Anna-Leena Toivanen:
Libanonissa syntyneen, sittemmin pariisilaistuneen kirjailija Amin Maaloufin suureellisesti nimetty esseekokoelma pyrkii valottamaan 2000-luvun alun maailmaa horjuttavia, toinen toistaan seuraavia kriisejä. Yksi kokoelman keskiöön nouseva teema liittyy länsimaiden ja islamilaisen maailman yhteentörmäykseen, jonka seurauksia saa turtumukseen asti seurata uutisista päivittäin.
Esseissään Maalouf korostaa menneisyyden ja nykyisyyden väistämätöntä yhteenkietoutumista. Kokoelman ensimmäisessä esseessä kirjoittaja tuo esille länsimaiden tämänhetkistä ylivaltaista asemaa siivittäneen koloniaalisen projektin. Tässä yhteydessä Maalouf puhuu myös valkoisesta syyllisyydestä, jota koloniaalinen menneisyys synnyttää. Samalla hän kuitenkin alleviivaa sitä, kuinka ongelmallista on syyttää kaikista maailmaa tällä hetkellä ravistelevista ongemista kolonialismia, ja siirtääkin vastuuta myös itsenäistyneiden siirtomaiden johtajille. Länsimaisen imperialismin ytimessä Maalouf tunnistaa jännitteen, josta postkolonialismin teoreetikot ovat kirjoittaneet jo iät ajat: yhtäaikaisen ja samalla äärimmäisen ristiriitaisen halun sivistää ja hallita. Maalouf puhuu paljon me-muodossa ja paljon universalismista, mutta vaikkapa postkolonialismin teoreetikoista poiketen, hän näkee universalismin pikemminkin myönteisenä, jonkinlaisena lännen lahjana muulle maailmalle. Maalouf kirjoittaa:
”Ei ole yksiä ihmisoikeuksia Afrikkaa, Aasiaa tai islamilaista maailmaa varten. Yksikään kansa maan päällä ei ole tarkoitettu orjuuteen, tyranniaan, mielivaltaan, tietämättömyyteen, äärifanatismiin eikä naisten alistamiseen. Aina kun ohitamme tämän perustotuuden, petämme koko ihmiskuntaa ja itseämme.” (43)
Tällä Maalouf viittaa siihen ajatuskulkuun, jonka mukaan esimerkiksi naisten ympärileikkaus, joka länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy lähinnä alistamisena, on eettisesti oikeutettavissa sillä, että se nyt vain sattuu olemaan osa tiettyä kultuuria ja ettei kyseinen kulttuuri ole tarpeeksi sivistynyt ollakseen valmis siitä luopumaan. Toisin sanoen kulttuurierosta tehdään niin merkittävä kynnys, että se tukkii kaikki mahdollisuudet ottaa kantaa ja kritisoida vieraan kulttuurin ilmiöitä. 2000-luvun maailman kriisien ja ongelmien ratkaisuun Maalouf antaa länsimaille suuren vastuun ”lunastaa […] moraalisen uskottavuutensa” (152). Maaloufin mukaan tämä ei tapahdu itseään syyllistämällä tai tekemällä ”myönnytyksiä muualta tulleille arvoille vaan päinvastoin siten, että se [länsi] vihdoin on uskollinen omille arvoilleen” (152); arvoille, joihin kuuluvat vapaus ja tasa-arvo. Vaikka Maaloufin näkemykset voikin monilta osin allekirjoittaa, on hänen tavassaan korostaa universaaleja arvoja ja puhua epämääräisen ”meidän” suulla jotakin hieman ylimielistä ja hämmentävän itsekritiikitöntä. Kirja puhuu globaalista yhteisöstä samalla kun etuoikeutettu, välittäjän aseman omaksunut ”natiivi tietolähde” ojentelee ratkaisun avaimiaan länsimaiselle lukijalleen.
Kolmannessa esseessä Maalouf pääseekin varsinaisesti siihen, miten maailmaa jakavat kriisit voitaisiin saada hoidettua tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia. Tätä ennen lukijaa piinataan ylipitkällä, kuivakalla Nasserin toimintaa valottavalla esseellä nimeltä ”Harhautuneet legitimiteetit”, jonka anti kokoelman kokonaisuudelle jää jokseenkin kyseenalaiseksi. Kokoelman kolmas essee ”Kuvitteelliset varmuudet” sekä teoksen jälkisanat ovatkin juuri ne teoksen kohdat, joissa takakannen mainostama ”ratkaisun avaimien tarjoaminen” varsinaisesti tapahtuu. Kuten Euroopan komission monikielisyyden merkitystä pohtineen työryhmän puheenjohtajanakin toimineelta kirjailijalta odottaa saattaa, ovat ratkaisun avaimet kulttuurissa. Tutustuminen syvällisesti vieraisiin kulttuureihin tapahtuu Maaloufin mukaan kirjallisuuden kautta, sillä ”Kansan sisin on sen kirjallisuudessa” (129). Vain näkemällä vaivaa toisen kulttuurin ymmärtämiseksi on Maaloufin mukaan mahdollista vaalia rauhaa ja edistää globaalia yhteisöllisyydentunnetta kansojen kesken. Maaloufin idealistisessa näkemyksessä on ongelmallista tietenkin se, ettei kansoja tai kulttuureja voida ajatella helposti haltuunotettavina, homogeenisinä kokonaisuuksina. Kenen kirjoittama kirjallisuus esimerkiksi edustaa kansakunnan tuntoja? Maalouf puhuu kyllä moninaisuudesta, mutta pitää käsitteen niin laajalla tasolla, ettei esimerkiksi kansakunnan sisäisille eroille jää juurikaan tilaa. Moninaisuus näyttäytyykin teoksessa lähinnä lännen ja islamilaisen ei-lännen välisenä jännitteenä. Lisäksi on hyvä muistaa, ettei yleviä päämääriä palveleva kirjallisuus suinkaan ole kaikkien ”globaalin yhteisömme” jäsenten ulottuvilla, kuten eivät myöskään modernit tietoverkot, joita Maalouf myös hehkuttaa. Lukutaidottomuus ja verkkoyhteyksien puute rajaavat auttamattomasti osan vähemmän etuoikeutetuista maailmankansalaisista idealisoidun yhteisömme ulkopuolelle. Näiden ulkopuolisten olemassaoloa Maalouf ei tunnista.
Maaloufin ratkaisun avainten ytimestä löytyvät kulttuurin lisäksi maahanmuuttajat. Vaikka ratkaisu näyttää aluksi hieman yllättävältä, täytyy huomata se, että teoksessaan Maalouf rakentaa omaa auktoriteettiaan eräänlaisen diasporisen välittäjä-identiteetin pohjalta. Maaloufin mukaan maahanmuuttajiin kiteytyvät tulevaisuuden maailman uhkat ja mahdollisuudet. Mikäli kohdemaa onnistuu ”voittamaan maahanmuuttajat puolelleen” eli kohtelemaan heitä aidosti tasavertaisina kantaväestön kanssa, avautuu mahdollisuus aidolle dialogille, jota maahanmuuttajat voivat välittäjän roolissaan edistää myös lähtömaissaan. Mikäli tämä ei onnistu ja maahanmuuttajat jäävät ulkopuolisiksi, ylitsepääsemättömän kulttuurieromuurin taakse, muodostuu heistä Maaloufin mukaan vakava ongelma. Maalouf kehottaa muistamaan, että maahanmuuttajilla on roolinsa paitsi kohde-, myös lähtömaassaan:
”[T]eemme suuren strategisen virheen silloin, kun arvioimme maahanmuuttajien statusta heidän länsimaisissa yhteiskunnissaan, toisin sanoen usein aivan yhteiskunnan tikkaiden alapienalta saamansa aseman mukaan pikemminkin kuin sen roolin, mikä heillä on […] lähtömaan yhteiskunnassa, jossa he ovat uudenaikaisuuden, sosiaalisen edistyksen, henkisen vapautumisen, kehityksen ja sovun suunnannäyttäjinä.” (162)
Toisin sanoen Maalouf näkee maahanmuuttajissa toivon toimia välittäjinä pattitilanteeseen joutuneiden lännen ja erityisesti islamilaisen ei-lännen välillä. Kuten monien Euroopan maiden maahanmuuttokysymyksiin liittyvät ongelmat osoittavat, ei tässä välittäjä-tehtävässä ole aina kovinkaan hyvin onnistuttu. Maahanmuuttajien ghettoutuminen ruokkii epäluulon ja katkeruuden ilmapiiriä, joka omalta osaltaan lyö kiiloja globaalin yhtiesön tulevaisuuteen. Joka tapauksessa olennaista Maaloufin ajatuksissa on se, ettei vastuuta sysätä vain konfliktin yhdelle osapuolelle. Kaikilla on yhtälainen velvollisuus katsoa peiliin ja sitoutua toimivan ja elinkelpoisen globaalin yhteisön edellytysten luomiseen.
Ei sen vähempää kuin ratkaisuja maailman ongelmiin etsivää Maailma järkkyy -esseekokoelmaa värittää väistämättä idealistinen perusvire. Paikoittain esseitä vaivaa itsestäänselvyyksillä jahkailu ja jonkinlainen pintapuolisuus, joka liittyy erityisesti kirjoittajan tapaan käsitellä ilmastonmuutosta sivulauseissa. Maaloufin tapa käyttää vakuutteluun me-muotoa tuntuu ajoittain ärsyttävältä, erityisesti kun välillä tunnutaan näennäisesti puhuvan koko maailman puolesta. Vaikka Maaloufin ratkaisu nostaa diasporassa elävät ihmiset välittäjien asemaan ei välttämättä olekaan erityisen uutta luova, on sen merkitystä perusteltu vakuuttavasti. Lukukokemuksena tämä kieltämättä trendikkäästä aiheesta ammentava teos ei ole erityisen innostava, vaikka kirjoittajalla onkin useimmiten rohkeutta sanoa asiansa kiertelemättä ja nostaa esille se, miten kulttuurieroilla oikeutetaan pelkoa tai haluttomuutta ottaa kantaa.
Amin Maalouf: Maailma järkkyy. Kun kulttuurimme uupuvat WSOY (2011). Suom. Lotta Toivanen
Vastaa