Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  (7.7.2021)

Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan tekijä Carlos Ruiz Zafón on nimi, joka itsekin on siirtynyt tuonne hautausmaalle. Tämä maailmakuulu goottihenkinen kirjailija kuoli syöpään vuonna 2020, vain 55 -vuotiaana. Varmaankin hänen nimensä löytyy kirjojen hautausmaalta, odottamassa lukijaansa  – näin Zafónin henki saa tuuletusta.

Ruiz Zafrón on hyvällä tavalla mystifioinut kirjat ja lukemisen. Postuumisti julkaistu Usvakaupunki on Antero Tiittulan suomentama tarinakokoelma, joka koostuu osin julkaisemattomista ja jo julkaistuista Zafónin tarinoista. Kokoelma on kevyttä mysteeriä, jonka keskivaiheille on sijoitettu novellimaiset, paremmin rakennetut tarinat. ”Tuliruusu” kertoo legendan Unohdettujen kirjojen hautausmaasta sivilisaation pelastuksena. ”Parnasson ruhtinas” novellissa Zafón puolestaan luo mystisen version siitä, miksi Cervantesista tuli ensimmäinen nimi Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Kirjahylly on eräänlainen hautausmaa, ei ole pelkkää unohdusta, vaan kirjoihin kätketyn tekstin elpymisen paikka. Se, että myös Zafónin nimi on siirtynyt noihin arkistoihin, on jotain, mitä hän itse hahmotti. Kirjalla on hautausmaa, jossa se odottaa lukijaa, se kuuluu maailmaan, jossa kirjoja ei heitetä pois kuin sanomalehtiä. Zafón mystifioi arkiston ja kirjaston kalmistoksi. Kirjasto on rauhan tyyssija. Kirjamarkkinat muodostaa vastakohdan kirjastolle. Zafón on mystifioinut myös sen kuvaamalla eri teoksissaan taiteilijan käymiä neuvotteluja Saatanan kanssa.

Ruiz Zafónin kuvaamat mystiset teokset on sidottuja, nahkakantisia kirjoja, niissä ei ole tietoakaan globaaleista kirjamarkkinoista. Maailman markkinoilla Zafónin pokkareiden jättipainokset leviävävät, yli kolmellakymmenellä eri kielellä, täysin globaalisti. Mutta kuolemansa myötä, vähitellen hänenkin nimensä on siirtymässä aakkostetulle paikalleen edesmenneiden kirjailijoiden labyrintissa. Aivan kuin Zafón olisi pyrkinyt tähän. Hänen kielensä on hyvässä mielessä vanhahtavaa, hautausmaalta löydettävää ajatonta kieltä. Ja varmaankin tulevia lukijoita riittää, ja Zazónin henki elpyy.

Ruiz Zafónin tuotanto koostuu oikeastaan kvasi-historiallisista romaaneista, ne kuuluvat legendojen aikaan, ”jolloin historialla ei ollut muuta tehtävää kuin muistaa se, mitä ei ollut koskaan tapahtunut.” (Usvakaupunki, 76) Tällainen legendojen luoma usvakaupunki on myös se goottilainen Barcelona, josta Zafón kertoo. ks. myös Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti, Laura Väänäsen arvio Maailmankirjoissa. Usvakaupunki, Barcelona on rinnakkaistodellisuus, täynnä mysteereiksi muuttuvaa historiaa, ja sen henki on tallentunut Gaudin arkkitehtuuriin. ”Gaudi Manhattanilla” on tarina, jossa paholaisen edustaja yrittää ostaa arkkitehdin sielun. Gaudi tarvitsisi rahaa keskeneräiseen Sacrada Familian Barcelonassa. Hänen tarvitsisi vain suunnitella pilvenpiirtäjä. Mutta Gaudi kieltäytyy ja sanoo: ”pilvenpiirtäjä ei ole muuta kuin katedraali niille, jotka Jumalan sijasta uskovat rahaan” (Usvakaupunki, 160).

Zafónin tarinoissa suuret taiteilijat kohtaavat saatanallisen kauppiaan, ja käyvät neuvotteluja tämän kanssa. Nimi Andreas Corelli maitaan monissa Fafónin teoksissa, eri vuosisadoilla, juuri tällaisena hahmona. Corelled tarkoittaa poispotkittua, ehkäpä Luciferia, entistä enkeliä. Mutta mikä on asia, joka mystifioidaan sopimukseksi Saatanan kanssa? Ehkä kyse on taitilijan omaan maniaan liittyvästä kaikivoipaisuuden tunteesta. Ehkä se on kuviteltu mahdollisuus päästä muiden yläpuolelle, outoon mielentilaan josta käsin voi hallita teoksensa avulla kaikkea, jopa lukijoita. Kirjastossa lukija tekee löytöjä vapaasti, mutta Saatana houkuttelee lukijoita ansoihinsa. Näin Zafónin tarinoissa, ja vain parhaat taiteilijat pystyvät luopumaan tällaisista teoksista. Gaudi kieltäytyy suunnittelemasta pilvenpiirtäjää. Don Guioten kirjoittanut Cervantes kieltäytyy laatimasta teoksen kolmatta osaa.

Parnasson ruhtinaassa Adreas Corelli, kustantaja, ja Saatanan kätyri, työstää sitkeästi Cervantesin mieltä otolliseksi, mutta epäonnistuu. Cervantes valitsee mieluummin paikan unohdettujen kirjojen hautausmaalla. On hauska sattuma, että tämä Cervantesia kiusaava Saatana on langennut ”arkki-enkeli”, kun taas hänen kirjaansa arkki kerrallaan painava pienyrittäjä on hyvän asialla. Legenda Samperen kirjapainon synnystä kerrotaan ”Tuliruusussa” ja sitä jatketaan ”Parnasson ruhtinaassa”. Sivilisaation synty ja tuhon uhka sekä pelastus kiteytyvät 1600 -luvun alkuvuosien kirjapainoon, ja näihin ihmeellisiin kirja-esineisiin.

Zafón onnistuu mystifioimaan kustantajat, editoijat ja kirjanpainajat, itse kirjoitusprosessin mystifioinniti ei tunnu toimivan yhtä hyvin. Taiteilijanerojen kamppailut Saatanan kanssa eivät ole lainkaan niin kiinnostavia, kuin kirjoitettujen arkkien kanssa toimivat kustantajat ja kirjanpainajat.

Samperon suvun alkulegenda kertoo siitä, kuinka sivistys asettuu pysyvästi Barcelonaan. Ensimmäinen eurooppalaisen sivistyksen romahdus, Konstantinopolin maailmankirjaston tuhoutuminhen sysäsi liikkeelle pelastusoperaation, niin että täydellisen kirjaston suunnitelma – Unohdettujen kirjojen hautausmaan luonnos – saatiin pelastettua. Eräänlaisen johdatuksen seurauksena tuo suunnitelma jäi Samperon suvun haltuun. Myöhemmin Cervantesin haudasta tulee mystinen perusta, jolle kirjanpainaja Sempero aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaan rakentamisen.

”Silloin hän (kirjamaakari Sempero) ymmärsi, että tuolle kalliolle hän alkaisi rakentaa pyhäkköä, ajatusten ja keksintöjen, sanojen ja ihmeiden hautausmaata, joka kasvaisi Parnasson ruhtinaan tuhkien päälle ja pitäisi vielä joskus sisällään kirjastoista suuriman, sen jonne jokaisen ihmisen tyhmyyden tai pahuuden vuoksi vainottu tai halveksittu kirja päätyisi odottamaan, että löytyisi lukija jota jokainen kirja kantaa sisällään.”

On kiinnostavaa, että Zafón tekee novellin Cervantesin illuusiosta, niin että siitä tulee Unohdettujen kirjojen hautausmaan ensimmäinen teos. Aivan kuin Don Guiote -romaani ei olisi mitään ilman niitä illuusioita, joita se satirisoi.

Myös Zafónin kuvaama Cervantes on epätosi legenda. Zafón kuvaa Cervantesin hengeltään aivan toisenlaiseksi, kuin mitä Don Guiotesta voi löytää. Hän ei ole satiirikko, illuusioiden ja harhakuvitelmien paljastaja, vaan hahmo joka on syvästi kiinni noissa illuusioissa. Siinä, missä Don Guiote palvoi piikatyttöä ylimaallisena muusanaan, siinä Cervantesin vierellä kulkee kaunein nainen, mitä koskaan on nähty – valoihoinen Fancesca. Don Guioten vierellä puolestaan kulki lyhyenläntä mies, Sanzo Panza, jolla ei ollut minkäänlaista kuvittelukykyä. Näin siis Zafón kuvaa Cervantasin suurta illuusiota, eli sitä kuinka tämä vaalii muusaansa. Tämän seurassa kulkiessaan Cervantes kirjoittaa omasta mielestään parasta teostaan nimeltä Runoilija helvetissä. Se oli Cervantesin illuusio, jonka hän poltti heti saatuaan sen painosta, samana päivänä kun Francesca kuoli.

Zafonin kuvaama muusa ei ole kovin kiinnostava, Francesca on kaikkien miesnerojen keskinäisen kilpailun symboli, en enempää. Kiinnostavampi muusa löytyy Zafónin Tuulen varjo (2004) teoksesta: hän on editoija, jonka kanssa päähenkilö hioo romaaninsa käsikirjoituksen huippuunsa. Siinä Zafón on onnistuneesti mystifioinut romaanissa piilevän editoijan, ensimmäisen lukijan, parhaan mahdollisen tekstin ymmärtäjän.

Carlos Ruiz Zafón: Usvakaupunki, suom. Anteri Tiittula, Otava 2021.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.