Anna-Leena Toivanen:
Etelä-Afrikkaa lukuunottamatta Saharan eteläpuoleisen Afrikan kirjallisuutta käännetään suomeksi erittäin vähän. Kun Otavan kaltainen suuri kustantaja uskaltautuu julkaisemaan afrikkalaisen naiskirjailijan tuotantoa, voi lukija odottaa jotakin jokseenkin turvallista siinä mielessä, että kirjailija on jo saanut mainetta ja palkintoja muissa länsimaissa. Kulttuurieroihin ja toiseuteen liittyvien kysymysten näkökulmasta nigerialaisen diasporisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien esikoisromaani onkin länsimaiselle lukijalle helposti lähestyttävä, jopa niin, että teoksessa on tiettyjä ”lukuromaanimaisia” piirteitä. Tarinan keskiössä olevaan keskiluokkaiseen, eurooppalaistuneeseen perheeseen ei ole liian hankalaa samaistua ja igbonkielisten sanojen merkitys on avattu lukijalle tarkkaan ainakin suomennoksessa. Kulttuuriin kuulumaton lukija toivotetaan toisin sanoen tervetulleeksi sen sijaan, että hänen annettaisiin ymmärtää oma ulkopuolisuutensa.
Monilta osin Purppuranpunainen hibiskus tuo mieleen zimbabwelaisen Tsitsi Dangarembgan afrikkalaisen naiskirjallisuuden klassikon, romaanin nimeltä Nervous Conditions (1989), joka on suomennettu nimelllä Tambu. Molemmat kertovat nuoren tytön kehitystarinan patriarkaalisten, kolonialististen ja nationalististen diskurssien puristuksessa. Dangarembga tosin tekee tämän huomattavasti kiinnostavammin; kirjailijan hienovarainen tapa kutoa yksityinen osaksi julkista on inspiroinut afrikkalaisen ja postkoloniaalin kirjallisuuden tutkijoita jo vuosikymmeniä. Adichien kohdalla kodin yksityisyyden ja ympärillä pyörivän jälkikoloniaalisen kansakunnan todellisuuden yhteenkutominen ei onnistu aivan yhtä jouhevasti. Esimerkiksi isän julkaiseman lehden päätoimittajan poliittinen murha jää varsin irralliseksi päähenkilö Kambilin ja hänen perheensä tarinasta. Sukupuolitetun väkivallan teema on paljon käsitelty aihe afrikkalaisessa naiskirjallisuudessa, ja Adichien romaani liittyy tematiikkansa puolesta juuri tähän perinteeseen. Teoksessa kuvattu painostava perheväkivallan ilmapiiri onkin epäilemättä sen suurimpia kirjallisia ansioita.
Romaanin keskiössä on 15-vuotias Kambili ja hänen varakas, jälkikoloniaaliin eliittiin kuuluva perheensä. Arvostetun perheen keskiluokkaista onnea varjostaa äärimmäisen uskonnollisen isän väkivaltaisuus ja perheenjäsenten sanaton sopimus alistua isän vallankäyttöön ja vaieta siitä niin kotona kuin sen ulkopuolellakin. Perheen äiti pakenee väkivallan todellisuutta nyrjähtäneeseen porvarilliseen unelmaan: aina miehensä pahoinpitelyn kohteeksi jouduttuaan hän puhdistaa posliiniesinekokoelmansa. Kun isä Eugene kertomuksen loppuvaiheilla hajottaa posliiniesineet raivonpuuskassaan messukirjalla, merkitsee se samalla koko tilanteen vähittäistä laukeamista. Siihen asti äidin ja lasten elämää leimaavat ”onnettomuudet”, jotka aiheuttavat niin keskenmenoja ja toistuvia sairaalakäyntejäkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun isä polttaa lasten jalat kiehuvalla vedellä rangaistukseksi rikkeistä Herraa vastaan, alkaa lukija tuntea raivoa paitsi väkivallantekijää, myös siitä vaikenevaa äitiä ja sitä selitteleviä lapsia kohtaan. Ja juuri tässähän perheväkivallan ydin onkin: vallankäyttöä, joka kietoo osapuolet yhteen niin tiiviisti, että myös ulkopuolinen maailma muuttuu viholliseksi.
Kolonisoijan mukanaan tuoma kristinusko ei romaanissa määrity kuitenkaan ainoastaan kielteisesti patriarkaalisen isähahmon vallankäytön välineenä. Väkivaltaisen isän sisaren Ifeoman luona vieraillessaan Kambili ja hänen veljensä Jaja tutustuvat toisenlaiseen tapaa uskoa. Tädin perheen ystävä, Isä Amadi, edustaa uskontoa, jota voi lähestyä kyseenalaistaen ja ilman auktoriteettipelkoja. Ifeoman perheen parissa lapset alkavatkin vähitellen kyseenalaistaa isänsä tyrannimaista vallankäyttöä. Unelmat kapinoinnista ja vapaudesta jäävät odottamaan kukoistustaan erikoisen purppuranpunaisen hibiskuksennupun tavoin. Ifeoma-tädin perhe elää vähemmän etuoikeutettua elämää, joten perheiden välille rakennetaan myös luokka-asemaan perustuva jännite. Erityisen hyvin tämä jännite tulee esiin ruokailukohtauksissa, joissa Kambili kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa omasta etuoikeutetusta asemastaan.
Yksi romaanin Kambilin kehityskertomuksen sivujuonista on aavistuksen imelä teini-ihastuminen Isä Amadiin. Rakkauskuvio synnyttää huvittavan kliseisiä ilmaisuja: ”Katsoin alas ja näin rintani kohoilevan voimakkaasti.” (179) Tällaisista nolostuttavista latteuksista huolimatta Kambilin ja Isä Amadin välinen suhde on tärkeä siksi, että sen kautta Kambilissa herää seksuaalisen halun tuntemuksia, jotka kertomuksen uskonnollis-patriarkaalisessa kontektisssa voidaan tulkita jopa kumouksellisina. Kambilin isä ei tosin koskaan joudu kohtaamaan tyttärensä potentiaalisesti uhkaavaa seksuaalisuutta, mikä on romaanin vapauteen pyrkivän kokonaisuuden kannalta sääli.
Keskeinen teema romaanissa on myös perinteisen ja modernin jännite. Kambilin isä Eugene on omalla tavallaan kolonisoidun ihannekuva, joka on omaksunut kolonialistin arvot, kielen, uskonnon sekä siisteysfetissit. Oman, alkuperäisen kulttuurin väheksyminen tulee tässä kuviossa itsestäänselvyytenä. Kuten romaanista käy useaan otteeseen ilmi, aiheuttaa tämä perheelle monenlaisia ongelmia: lapset kokevat itsensä ulkopuolisiksi omassa kulttuurissaan ja heidän on vaikea suhtautua isoisäänsä, jota isä kohtelee pakanana. Onkin huomionarvoista, että kun Kambilin äiti viimein päätyy myrkyttämään miehensä hengiltä, tekee hän sen perinteiseltä noitatohtorilta saamallaan rohdolla. Perinnettä vähättelevä, joustamaton ja tukahduttava moderni saa ansionsa mukaan.
Adichien maailmanalaajuinen menestys herättää kysymyksen diasporisesta sensibiliteetistä. Adichie on kirjailija, jonka positio ilmentää tämänhetkisen globalisoituneen maailman todellisuuksia: ”afrikkalainen kirjailija” ei välttämättä asu mantereella, saati kirjoita siitä tai edes siellä oleville yleisöille. Diasporisuuden ja toisaalta kansakunnan välinen tasapainoilu näkyy hyvin myös Purppuranpunaisessa hibiskuksessa. Poliittisen tilanteen huononnuttua Ifeoma-täti jättää työnsä nigerialaisessa yliopistossa, hakee viisumia Yhdysvaltoihin ja lopulta lähtee sinne perheineen. Lähtöön liittyvissä pohdinnoissa nousee esille diasporan ytimessä oleva eettinen dilemma:
”Koulutetut, ne joilla olisi tietoa ja taitoa korjata epäkohdat, lähtevät ja jättävät heikot taakseen.Tyrannit pysyvät vallassa, koska heikoista ei ole nousemaan heitä vastaan. Etkö sinä ymmärrä millainen kierre se on? Kuka sen rikkoo?” (263).
Romaanin loppupuolella tähän kysymykseen palataan muodossa tai toisessa useaankin otteseen. Yksioikoista vastausta siihen ei löydy; sen sijaan se jää leijumaan ilmaan ja värittämään Ifeoma-tädin maastamuuttoa. Kansakuntaan ja siihen liittyvien ”moraalisten velvollisuuksien” näkökulmasta olennaista on sekin, että romaanin alkupuolella kertoja rinnastaa uskonnon ja nationalismin alistusmekanismeina: lähetyskoulun oppilaat joutuvat siteeraamaan paitsi Raamattua, myös kansallisvalan. Tässä mielessä diasporan voikin nähdä jossain mielessä ratkaisevan kansakuntaan ja nationalismiin liittyviä dilemmoja.
Kaiken kaikkiaan Adichien esikoisromaani jää jo aikaisemmin suomennetun Puolikas keltaista aurinkoa varjoon. Kerrontateknisesti tai kielellisesti romaani ei ole erityisen oivaltava, vaikka sen käsittelmät aiheet ovatkin kiinnostavia ja tärkeitä. Parhaimmillaan teos on väkivallan uhan aiheuttaman lamaannuttavan kauhun kuvauksisssa ja sen synnyttämän sisäistetyn alistuksen ymmärryksessä. Kiinnostavinta tämänhetken afrikkalaista naiskirjallisuutta se kuitenkaan tuskin edustaa.
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus. Suom. Kristiina Savikurki. Otava: 2010.