Claudio Magris: Toinen meri

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI – 3.1.2021

Talvinen Atlantti on tyly ja loputon, varsinkin verrattuna kesäiseen Adrianmereen. Claudio Magris kirjoittaa Toinen meri romaanissaan miehestä, joka valitsee pelkän puhtaan olemisen ja maksaa sen hintana illuusiottoman ja karun yksinäisyyden.

Magrisin filosofinen romaani sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle ja kertoo Enricon rohkeista valinnoista sekä erakon elämästä. Opiskelujensa jälkeen Enrico muuttaa italialaisesta Goriziasta erämaahan, Argentiinan pampalle. Ratkaisun taustalla ovat intensiiviset keskustelut läheisen ystävän, filosofisen superlupauksen Carlon kanssa. Tämän ullakkohuoneessa he keskustelevat läsnäololle antautumisesta. Se merkitsisi vapaata elämää ilman menneisyyden tai tulevaisuuden rasitteita. Nykyään puhuttaisiin ehkä tietoisesta läsnäolosta (mindfullnes), vain itselle omistautumisesta ja buddhalaisuudesta. Samalla painotus on kuitenkin ekstistentiaalisen filosofian puolella.

Enrico toteuttaa suunnitelman ja omistautuu läsnäololle, samalla hän onnistuu välttämään valheellista pätemisen tarvetta ja teennäistä sosiaalisuutta. Hän valitsee anonyymin yksinäisyyden, luopuu kaikesta menestyksen ja kunnian tavoittelusta – tämän kaiken hän on valmis maksamaan voidakseen elää mahdollisimman autenttisesti.

Hannimari Heino on onnistunut käännöksessään loistavasti. Läsnäolon hetket, joita teoksessa on runsaasti, edellyttävät tasapainoista ja selkeää kieltä. Samalla juuri näissä kohdin Magrisin virkkeet ovat pitkiä ja kääntäjällä on haastetta saada rytmi tukemaan ilmaisun selkeyttä. Hän on kääntänyt italiasta myös Claudio Magrisin teokset Mikrokosmoksia (2002) ja Ymmärrättehän (2007).

”Laiva kiitää nyt Atlantilla, mutta matkustaako Enrico matkanteon vuoksi vai päästäkseen perille vai ollakseen jo matkustanut ja kokenut sen kaiken? Hän pysyttelee itseasiassa paikoillaan, jo ne muutamat askeleet hytistä kannelle ja ruokasaliin tuntuvat tarpeettomilta keskellä meren suurta liikkumattomuutta sen ympäröidessä laivaa alati samana, samalla kun laiva muka kyntää sitä veden avautuessa sen alla hetkeksi ja sulkeutuessa taas. Maa on äidillisen suopea sitä repivälle auralle, mutta meri on yhtä suurta pohjatonta naurua, mikään ei jätä siihen jälkeä, uimarin käsivarret eivät sitä purista, ne sysäävät sen vain loitommalle ja kadottavat sen, meri ei anna itseään.” (12)

Alituinen nykyisyys, paikallaan pysyvä tavoittamaton, on se mihin nuori Enrico haluaa asettaa oleskelunsa, elämänsä hytin. Claudio Magrisin romaania voisi sanoa Enricon kehityskertomukseksi (Bildungsroman) jossa itsensä kehittämisen sijaan pyrkimyksenä on pelkkä läsnäolo omassa elämässä. Elämäkerran tai kehityskertomuksen sijaan kyse on siis eräänlaisesta olemiskertomuksesta.

”Sinä osaat elää täysin nykyhetkessä…seilaat aavalla merellä etkä tähyile pelokkaana satamaa etkä kurjista elämää pelkäämällä sen menettämistä” (13)

Tällä tavalla Enricoa ylistää hänen filosofi- ja runoilijaystävänsä Carlo, joka ei itse uskalla elää niin kuin ajattelee. Enrico ylistää samalla tavalla Carloa ajattelijana. Enricolle Carlon filosofinen tutkimus Antaumus ja retoriikka on teos, jolle hän näyttää perustavan koko elämänsä. Teoksessaan Carlo hyökkää vimmalla urbaania moderniutta vastaan. Hän kutsuu retoriikaksi teennäisyyttä, jossa omaa elämää vain esitetään. Antaumukseksi hän kutsuu nykyhetkelle ja itselle omistautumista. Mutta koska tietty retoriikka on välttämätöntä, korkeimmalle tasolle se yltää vain parhaiden ystävien kesken.

Enricon askeettisen, anmonyymin ja pelkälle olemiselle omistautumisen taustalla on nuorena koettu filosofinen ystävyys ja keskustelut Carlon kanssa, sekä ystäväporukan kesät Adrianmeren rannalla.

Romaanin perustuu Carlo Michelstaederin filosofiseen tutkimukseen Antaumus ja retoriikka vuodelta 1910 sekä hänen kirjeenvaihtoonsa. Michelstaeder kirjoitti ihailemalleen Enricolle filosofisia kirjeitä, kun tämä eli Argentiinan pampalla. Enrico kuvitteli vastaavansa niihin joskus myöhemmin. Käytännössä hän sai lähetettyä tälle vain muutaman postikortin, Carlo ampui itsensä samana vuonna 1910. Hän oli vain 23 vuotias.

Enrico lukee erämaahökkelissään uudelleen ja uudelleen Antaumusta ja retoriikkaa, teosta, jonka syntyyn hän on osallistunut. Hänelle lähetetään myös Michelstaederin filosofinen tutkielma – Terveyden dialogi – jonka on filosofisten dialogien tapaista argumentointia Enricon kanssa. Michelstaeder sai sen valmiiksi vain kymmenen päivää ennen kuin ampui itsensä.

”Noilla äärimmäisillä sivuilla Carlo kuvaa hänet vapaaksi ihmiseksi, jolle kaikki asiat sanovat ”sinä olet” ja joka nauttii vain koska on, pyytämättä ja pelkäämättä mitään, en enempää elämää kuin kuolemaa, ja on täydellisesti elossa joka ainoana hetkenään, myös viimeisenään” (47)

Carlo Michelstaederin filosofia löydettiin uudestaan 1980-luvulla – ja Claudio Magrisin pienoisromaanilla lienee yhteytensä tähän, koska Toinen meri julkaistiin 1991. Michelstaederin pääteos La persuasione e la rettorica julkaistiin 75 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1995. Hänen laaja kirjeenvaihtokin on julkaistu, romaanin hahmoista kirjeissä keskeisimpänä on hänen siskonsa Paula, mukana on myös muutama Enricolle lähetetty kirje.

Enrico elää yli kymmenen vuotta Argentiinan Patagonian lakeuksilla. Hän paimentaa gringojen tavoin karjaa ja elää hökkelissään pampalla. Hänellä on viltti ja viisi kirjaa, sekä karjalauma ja hevonen. Enrico sopeutuu elämään erämaassa: hän osaa olla yksin ja vaatimaton elämä tyydyttää häntä. Kun on päivät ratsailla, uni maistuu. Ihmisiä hän tapaa harvakseltaan, joskus erämaa ja taivas tuntuvat tympeiltä, joskus taas ei. Onko hänen olemisensa niin täyttä, kuin Carlo sanoo. Onko filosofi vaatinut häneltä liikaa?

”Niin, taivas hänen yllään leimuaa tulessa, mutta Enrico haluaisi painaa päänsä ja katsoa alas ruohikkoon, joka peittää puun juuriston ja haalistuu pimeässä, käydä puun juurelle, hautautua kosteaan ruohoon ja katsella ylös taivaalle sen värien himmetessä vähä vähältä. Carlon pitäisi ymmärtää vaatineensa häneltä, ei vaan antaneensa hänelle liikaa.” (50)

Enricon paluu Eurooppaan johtui huonosta ruokavaliosta. Pelkkä riistan syöminen oli yksipuolista ja hän sai keripukin. Tämän jälkeen hän perusti toki puutarhan hökkelinsä luokse niin, että sai myös vihanneksia. Mutta koska tämänkin jälkeen hän sairastui keripukkiin, Enrico päätti palata kotikaupunkiinsa.

Paluun myötä alkaa eräänlaisena taantumana, Enrico ryhtyy opettajaksi – tehtävään, jota hän on pitänyt retoriikkaakin valheellisempana. Enricon ainoa ilo on kesät meren rannalla pensionaatissa, ja yksinäiset purjehdusretket merellä. Se on paikka, jossa hän on tottunut kohtaamaan läsnäolon.

”Veneen nimi on Maia, se on pieni, kolmimetrinen, juuri riittävän kokoinen että sillä pääsee ulos merelle valkoisin purjein. Maian purje, sokaiseva heijastus, joka aika keskipäivän tienoilla väreilee ilmassa ja vedessä, on se viimeinen huntu, joka peittää näkyvistä olevaisen puhtaan nykyhetksen, tai ehkä se onkin jo puhdasta nykyhetkeä.” (75)

Tällaiset olemassaolon huipentumat ovat osa Carlon filosofiaa, mutta siinä on muutakin, mikä tuo osuvaa ristivaloa Enricon erakkoelämään. Claudio Margisin romaaniin syventyvän kannattaa tutustua esimerkiksi Daniela Binin artikkeliin ”Carlo Michelstaedter: The Tragedy of Thought” (1988)

Artikkelin perusteella kysymys autenttisesta elämästä luonnon ehdoilla – eli antaumus – ei näytä olevan lainkaan niin keskeinen seikka Carlon filosofiassa, kuin mitä se on Enricolle. Moderni elämä, ja retoriseksi väljähtänyt olemassaolo on kuitenkin ihmisen ”toinen luonto”.

Niinpä Toista merta lukiessa voi kysyä, onko teoksessa kyse myös siitä, kuinka Enrico etääntyy siitä mikä olisi voinut olla hänen ”toinen luontomsa”. Teoksen päähenkilö kieltäytyy nimittäin sitkeästi hyväksymästä kaikkea sellaista mitä kutsutaan ihmissuhteiksi. Hän ei elä ihmisten maailmassa, siinä missä sosiaalisuus on ihmiselle luontaista. Enrico on seksuaalisesti yllättävän aktiivinen erakko, hän tyydyttää halunsa antamatta rakkauden häiritä olemistaan. Silti suhteet ihmisiin, muuten kuin seksuaalisina, nousevat esiin teoksen loppupuolella. Ne kääntävät toisenlaiseksi kuvan erakosta, joka ei loukkaa ketään. Hän loukkaa huomaamatta ja koko ajan.

Tämä ihmisluonnon varjo vahvistuu Enricon tarinan loppupuolella. Toinen meri paljastaa vaihe vaiheelta Enricon tragedian: autenttisen olemisen lyhyet hetket, ja sen kovan hinnan, jonka Enricon lähellä elävät siitä maksavat.

Kieltäessään sosiaalisen elämän, hän näkee ympärillään vain valheellisuutta, eikä hän osaa muuta kuin kitkeä sitä varsin julmin ottein. Toimiessaan opettajana hän ei osoita minkäänlaista empatiaa oppilaitaan kohtaan ja perustelee sen sillä, että näin hän ei ruoki oppilaissa mitään illuusioita. Eleettömyys, puhumattomuus ja karuus on hänen mukaansa ainoa tapa opettaa totuudellisuutta.

Viimeisenä ratkaisuna on Enricon irtiotto opettamisesta, muutto Umagoon merenrantahökkeliin ja elämään kalastuksella. Hänen mukanaan tulee kaunis ja älykäs nainen, yhteiselämän toivossa. Mutta Enricolla ei ole mitään jaettavaa kenenkään toisen kanssa. Hän viettää aikansa merellä, nainen löytää toisen kumppanin. Myös seuraava nainen epäonnistuu kuvitellessaan, että yhteiselämä Enricon kanssa olisi mahdollista, hän alkoholisoituu.

Loppua kohti kerronnan painopiste on siirtynyt Enricon poissaolon kuvaamiseen. Kun hän on merellä, hän on poissa. Entistä harvemmin lukija saa jakaa hänen läsnäolon kokemuksiaan. Silloin harvoin kun Enricon ajatuksia kuvataan, ne ovat pääasiassa murheellisia, julmia ja pahantahtoisia. Carlon aforismia mukaillen: me emme ole murheellisia siksi, koska kuolemme vaan me kuolemme siksi koska olemme murheellisia.

Meren lähellä, Enricon mailla elää köyhä perhe, ja ikään kuin torppareina he maksavat työllä ja eineksillä elämänsä. Ja aivan huomaamatta – ikäänkuin seurauksena jostain hänen omaan elämäänsä liittyvästä – Enrico tekee vuokralaistensa karun elämän vielä karummaksi. Vähitellen päädytään siihen, että Enrico vihaa ja kyttää perheen lapsia. Lopun merkit saartavat jo päähenkiöä.

Kertoja toteaa romaanin lopuksi, että kun Carlo Michelstaederin kirjeenvaihto julkaistiin, Enrico Mreulen kuolinvuodeksi ilmoitettiin erheellisesti Umago 1933. Aivan kuin suuri osa elämästä olisi jättänyt hänet jo ennen hänen 1959 tapahtunutta kuolemaansa.

 

Claudio Magris: Toinen meri, suom. Hannimari Heino, Impromptu kustannus, 2020.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.