulta syrjäytti sielun hallinnan ruumiistaan (Vieras, 31-33).
Vieraassa muodonmuuttaminen, sielun muuttaminen isäntäruumiista toiseen, tunnutaan rinnastavan ihmisen kasvuun ja kehitykseen ihmisenä, itsensä löytämiseen. Kirjan yhdessä kohdassa viitataan vanhoihin satuihin ja rinnastetaan ne Vaelin kokemusten kanssa. Vael kertoo Melanielle tarinoita maailmoista, joissa hän on elänyt ja vastineeksi
Melanie kertoo Vaelille ihmisten satuja. Sadut, joita Melanie kertoo, ovat Tuhkimo, Lumikka ja seitsemän kääpiötä ja Pieni merenneito: ”Lasikengistä, myrkytetyistä omenista, merenneidoista jotka halusivat sielun…”(Vieras, 605.)
Kaikissa edellä mainituissa saduissa päähenkilö kokeen eräänlaisen muodonmuutoksen. Tuhkimossa keittiöpiian asemassa olevasta likaisesta tytöstä tulee kaunis ja kauniisti puettu taikuuden avulla, ja lopulta hän saa kuin saakin prinssinsä. Lumikki vaivutetaan uneen myrkytetyn omenan avulla, eli hän muuttuu hereillä olevasta nukkuvaksi. Sitten hänet herättää prinssin suudelma ja näin hän muuttuu jälleen. Univaihe on kuin silta muodonmuutokseen. Pieni merenneito haaveilee prinssistä ja ihmisyydestä ja haluaa jalat tullakseen ihmiseksi. Mutta pelkät jalat eivät häntä auta vaan hän tarvitsee ihmisen rakkautta lopulliseen muodonmuutokseen, sielun saamiseen. Aivan kuten Vael tarvitsee
rakkautta lopulliseen sulautumiseensa ihmiseksi, pelkkä ihmisruumis ei riitä ihmisyyteen. Kun Vael oppii rakastamaan ja häntä rakastetaan, hän vihdoinkin on ihminen kokonaan, ei vain loinen joka on vallannut ihmisruumiin. Vaikuttaa siltä, että tätä Vael on hakenut koko ajan vaeltaessaan eri planeettojen välillä ja vaihtaessaan isäntäruumista.
Paikkaa jonne voisi kuulua, olemusta joka olisi hän. Todellisen minuutensa löytämistä. Ihminen kokee elämänsä aikana monta muodonmuutosta. Ensin hän on vauva, sitten lapsi, sitten nuori ja aikuinen. Lähteenmaa ja Näre kirjoittavat: ”Ihmisen identiteetti muodostuu vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa.” Samassa artikkelissa kerrotaan,
että identiteetin kehittyminen vaatii sekä ryhmän jäsenyyttä että tuntoa siitä, että on ainutlaatuinen yksilö. ( Letit liehumaan , 13.)
Vaelin matka eri ruumiiden ja yhteisöjen kautta voidaan nähdä myös vertauskuvana ihmisen kasvulle yhteiskunnan jäseneksi. Ensin Vael yrittää kieltää itsensä ja myös halunsa olla osa ihmisyhteisöä, mutta ajan kuluessa hän kasvaa yhä enemmän osaksi sitä. Myös yhteisö hyväksyy hänet vähitellen samalla kun Vael alkaa hyväksyä itse itsensä. Mutta lopullisesti Vael hyväksyy itsensä vasta kun yhteisö on hyväksynyt hänet täydellisesti ja päättänyt pelastaa hänet kuolemalta.
Vaelin viimeinen muodonmuutos, hänen muuttamisensa ihmisruumiista toiseen, on hänelle kaikkein vaikein. Ensimmäistä kertaa hän huomaa tai tunnustaa muuttuneensa.
Minä en ollut entiselläni.
Tämä oli ensimmäinen uudelleensyntymäni saman lajin ruumiiseen. Huomasin siirtymisen
paljon vaikeammaksi kuin planeetan vaihdon, koska minulla oli jo valmiiksi niin paljon
odotuksia ihmisenä olemisesta. (Vieras, 691.)
Uusi ruumis on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisempi, Melanielle kuulunut ruumis. Melanien ruumis oli vahva, uusi ruumis on heikko. Myös Melanien reaktiot olivat vahvoja, vahvan ihmisen reaktioita. Uusi ruumis reagoi kuten nuori tyttö, menettää itsevarmuutensa ja punastelee kun niin tapahtuu. ( Vieras, 691-692.)
Kirjassa siis osittain vihjataan siihen, että itseluottamus ja ujous liittyvät enemmän ruumiiseen kuin mieleen. Vaik –
ka Vaelin mieli on nyt vahvempi, hänen ruumiinsa heikkous saa jotkin hänen reaktioistaan vaikuttamaan heikommilta.
Vaelin uusi ulkonäkö vaikuttaa myös siihen miten häneen suhtaudutaan. Melaniekin oli kaunis, mutta vahvalla tavalla. Häntä saatettiin jopa pelätä. Vaelin uusi ruumis on kaunis tavalla joka saa ihmiset vaistomaisesti pitämään siitä. Jopa häneen aikaisemmin vihamielisesti suhtautuneet ihmiset alkoivat suhtautua häneen positiivisemmin. ( Vieras, 692.)
Kirjassa siis tunnutaan viittavan myös siihen, että se miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa johtuu hyvin paljon ulkonäöstä. Lapsenomaiset piirteet herättävät suojeluhalun. Kirjassa käännetäänkin tietyt odotukset ylösalalaisin: kun Vael kasvaa henkisesti omaksi itsekseen (aikuistuu), hän samalla muuttuu ulkoisesti takaisin lapseksi. Yrittääkö Vieras
jopa kertoa lukijalle, että vasta kun hyväksymme lapsen itsessämme voimme olla henkisesti aikuisia? Vasta kun opimme luottamaan toisiin kuten lapsi, voimme olla täysipainoisesti yhteisön jäseniä? Vai onko Vaelin todellinen olemus sama kuin lapsen, luottavainen, herkkä, suojeltava ja avuton?
Vaelin muodonmuutos on osittain samankaltainen kuin Lehtosen väitöskirjassa käsitelty Sophien muodonmuutos: Sophie muuttuu nuoresta naisesta vanhaksi ja vanhasta takaisin nuoreksi. Sophielle muutos on positiivinen koska samalla hän ymmärtää olevansa vahva. (Lehtonen, 113.) Tietyllä tavalla myös Vaelin viimeisin muodonmuutos auttaa
häntä olemaan vahvempi kuin ennen, koska sen tapahduttua hän oppii ymmärtämään mitä todella haluaa ja kuka hän oikeasti on ja haluaa olla. Samoin kuin Sophie palaa omaksi fyysiseksi itsekseen, Vaeltajankin voi katsoa palaavan viimein omaksi itsekseen fyysisestikin. Onhan hänen uusi ruumiinsa enemmän sopusoinnussa hänen mielensä
kanssa kuin mitä Melanien ruumis koskaan oli.
Kirjan loppupuolella tapahtuu toinenkin fyysinen muodonmuutos. Etsijäksi kutsuttu sielu irrotetaan isäntäruumiistaan. Irrottaminen ei tapahdu väkivaltaisesti vaan lempeästi: ”Painoin sitä lempeästi, hieroin hellästi. Sieluihin tehosi aina ystävällisyys. Ei koskaan väkivalta.” ( Vieras, 609.) Mutta tämä muodonmuutos ei johda muuttumiseen.
Osoittautuu, että etsijän isäntäruumis Lacey ei ole juuri kummempi ihmisenä kuin mitä hän on ollut sielun asuttaessa hänen ruumistaan. Päinvastoin tuntuu siltä että etsijä on ollut sellainen kuin hän on juuri siksi, että Lacey on vastenmielinen henkilö. Kaikki muodonmuutokset eivät siis johda automaattisesti henkilön luonteen kasvuun. Ero Laceyn ja Vaelin välillä tuntuu olevankin juuri siinä, miten yhteisö suhtautuu heihin. Vael on joutunut taistelemaan paikastaan yhteisössä, kasvamaan yhdeksi sen jäseneksi. Lacey vain herää olemaan se joka hän on aina ollut, ilman kasvuprosessia joka olisi kehittänyt häntä. Lacey hyväksytään vain siksi että hän on ihminen, ei persoonansa vuoksi. Vael taas hyväksytään siksi että hän on mieleltään se mikä hän on, eikä automaattisesti hänen fyysisen olemuksensa takia. Vaikuttaa myös siltä, että muuttuminen henkisesti vaatii vaikeuksia ja joskus väkivaltaisuuttakin, ja ettei etsijän lempeä muodonmuutos takaisin ihmiseksi ole riittävä saadakseen hänet oppimaan muutoksesta jotakin.
Yhteenveto
Sukupuolikäsitykset Vieraassa vaikuttavat noudattavan usein hyvinkin perinteisiä linjoja. Vaikka erilaisiakin näkökantoja löytyy, kirjassa korostetaan perinteisen naiskäsityksen positiivisuutta, jopa asetetaan se vastakkain aggressiivisemman, itsellisemmän naiskäsityksen kanssa. Toisaalta kirjassa korostetaan muutenkin väkivallattomuutta, myös miesten tapa ratkoa välinsä väkivallan avulla nähdään negatiivisena.
Kirjan edetessä koko ihmisyhteisössä tapahtuu muodonmuutos samalla kun Vael muuttuu. Ihmiset alkavat luottaa Vaeliin ja hänen kauttaan ja avullaan he alkavat myös nähdä muut sielut positiivisemmin. Sieluja ei enää nähdä vain loisina vaan tuntevina olentoina, jotka voivat olla hyvinkin samanlaisia kuin ihmiset. Näin muodonmuutos
nousee koskettamaan muitakin kuin vain Vaelia ja sieluja.
Vieras näyttää kuvan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Kuvan, joka kertoo perinteisistä arvoista mutta sallii myös muutoksen ja kehityksen, jopa kannustaa siihen.
Lähteet
Lehtonen, Sanna (2010): Invisible girls and old young women: Fantastic bodily trans –
formations and gender in children’s fantasy novels by Diana Wynne Jones and Susan
Price
Lähteenmaa, Jaana & Näre, Sari (toim.) (1992): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Tietolipas 124. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Montgomery, L. M. (1968): Annan nuoruusvuodet. Suom. Hilja Vesala. WSOY, Helsinki.