Mikä on elämän tarkoitus? – LIISAMARI SEPPÄLÄ (18.12.2018)
Jyväskylän yliopiston filosofian professori Sara Heinämaa vastasi lasten tiedekysymykseen elämän tarkoituksesta Helsingin Sanomissa 29.12.2017. Heinämaan mielestä elämän tarkoitus eroaa vaikkapa saksien tarkoituksesta siinä, että kaikilla saksilla leikataan mutta elämän tarkoitus on jokaisella ihmisellä erilainen. Tämä siksi, että jokaisella ihmisellä on erilaisten lähtökohtiensa lisäksi ainutlaatuiset mahdollisuudet ja kyvyt. Kun ihminen pohtii oman elämänsä suuntaa ja tarkoitusta, hänen kannattaa selvittää tärkeimmät kykynsä ja se, mitä rakastaa kaikkein eniten. Näin pystyy päättämään, mihin hankkeisiin kannattaa ryhtyä heti ja mitkä siirtää myöhemmäksi. Loppujen lopuksi elämän tarkoitus määräytyy siis sen mukaan, kuka olet ja mitä rakastat. Näin professori Heinämaa vastaa elämän tarkoituksesta lasten tiedekysymykseen.
Brasilialaisen Cristovão Tezzan romaanin Professori päähenkilö on jo eläköitynyt romaanisen filologian professori Heliseu da Motta e Silva. Heliseu pohtii elämänsä tarkoitusta ja puhuu työstä ja rakkaudesta. Työura yliopistossa on jo takanapäin, ja hän on juuri vastaanottamassa mitalin akateemisista ansioistaan. Suunnitellessaan kiitospuhettaan professori käy mielessään yksinpuheluna läpi elämänsä tärkeitä hetkiä. Jos romaanin luettuaan ei muuta Heliseun työstä muista niin ainakin sen, että häntä kiinnostaa äidinkielensä vokaalien välisten konsonanttien liudentuminen. Heliseu on myös sitä mieltä, että roskan lukeminen kerää pölyä sieluun. Rakkaus käsitellään merkityksellisten henkilöiden, vaimon Mônican ja rakastetun Therèzen kautta, jotka ovat jo molemmat poissa.
Vaikka tärkeimmät naiset ovatkin jo menneisyyttä, niin jäljellä ovat vielä Heliseun poika Dodo, tosin kaukana Yhdysvalloissa, ja tämän Afrikasta adoptoima tytär. Dodoa käsitellään romaanissa vain pintapuolisesti. Isän ja pojan välillä on kuilu samalla lailla kuin Heliseun ja hänen isänsä välillä oli ollut. Kolmen sukupolven miesten kuvauksena romaani haastaakin pohtimaan, kuinka paljon ihminen tiedostamattaan kopioi vanhempiensa malleja.
Heliseun lähipiirin lisäksi romaanin merkityksellisiin henkilöihin kuuluu ehkä hiukan yllättäenkin myös palvelija dona Diva. Vanhalla ylväällä naisella on tarkkailijan rooli; hän tietää kommentoimattakin asioiden oikean laidan ja tapahtumien kulun.
Romaanin nykyhetki määritellään paavi Benedictus XVI:n eroamisajankohdan kautta. Therèzen isä on juutalainen ja Heliseu katolinen. Paljastamatta sen enempää romaanin juonta voin todeta, että isän ja pojan välisen suhteen ongelmat voi ymmärtää osittain juuri uskonnollisten syiden avulla.
Itseään älykkäämmän tunnistaa aina. Naisena ei voi olla iloitsematta siitä tavasta, jolla Therèze kuvataan.
Minun maailmassani historia tarkoitti ajankulua, ei syiden ja seurausten ketjua, mikä oli aina mukavaa tieteenteon kannalta. Siitä johtui minun reaktioni, kun Therèze ilmestyi eteeni ja minä kutistuin kokoon, kun näin edessäni jotain todella lupaavaa, projektin josta voisi tulla jotain oikeasti suurta ‒ ihminen tunnistaa lahjakkuuden, kun näkee välähdyksen siitä edessään ja peräännyin heti: Rajansa silläkin mihin ryhtyy, rakkaani! Valitan. No, onneksi en luovuttanut. Ja loppujen lopuksi on niin että sanat viettelevät. Toisin sanoen vain sanat viettelevät. Ne ennen muuta. (20)
Romaanissa kulkevat lomittain yksi aamupäivä ja päähenkilön akateeminen elämä. Eräs romaanin ansioista onkin juuri kerronta. Professorin aamutoimet etenevät, ja tärkeät tapahtumat kerrotaan yhä uudelleen. Isä avaa väärällä hetkellä oven poikansa huoneeseen niin monta kertaa, että asia on lopulta ymmärretty ja käsitelty. Lukija saa vähitellen lisätietoa merkityksellisistä hetkistä ja henkilöistä. Tärkein säästetään loppuun, kuten arvata saattaa.
Tuo oikeaoppinen klassisen puhetaidon kysymys hymyilytti häntä hieman. Puhutko sinä aina itseksesi? kysyi Mônica häämatkalla ja Therèze viisitoista vuotta myöhemmin heidän ensimmäisellä todella yksityisellä tapaamisellaan laminaattipöydän ääressä auringon paistaessa A-neloselle, johon Therèze oli ryhmitellyt näkökohtia väitöskirjastaan, Therèze ajattelee aina kirkkaasti, hänen älynsä oli terävämpi kuin minun, Heliseu myönsi avatessaan suunsa ja alkoi tutkia hampaitaan peilistä aivan lähietäisyydeltä, ne olivat alkaneet tummua, nuo ränsistyneet sillat, rivi vinksalleen kasvaneita mutta enimmäkseen käyttökelpoisia hampaantynkiä; minun aikanani hyvä herrasväki ei ollut hammasrautoja. Therèze on aina ollut lahjakas, hänellä oli tuo ominaisuus, joka minulta on ikävä kyllä aina puuttunut ‒ minä sain tyytyä elämäntapaan, josta Therèzen kaiken aikaa siteeramat Baudelaire ja Benjamin kirjoittivat, porvarilliseen melankoliaan vailla sitä hengen jaloutta, jota hän aina oli kaihonnut mutta jota ei ollut hänelle suotu, mutta jos haluaa ymmärtää brasilialaista kielioppia, viisainta unohtaa tällainen syvällinen hölynpöly. (169)
Therèze haluaa poltella pilveä yhdessä Heliseun kanssa ja vain nauraa ajatukselle naimisiinmenosta.
Etkö halua tietää, miksi nimeni on Therèze eikä Thérèze? En ole vielä kertonut. Ja eikös se naurettavaa kyllä alkanut yhtäkkiä idioottimaisesti kiinnostaa, haluan, kerro ihmeessä, ja Heliseu nauroi muistolleen, siinä hän oli pilvipäissään sängyssä, sylissään kaunein ja älykkäin nainen, jota on koskaan koskettanut ja tämä pettää häntä diakriittisen merkin kanssa, hehe, tämä Heliseu joka tässä seisoo ja puhuu on kuulkaa hauska hurvittelija! Adjektiivina diakriittinen, se joka erottaa muista on samanlainen kuin patognomoninen. Pathos eli sairauden oire. Hyvä herrasväki, asiat ovat sanoja.
(190-191)
Heliseu ei enää kaipaa Therèzeä. Hän ymmärtää, että on saanut jotain arvokasta: neljä vuotta Therèzen kanssa. Enempää hän ei pyydä. Ranskatar elää kolmen lapsensa kanssa Lyonissa, ja sinne mies ei kaipaa edes käymään. Elämässä ei kannata ryhtyä vaatimaan. Tärkeimmän voi vain saada.
Professorilla on siis edessään mitalin vastaanottaminen ja kiitospuhe: hän on saamassa tunnustuksen elämäntyöstään. Rahan arvon alenemisesta huolimatta hän on onnistunut keräämään myös varallisuutta. Heliseu tuntee olevansa vapaa kaikista siteistä, ja romaanin lopussa vanhalla yksinäisellä miehellä on jäljellä vain toivo. Heliseu voi vielä kurkottaa kohti poikaansa ja yrittää tehdä sovinto sukupolvien välille ottamalla isoisän roolin. Kaikki vanhemmat toivovat tukea lastenkasvatukseen, myös ne isät, joilla on paljon anteeksiannettavaa omille vanhemmilleen. Elämänsä tarkoitusta pohtiva Heliseu voisi löytää elämälleen suunnan ja saada vielä yhden vastuullisen tehtävän hoidettavakseen pysymällä poikansa lähellä.
Professori on kuin taidokkaasti tehty vanha rakennus, jonka ympäri opas kuljettaa meitä. Hän pyytää yhä uudelleen kiinnittämään huomiota julkisivuun: ikkunoihin, oviin, seinään ja kattoon. Opastuksen jälkeen meidän tulee kuitenkin itse astua rakennukseen sisään ja tehdä omat päätelmämme siitä, mikä on ulkokuorta ja mikä on ydintä. Meidän tehtävämme on selvittää, miltä asiat näyttävät ja mitä ne oikeasti ovat. Onko sovinto kahden sukupolven välillä mahdollinen? Teoksen luettuani jäin pohtimaan, missä tapauksessa ja missä määrin tekemättä jättäminen on rikos.
Cristovão Tezza: Professori (O professor). Suom. Tarja Härkönen. Aviador Kustannus 2018. 272 sivua