Esseitä arabimaiden ja lännen politiikasta – RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (25.11.2021)
Kirjailijan ja toimittajan Amin Maaloufin maailmanpoliittiset esseet käsittelevät suvaitsevaisuuden haaksirikkoja sekä arabimaailmassa että modernissa lännessä. Kyse on uskonnollisen ja etnisen vihan purkauksista ja konservatiivisista kumouksista, jotka Maaloufin mukaan yhdessä ovat aloittaneet vapauden ja suvaitsevaisuuden kannalta pahan alamäen.
Maalouf kiteyttää: ”Tämän siirtymän ratkaiseviin piirteisiin kuuluivat poliittiset ja moraaliset mullistukset, jotka ravistelivat arabimaailmaa sen suuren rappion jälkeen 1967; jotka pahenivat 1979 tienoilla idän ja lännen konservatiivisten vallankumousten myötä, ja jotka 11 syyskuuta 2001 lähtien saivat koko maailman hallitsemattomaan ”luisuun” aiheuttaen ketjureaktioita, jotka nykyisin vievät meitä kohti tuntematonta…” (181).
Arabipolitiikan tuntijana Maalouf muistuttaa, että arabimaalima oli kehittymässä liberaaliin suuntaan aina 1960 luvulle asti. Taustaltaan egyptiläis-libanonilainen Maalouf kuvaa vapaata elämää, jota hänen äidin puoleinen siirtolais-sukunsa eli Kairon lähellä olevassa pikkukaupungissa. Niin sanottu Kairon palo 1952 ja kansallismielinen käänne hävitti tämän paratiisin.
Avausluku ”Paratiisi liekeissä” käsittelee liberaalin Egyptin katoamista. Erityisen vivahteikkaasti Maalouf käsittelee Nasserin aikaa. Hänen sukunsa vihasi tätä armeijan miestä, kansallismielistä johtajaa, joka ajoi siirtolaiset ahtaalle. Mutta Nasser oli arvoliberaali, hän oli taustaltaan sunni, ja hänen puolisonsa oli siia. Noihin aikoihin vihanpito islaminuskon kahden päähaaran välillä oli vähäistä ja avioliittoja solmittiin.
Legendaariseksi on noussut Nasserin puhe, jossa hän kertoo varhaisista neuvotteluista muslimiveljeskunnan johdon kanssa. ”Tiedättekö, mitä hän pyysi minulta? Että pakotan käyttämään huntua Egyptissä, ja että jokainen nainen joka lähtee kadulle peittäisi päänsä”. 60-luvun loppu ja suurta egyptiläistä yleisöä ravisteli naurunpuuska. You tuben klipissä kuuluu huudahdus yleisön joukosta: ”kehotitko johtajaa itse pitämään huntua? ”, seurauksena oli uusi naurunpuuska.
Nasser jatkaa, ja kertoo että veljeskunnan opas vastasi:
” Sinä olet presidentti, sinun pitää määrätä kaikki naiset peittämään itsensä” Nasser vastasi hänelle: ”Sinulla on tytär, joka opiskelee lääketieteellisessä tiedekunnassa, eikä hänellä ole huntua. Jos sinä et onnistu saamaan edes yhtä naista kantamaan huntua, ja nainen on vieläpä oma tyttäresi, tahtoisitko sinä, että laskeutuisin kadulle pakottamaan kymmenen miljoonaa egyptitärtä kantamaan huntua.” (70).
Vähitellen myös Nasserin moniarvoisuus väheni. Egypti oli tuomittu romahtamaan, kuten Maalouf sanoo, Libanonissa ei oltu vielä samassa tilanteessa. Hän itse ehti aloittamaan opiskelun aikana, jolloin Beirut eli intellektuaalista renessanssia: ”Muistelen keskusteluja, joita opiskelijat saattoivat käydä Khartumin yliopistossa, Mosulin puutarhoissa ja Aleppon kahviloissa…” (63)
Maalouf kirjoittaa aitoa esseistiikkaa maailmanpolitiikasta: henkilökohtaiset kokemukset ovat olennainen osa sitä surua, jota hän kokee vihakulttuurien ja identiteettipolitiikan vuoksi. ”Sivilisaatioiden haaksirikko” ei ole pamflettimainen essee. Pikemminkin se on yhteiskunnallista surutyötä, mieheltä joka on kirjoittanut arabimaailman politiikasta 70-luvulta alkaen.
”Jos tahtoo kertoa nykypäivän itsetuhoisen ja murhanhimoisen epätoivon synnystä, tärkeä ajankohta on 1967”. Silloin Israel, länsivaltojen tuella, hävitti Egyptin, Syyrian ja Jordanian ilmavoimat lähes täysin. Israel valloitti Jerusalemin vanhan kaupungin, Länsirannan, Golankin kukkulat, Gazan vyöhykkeen ja Siinain niemimaan.
Maalouf kertoo, kuinka hän koki tapahtumat. Kyseessä on teoksen keskeisin ja ehkä parhaiten kuvattu jakso. Hän oli Beirutissa yliopistoon pyrkivä nuorukainen, matkalla katsomaan pääsykokeiden tuloksia, kun hän kuuli että sota oli syttynyt. Sitten hän kuuli, että Israel oli lyöty ja sen ilmavoimat hävitetty. Median levittämä tieto oli ensin siis täysin päinvastaista kuin mitä oli tapahtunut. Nuori Maalouf oli kotiin palatessaan niin kiihtynyt, ettei muistanut pääsykokeiden tulosta. Hän ei tiennyt oliko päässyt opiskelemaan, hän seurasi kiihkeänä uutisia.
Mutta hänen toimittaja-isänsä oli kumman hiljainen, istui hänen viereensä ja näytti tupakka-askin kanteen kirjoittamiaan lukuja. Sodassa on käymässä täsmälleen päinvastoin kuin mitä Beirutin media kertoo. Isä sanoi, että huomenna täytyy olla erittäin varovainen. Kun ihmiset saavat tietää mitä todella tapahtuu, he raivoavat hullun lailla ja tahtovat rikkoa kaiken. (77)
Samalla kun tämä kuvaus on teoksen ydin, niin siinä dramatisoitu prosessi ilmaisee täsmällee, kuinka traumaattiset tapahtumat koetaan. Ne kielletään, kätketään, rikotaan paikkoja ja ryhdytään kehittämään katkeruutta. ”On erilaisia tapoja kohdata tappio ja aluemenetykset” kirjoittaa Maalouf, arebikansat eivät onnistuneet käsittelemään traumatisoivaa tapahtumaa.
Kun myöhemmin, ratkaisevan huonona konservatiivisten kumousten vuonna 1979 sivilisaatiot horjahtivat kuilun partaalle. Khomeinin ääri-islamismi nousi Iranissa ja Thatcher Englannissa, pian sen jälkeen Regan Yhdysvalloissa.
Maalouf käsittelee aihetta ”Suuren käännöksen vuosi” -luvussa. Tuohon aikaan hän itse uskoi vielä edistykseen: ”Kun havaitsin ympärilläni identiteettikouristusten lisääntymistä tai vihanpurkauksia, lohduttelin itseäni ajattelemalla, että ne ovat takajoukon taistelua, jo ohi menneen, jo vanhentuneen, jo uppoamaisillaan olevan maailman kouristuksia…” (178).
Samalla kun Maalouf on peloissaan ääri-islamismin ja konservatiivisen demokratian vastaisuuden noususta, hän vertaa tilannetta kylmän sodan aikaan ja silloiseen ydintuhon pelkoon:
”Kuten kaikki ne, jotka kokivat kylmän sodan aikakauden, elin vuosikymmeniä ydintuhon pelossa, ja sitä sanottiin väistämättömäksi. Montako kertaa minulle toistettiinkaan, että suurvaltojen kasaamat tuhannet ydinkärjet lopulta johtaisivat yhden kahelin tai peräkkäisten liirtojen vuoksi yleiseen vastakkainasetteluun, joka tuhoaisi koko sivilisaatiomme.” 175
Maalouf suree nyt Eurooppaa, ja toisaalta asettaa siihen toivonsa edistyksestä. Hän asuu Ranskassa ja katsoo, että nykyisessä maailmassa vain Eurooppa voi näyttää vapaamielistä suuntaa muulle maailmalle.
Samalla on huomiota herättävää se, kuinka Maalouf painottaa, hieman vanhanaikaisesti, suuria johtajia sekä heidän viisaita neuvonantajiaan. Eurooppa on vailla hyvää johtajaa, hän sanoo, eikä kiinnitä lainkaan huomiota Angela Merkeliin. Ehkä kyseessä on erehdys, mutta hän ihailee Merkeliä edeltävää aikaa. Hän viittaa Saksojen yhdistymiseen ainutlaatuisena tapahtumana, joka olisi esimerkillinen koko muulle sovintoa hakevalle maailmalle:
”Berliinissä voi siirtyä läntisestä korttelista itäiseen kortteliin kiinnittämättä mitään huomiota muurin paikkaan.” (167)
Lähi-idässä puhkesi, Maaloufin mukaan täsmälleen päinvastainen prosessi. Arabimaat olivat vielä 60-luvulla vapaampia ja turvallisempia kuin nykyään. Nyt myös Euroopassa ollaan hänen mukaansa menossa huonompaan suuntaan:
”Ajattelen esimerkiksi Alankomaita tai Skandinavian maita, jotka olivat avoimuuden ja suvaitsevaisuuden edelläkävijöitä ja joiden on yhä vaikeampi pysyä sillä tiellä. Ajattelen Englantia, jonka poliittinen järjestelmä, joka pitkään oli esimerkki koko maapallolle, on hajoamassa rikollista hipovan nationalistisen demagogian vuoksi.” (s.180).
Yhdysvallat eivät pysty enää maailman johtavaksi valtioksi, osin hyvän johtajan puuttuessa. Toisaalta Maalouf ilmaisee sen, että suurvalloilla ei ole varaa moraaliin, koska valta pakottaa ne tiettyyn kaksinaamaisuuteen:
”Amerikalla on lukemattomia eri kasvoja. Antelias Amerikka ja itara Amerikka. Ylimielinen Amerikka ja arasteleva Amerikka. Eräänä yhdentenätoista syyskuuta haavoitettu Amerikka, jolle teki mieli sanoa, miten arvokkaana sitä pidettiin, ja miten paljon tarvittiin kaikkea mitä se oli, ja kaikkea sitä, mitä se oli antanut muulle maailmalle. Sitten kaksi vuotta myöhemmin Irakin sodassa julma, kyyninen, tuhoava, sietämätön Amerikka.” (172)
Maaloufin lempeys Yhdysvaltoja kohtaan on retorisesti kiinnostavaa: siinä ilmaistaan aivan kuin kyse olisi miljonääri enon mielialoista. Aivan kuin Irak-raivokohtauksen jälkeen enolta voisi odottaa jotain lempeämpää. Toki tässä on kyse kiteytyksestä. Nämä kielikuvat vievät lukijaa ehkä hieman eri suuntaan kuin aiempi, varsin johdonmukainen näkemys Yhdysvaltojen kyynisestä pelistä: kuten Afganistanin käyttö pelinappulana Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä, tai Israel -politiikka sekä Yhdysvaltojen osuustuhon kierteeseen arabimaissa.
Viimeisen, ”Hajoava maailma” -luvun alkupuolella on kielellisesti heikkoja jaksoja. Jotkut sanavalinnat ovat kuin käännöskoneen jäljiltä esim. ”kansallinen romaani” po. Kansallinen kertomus. Myös lauseisiin tuntuu joskus jääneen koneen tekemiä valintoja: ”Huoli objektiivisuudesta käskee minua kuitenkin lisäämään, että tähän mennessä historia ei ole vielä ratkaissut.” (159)
Yleensä teos on hyvin käännetty. Tapani Kärkkäinen on erinomainen filosofisten ja intellektuaalisten esseiden kääntäjä. Maaloufin joskus paisuttelevat sanavalinnat asettuvat hyvin tekstin rytmiin ja retorisiin toistokuvioihin. Ne pysyvät pontevina, mutteivät pomppaa silmille. Monet, sitaatit joita tässä arviossa on käytetty, kertovat onnistuneesta käännöksestä.
Samalla kun Maalouf hahmottaa sivilisaatioiden haaksirikkoa, hän puolustaa loppuun asti moniarvosta maailmaa:
”En koskaan lakkaa vastustamasta ajatusta, jonka mukaan kieleltään ja uskonnoltaan erilaisten kansojen olisi parempi elää erillään. En koskaan suostu myöntämään, että etninen ryhmä, uskonto tai rotu olisivat aiheellisia perustoja kansakuntien rakentamiseen” (165)
Amin Maalouf: Sivilisaatioiden haaksirikko, suom. Tapani Kilpeläinen, Niin&Näin, 2021
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.