Carol Shields, Pikkuseikkoja

Liisa Rinne TARKKANÄKÖISYYS ELI PIKKUSEIKKOJA

”On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.” Näin alkaa Carol Shieldsin (1935-2003) esikoisromaani Pikkuseikkoja. Alunperin 1976 ilmestynyt teos on salaa viisas ja kauas näkevä arjen ylistys.

Päähenkilö Judith Gill on elämäkertojen kirjoittaja, muiden onnen etsijä. Hän on ammatissaan menestynyt keski-ikäinen nainen. Tarinan kehyksenä on aika syksystä kevääseen, paikkana keskikokoinen kaupunki Ontarion provinssissa Kanadassa 1970-luvulla.

Elämäkerran ajatellaan usein olevan tekojen summa, jossa ihminen punnitaan niiden läpi. Ja tätä Judith siis tekee, ammatikseen ja harrastuksekseen. Pitkin matkaa hän analysoi ja lokeroi niin miehensä, teini-ikäisen tyttären ja murrosikää lähestyvän poikansa kuin myös ystävien ja sukulaisten elämät. Hän tirkistelee kanssaihmisiään oman luuppinsa läpi, luoden heidät uudelleen ja uudelleen mielensä mukaiseksi.

Mutta entä jos teot eivät sovi yhteen elämän kanssa? Jos identiteetti perustuu valheelle tai jos villalankojen kanssa nyprääminen vain on liian akkamaista. Tätä se Judithin mielestä on Martinille, hänen miehelleen. Milton-tutkijalle, joka vaimoltaan salaa kutoo Kadotetun paratiisin juonikaavion kuvakudokseksi.

”Mistä sitä tietää, vaikka hän vetäisi huoneensa ikkunan eteen verhot ja panisi oven lukkoon aina, kun alkaa ommella. Yritän kuvitella sen mielessäni: Martin pujottelemassa lankoja, lajittelemassa neuloja, kiristämässä kehystä, nykäisy, nykäisy, sisään ulos, sisään ulos. Minun mieheni, Martin Gill, tekemässä kuvakudosta kaiket iltapäivät, salaa.
Olisi ehkä sittenkin parempi, jos hänellä olisi rakastajatar. Sen vielä ymmärtäisi. Voisi sääliä, voisi antaa anteeksi. Mutta mitä tehdä miehelle, joka käyttäytyy naurettavasti – mitä siinä tilanteessa pitää tehdä?”

Jo heti ensimmäisessä romaanissaan Shields kuvaa pilke silmäkulmassa hänelle niin tuttua akateemista maailmaa ja sen syövereissä rämpiviä tutkijoita. Itsestään tietoisia viisastelijoita. Ilkeyteen hän ei kuitenkaan sorru vaan antaa tekojen puhua puolestaan.

Maailma tarvitsee tarkkailijoita ja niitä jotka altistavat itsensä tarkkailtavaksi. Ja sitten maailma tarvitsee niitä jotka kirjoittavat näkemästään. Myös tästä on Pikkuseikoissa kyse. Kirjoittamisen halusta. Romaanissa toiset kirjoittavat rakkaudesta, toiset pakosta ja toiset taas nähdyksi tulemisen tarpeesta.

Vaan mikä on kirjoittamisen hinta? Ja kuka lopulta on velkaa kellekin, todellisuus fiktiolle vai toisinpäin?

”Olin mieluummin ajattelematta koko asiaa, syntiin liittyvät suuret, abstraktit kysymykset eivät ole koskaan olleet minun alaani. Minua kutkuttivat yksilöiden satunnainen petollisuus ja herkkätunteisuuden nitistävät miniatyyrimurhat, ja nyt Furlong oli omin lupineen mennyt ottamaan jotakin, mikä oli ollut minun. Sillä ei ollut merkitystä, ettei se jokin ollut alun alkaen ollut minun, koska hänen tietojensa mukaan juoni oli minun ideani, minun keksintöni, minun lapseni.”

Kysymykset rehellisyydestä ja tekemisen oikeudesta pyörivät tekstissä suuntaan jos toiseenkin. Vastaukset vain eivät ole niin yksiselitteisiä, tämän joutuvat huomaamaan niin Judith kuin lukijakin.

Mutta pystyykö ihminen ”sulattamaan itsensä onnelliseksi pelkällä tahdonvoimalla?” Muiden ihmisten kautta Judith etsii paikkaa myös itselleen, kohtaa jossa olisi onnellisempi. Hän kadehtii salaa heitä jotka elävät. Jotka eivät ole ikään kuin liian isoja ja kolhoja omassa itsessään.

Tarkkanäköisyys on lahja, ja se Shieldsillä on alusta alkaen. Vaikka Pikkuseikkoja ei yllä aivan kirjailijan kirkkaimpien helmien joukkoon, on se elähdyttävä lukukokemus. Olemassa on jo kaikki se mikä tekee Shiledsistä Shieldsin. Sujuva kerronta, omintakeiset lauseet ja selkeä rakenne.

Ja sitten ovat tietysti henkilöhahmot. Kuin tuttavat ikään, jotka kaiksessa arkisuudessaan ovat lähes huomaamattomia.

”Kun katselen kasvuikäistä Meredithiä, mietin, ketä hän muistuttaa. Vähäinenkin ele, jokin tietty asento tai jokin eriskummallinen asia, jonka hän sanoo, saattaa herättää minussa vavisuttavan tuttuuden tunteen, mutta en millään keksi ketä hän muistuttaa.
Selaan mielessäni sukulaisia läpi – ikään kuin kuvakortteina. Äitiäkö? Ei, ei, ei. Siskoani Charleenia? Ei. Charleen on kyllä herkkä hänkin, mutta olemukseltaan etäinen. Liddy-tätiäkö? Joskus olen melko ma, että tyttö muistuttaa minun vanhaa tätiäni. Ei sittenkään. Tädin hauraus on neuroottista eikä luontaista niin kuin Meredithin. Ketä sitten?”

Juuri tässä juju piilee. Arkisuudessa ja tuttudessa. Kaiken sen läpi näkemisessä.

Hienoimmillaan Pikkuseikkoja on kuin kullankeltainen, pyöreä sipuli, josta kerros kerroksen jälkeen paljastuu elämänmakuisia ja kokoisia ihmisiä. Ihmisiä joilla kaikilla on paikkansa. Ja tästä kai onnellisuudessakin lopulta on kyse. Itsensä kokoisena olemisesta.
Carol Shields, Pikkuseikkoja, s.235, Otava, suom. Hanna Tarkka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.