Ihmiskunnan iltarusko JONI NIKKOLA
Veren ääriin – eli lännen punainen ilta on neljäs Cormac McCarthyn romaani, joka on käännetty suomeksi. Suomentajana on Kaijamari Sivill, joka käänsi myös kirjailijan viimeisimmän romaanin Tie. Tähän asti suomennetut McCarthyn romaanit ovat olleet 90-lukua uudempia, siis ajalta, jolloin kirjailija nousi suuren yleisön tietoisuuteen.
Veren ääriin on kuitenkin arvostettu romaani ja sitä pidetään esimerkiksi New York Times -lehden julkaisemalla listalla kolmanneksi parhaana vuosien 1981-2006 välillä julkaistuista yhdysvaltalaisista kirjoista. Se perustuu dokumentoituihin tositapahtumiin, jotka tapahtuivat Teksasin ja Meksikon rajalla vuosina 1800-luvun puolivälissä. Meksikon-Yhdysvaltain sota oli tuolloin juuri päättynyt, mutta alueella oli yhä levotonta. Kertoja seuraa John Glantonin retkuetta, joka kiersi ryöstelemässä alkuperäiskansoja Meksikon alueella ja tappoi uhrinsa kylmäverisesti.
Kirjan päähenkilö – poika, jonka nimeä ei mainita kirjassa lainkaan – karkaa 14-vuotiaana kotoaan. Hän kiertelee aluksi yksin tappelemassa ja rötöstelemässä esimerkiksi Tennesseessä, kunnes hänet värvätään Glantonin retkueeseen. Pojan äiti on kuollut synnytyksessä, eikä isä ole kertonut pojalle edes tämän omaa nimeä.
Glantonin joukkion ryöstely on säälimätöntä ja brutaalia. Sitä myös kuvataan varsin yksityiskohtaisesti. Kirjan ennakkoasetelma ja pojan perhesuhteet antaisivat ainekset psykologiselle romaanille, jossa brutaalit tapahtumat selittyisivät kurjalla lapsuudella. Puuttuva äiti ja ankara isä antaisivat selityksen pojan valinnoille. Väkivaltaisen kohtauksen vastapainoksi voisi liittää riipaisevan takauman isän väkivaltaisuudesta tai äidin kaipuusta. Niin ei kuitenkaan tehdä. Syyn karkaamiseen ja tappelunhaluun voi vielä tarinan alussa liittää isään, mutta romaanin edetessä lapsuustraumat alkavat menettää merkitystään. Äiti ja isä eivät saa jatkossa juuri huomiota.
Poika on päähenkilöksi näkymätön. Kun kuvataan rosvojoukkiota, jossa poika on, häntä ei kuvata mitenkään erityisesti. Hänen mielentilojaan myös kuvataan hyvin vähän. Sen sijaan tapahtumia ja ympäristöä kuvataan hyvin tarkasti, mikä on tehokas ratkaisu. Lukijana tulee tunne kuin kulkisi kirjan retkueen mukana ja havainnoisi samat asiat kuin muutkin – valikoiden luonnon tarjoaman runsauden keskeltä.
Muutkaan hahmot eivät saa erityisesti tilaa. Poikkeuksena ovat romaanin kokonaisin hahmo tuomari Holden, joka nousee vähitellen joukkiossa hallitsevaksi hahmoksi, sekä entinen pappi Tobin, joka on pojan läheisimpiä tovereita ryöstöretkellä. Tuomari on merkittävä myös sikäli, että hän saa tehtäväkseen kirkastaa romaanin pääajatuksen.
”Jos Jumala aikoisi puuttua ihmiskunnan rappeutumiseen niin eiköhän hän olisi jo puuttunut? Sudet vähentävät kantaansa, hyvä mies. Mikä muu otus siihen pystyisi? Eikö ihmisrotu ole sitäkin petomaisempi? Maailman tapa on viheriöidä, kukkia ja kuolla, mutta ihmisen kohtalo ei ole vähetä kuun lailla vaan hänen korkeimman päivänsä ilmaus jo viestii tulevasta yöstä. Hänen henkensä uupuu jo saavutustensa huipulla.”
Erikoista on, ettei henkilöhahmojen repliikkejä eroteta viivoilla. Repliikkiviivojen puuttuminen saa dialogin sulautumaan unenomaiseksi tekstimassaksi, ei-todelliseksi ja materiaaliseksi. Toisaalta se muutamissa kohdissa häiritsee hahmottamista.
Yksi asia ansiokkaassa suomennoksessa väkisinkin häiritsee. Englanninkielisessä versiossa henkilöt puhuvat syvän etelän murretta, mistä syntyy kontrasti teoksen muuten runolliseen kieleen. Etelän murre myös korostaa henkilöiden maalaisuutta. Suomeksi käännettynä kieli on vaihtunut puhekieleen, jossa on itämurteisia vivahteita. Se häiritsee, mutta parempiakaan vaihtoehtoja on vaikea keksiä.
”Oispa sulla veihti, poika sanoi.
Oispa sulla.
Lihhaa täällä ois ku vaan ois veihti.
Ei oo nälkä.
Meijän häätys tutkia nämä talot ja kahtoa mitä kaikkea täällä on.”
Tositapahtumiin perustuvaan tarinaan kätkeytyy allegoria vanhan maailman tuhoutumisesta ja modernin maailman synnystä. Veren ääriin ei perustu juoneen, eikä ainakaan perinteisessä mielessä henkilöhahmoihin. Sen sijaan sitä kannattelee konkreettinen ja yksityiskohtainen kuvaus, sekä vertauskuvallinen, ilmaisuvoimainen kieli.
Joukkion suorittamat väkivallanteot kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja armottomasti, mutta kieli tekee siitä jollain tavoin esteettistä ja käsiteltävää. Tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus myös korostaa tarinassa vallitsevaa arvotyhjiötä, vanhan maailman ja modernin maailman rajakohdassa. Yksi kriteeri hyvälle kirjalle nähdäkseni onkin, että se pystyy ujuttamaan lukijalleen suuria, moniselitteisyydessäänkin vaikeita asioita sopivan kokoisina paloina ja käsiteltävässä muodossa. Kirjan suomentaminen on tärkeä kulttuurityö. Pelkästään se, että Cormac McCarthyn teoksista on ehditty kääntää suomeksi vasta pieni osa, osoittaa että englantilaiselta kielialueeltakin riittää tärkeää suomennettavaa.
Cormac McCarthy: Veren ääriin – eli lännen punainen ilta Suom. Kaijamaija Sivill, WSOY, 2012
Linkki: