Marjatta Ripsaluoma KIRJAILIJAT TYÖSTÄÄN JA ELÄMÄSTÄÄN
Kumpikin kirjailija puhuu kasvuvuosistaan kielen kautta. Onko olemassa leimallisesti erilaisia englannin kieliä ja mitä lapsuuden kieliympäristö on kummallekin merkinnyt? Ilmeisesti aika tavalla eri asioita.
J.M.Coetzee aloittaa urheilun sankariluonteen miettimisellä koko urheilun merkityksen etsimisen. Tästä puhutaan paljon. Urheilun merkitystä en oikein käsitä, koska se ei tunnu symboliselta.
Paul Auster eli koko elämänsä New Yorkin liepeillä lapsena ja nuorena, mutta Coetzee muutti kouluun Englantiin Etelä-Afrikasta ja sieltä sitten Amerikkaan, jossa asui seitsemän vuotta ja sitten viimeksi Australiaan.
Oletan että kirjeenvaihtokirjassa ei ole Austerin ja Coetzeen kaikkia kirjeitä, kirjailijat olivat tavanneet monta kertaa ja tunsivat toisensa hyvin. Yksityisemmät on ehkä otettu julkaistusta kirjasta pois. Mutta onneksi on paljon keskusteluja kaikista mahdollisista asioista. Kirjailijoiden on syytäkin tuntea useita elämänalueita.
Kirjan kannessa kaksi pikkupoikaa kopittelee. Peli näyttää olevan base ball-pesäpalloa, siis amerikkalaista varianttia. Suomalainen pesäpallo kyllä on täynnä sotasymboleja.
Kirjoittaja elää kielessään
Erkki Jukarainen on suomentanut Austerin osuuden kirjeenvaihdosta ja Seppo Loponen Coetzeen. Coetzeen syntaksi, konnotaatiot ja ylipäänsä kieli tyyliä myöten luovat kuvan harkitsevasta, järjestelmällisestä ihmisestä. Kirjailijoiden tiet työhönsä ovat tietenkin olleet erilaiset. Auster ajautui kirjailijaksi, kun taas Coetzee teki pitkän päivätyön kirjallisuuden opettajana, mikä tekee pidättyvyydestä jonkin verran akateemissävyistä.
Austerilla on enemmän taipumusta hypätä johtopäätöksiin toisin kuin Coetzeella. Toisaalta taas kestää kauan ennen kuin Coetzee tulee tunnustaneeksi kirjailijoiden ystävyyden merkityksen. Kirjeissä näkyvät kahden eri ihmisen temperamenttierot. Ja kulttuuritausta.
Onko Auster mahdollisesti viljellyt puhekieltä kirjoissaan enemmän kuin Coetzee? En tiedä. Onko Coetzeen englanti, ainakin kirjoitettu, korrektimpaa kuin Austerin? Amerikanenglannille ehkä sallitaan enemmän. Sehän on media-supervallan kieltä.
Saattaa olla jonkinlainen temperamenttikysymys, että Auster NÄKEE henkilöidensä ja tapahtumien miljöön. Auster myös puhuu usein elokuvista (hän oli tiiviisti mukana tunnetuimman elokuvansa Smoke tekemisessä alusta loppuun, hän myös käy elokuvajuhlilla), sen sijaan Coetzee jättää tilat auki, ei kuvaa niitä.
Tämä ei tunnu pinnalliselta teemalta. Ihmiset yksinkertaisesti lähestyvät kertomuksiaan eri tavalla, äänenpainot vaihtelevat.
Syvä etelä ja epätasa-arvo
Auster tuo pikku-uutisen mukaan keskusteluun: Etelän pikkukaupungissa on rahan puutteen vuoksi lopetettu vieraiden kielten opetus kokonaan. Televisiossa haastateltiin aiheesta ihmisiä. Eräs mies vastaa:
”Eipä tuo hierrä minua mistään, ei yhtään mistään. Jos englanti riitti Jeesukselle, kyllä se riittää minullekin.”
Coetzee tietää Austerin juutalaisuuden – minä olen nähnyt dokumentin Austerista nuorena kirjailijana, mutta minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Joillakin ihmisillä on ympäristöstään asenteisiin tarttunut rotutietoisuus, ei kaikilla. Coetzee on syntynyt Etelä-Afrikassa, joten hän tuntee rotusyrjinnän. Etelä-Afrikan apartheid on ehkä näkyvimmillään Coetzeen romaanissa Häpeäpaalu, joka käsittelee mm. käänteistä rasismia apartheidin jälkeen.
Keskustelu alkaa siitä että Auster on lukenut Kleistia joka oli hänen mielestään nero. Coetzee tarttuu tähän ja on samaa mieltä. Kleist oli saksanjuutalainen kirjailija.
Coetzee sanoo lukijoidensa olleen joskus häneen pettyneitä, koska hänet tunnetaan vasemmistolaisena. Minulle jäi epäselväksi onko jossain Coetzeen tuotannossa ollut jotain erityisen poliittista. Juuri Häpeäpaalu? Ehkä menneen selvittämättömyys on ollut syynä siihen, että Coetzee päätyi nimenomaan Australiaan?
Israel on yksi aihe, myös suhtautuminen palestiinalaisiin. Coetzee sanoi palestiinalaisaktivistien tai heitä kannattavien ottaneen yhteyttä ja pyytäneen tukea.
Auster pahoittelee, ettei Obama ole käynyt Israelissa/Palestiinassa ja nyt vasta toisella kaudella on siellä, siis maaliskuussa 2013. Austerin Israel-kommenteista käy ilmi ambivalentti suhtautuminen Lähi-Idän tilanteeseen niin kuin on monella muullakin USA:n itärannikon juutalaisella.
Auster päätyy miettimään asioita joita voitaisiin muuttaa. Yksi on kuvitelma, että Wyoming tyhjennettäisiin amerikkalaisista ja tehtäisiin alueesta uusi juutalaisvaltio.
Coetzee vastaa:
”Seuraan Israelista/Palestiinasta kantautuvia uutisia niin kauhistuneena ja niin tympääntyneenä, että välillä olen vähällä manata vitsauksia kummankin osapuolen päälle ja kääntää selkäni. Palestiinalaisille on tehty valtaisa vääryys – sen me kaikki tunnustamme. Heidät on pantu kantamaan seuraukset Euroopan tapahtumista, joista he eivät ole vähääkään vastuussa ja jotka – kuten esität ”Wyoming juutalaisille”-kuvitelmassasi olisi kenties voitu ratkaista puolellakymmenellä muulla tavalla siten, ettei palestiinalaisia olisi tarvinnut häätää maastaan.”
Auster on käynyt Israelissa, Coetzee ei. Auster meni sinne kesällä 2010 ja tapasi Jerusalemissa David Grossmannin joka ei ollut vieläkään toipunut poikansa kuolemasta. Grossman on kirjoittanut suomennetunkin romaanin Sinne missä maa päättyy. Kirjaa on suositeltava kaikille tasa-arvosta kiinnostuneille ihmisille.
Puhe johtuu Philip Rothiin, joka on ajatellut lopettaa kirjoittamisen. Rothin viimeiseksi kirjasarjaksi jää Nemesis-sarja, neljä kirjaa. Niistä viimeinen on julkaisematta, nimittäin Nemesis. Oheislukemistonani on samaan sarjaan kuuluva Indignation, suom. Tuohtumus, vuodelta 2008.
Coetzeen yksinäisyys tuntuu hänen syvälle uppoavissa henkilökuvauksissaan. Auster ei rakenna henkilöitä ja tapahtumia sattumanvaraisiksi, vaan suunnittelee romaaneja vähän niin kuin elokuvia. Mutta henkilöiden eksistentiaalinen kipu on kirjailijoiden teksteissä aika tavalla erilainen.
Austerin kirjoista tulee mieleen juutalaisten historia ja ”kohtalottomuus”: asioille ei ole mahtanut mitään, ei sen paremmin pogromeille kuin Hitlerin Ratkaisullekaan.
Coetzee on ehkä Austeriin verrattuna tavallinen eurooppalainen intellektuelli, mikä on understatement tässä tapauksessa. Kun ystävykset kävivät kirjallisuuskeskustelua, olisin mieluusti kuullut mitä mieltä kaverukset olivat postmodernismista. Mutta onneksi kirjeenvaihto ei ole akateemista.
Coetzeen kuvauksessa Rothin Haamu poistuu– opuksesta on mielestäni kirjallisuustieteilijän monimielinen hymy kaiken yllä. Luulen kyllä että aivan samoin oli Rothilla. Exit Ghost? Sehän on kohtaus joka saa ohjaajat ja skenografit repimään hiuksiaan.
Shakespeare oli yksi modernin kirjallisuuden luojia. Ei ole niin että hänen aikanaan olisi ollut jotenkin tyhmempiä ja yksinkertaisempia ihmisiä, jotka olisivat uskoneet kaikki haamuihin. En usko.
Shakespeare on leikkinyt oidipaalisella tarinalla niin paljon kuin on arvellut yleisön kestävän. Ihmiset kestävät harvinaisen paljon jos voivat kuvitella niin pääsevänsä eroon omista luurangoista kaapeissaan.
Coetzeen kirjoista varsinkin kaksi, Häpeäpaalu ja Erittäin huonon vuoden päiväkirja, käsittelevät yhteiskuntaluokkia ja kansanosia tuimalla tavalla. Austerin kirjoissa ihmisten väliset erot ovat sattumanvaraisempia, mutta hän käyttää enemmän fantasiaa kuin Coetzee. Ehkä.
Kirjailijoilla on yksi yhteinen tekijä: he kuvaavat paljon kuolemaa, kuolevia ihmisiä. Kuolema kurkkii kummankin kirjailija olkapäilla.
He ovat siis tavallisia ikääntyviä ihmisiä, joiden työksi on langennut kirjoittaminen ja sen aika raskaassa muodossa, fiktiona.
Kirjeenvaihto on tavattoman hieno juuri siksi. Kirjailijat katsovat itseään peilistä ja me näemme itsemme.
Paul Auster, J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen (Auster) ja Seppo Loponen (Coetzee). Tammen keltainen kirjasto 2013, 296 s.