Kädet lyömistä varten RIITTA VAISMAA
Nyrkki heilahtaa tiheään Davide Enian esikoisromaanissa Maan päällä. Mustia silmäkulmia, ruhjoutuneita leukaperiä ja poskelle lyötyjä neniä syntyy niin poikien tappeluissa kuin nyrkkeilykehissä. Kun romaanissa kuvataan myös sotaa ja Sisilian mafiaa, väkivalta on vahvasti läsnä koko teoksessa. Enia kirjoittaa, ettei Palermossa ole muuta tekemistä kuin tapella. Hyvänä vastapainona Maan päällä kuvaa koskettavasti välittämistä, lämpöä, oikeudenmukaisuutta ja kunniantuntoa. Mukana on myös paljon komiikkaa.
Tartuin romaaniin varautuneena, koska nyrkkeily, josta en tiedä mitään, on sen keskeisin elementti. Löyhästi omaelämäkerrallinen Maan päällä seuraa nyrkkeilevän suvun historiaa.
”Entä mitä muodostuu sanoista, joita iskuista ja harhautuksista syntyy?”
”Minun sukuni historia.”
Päähenkilö Davide, tai tuttavallisemmin ja hellitellysti Davidù, nyrkkeilee viime vuosisadan lopulla. Hänen isoenonsa ja valmentajansa on aikanaan edennyt nyrkkeilyurallaan yhtä ottelua vaille Italian mestariksi, samoin hänen varhain liikenneonnettomuudessa kuollut isänsä. Romaanissa Maan päällä selviää, saavuttaako poika vihdoin sukuun mestaruuden. Nyrkkeilyä tuntevalle romaani antaa varmasti paljon enemmän kuin asiaan vihkiytymättömälle. Kestin ja jopa kiinnostuin, en niinkään nyrkkeilystä urheilulajina vaan asian käsittelystä Davidùn etenemisen myötä. Loppua kohti tahti kiristyy, kun Davidù valmentautuu viimeiseen otteluun ja kun kaikki huipentuu tuossa ottelussa.
Silti: vähempikin olisi riittänyt.
Davidù on herkkä poika ja siksi epätyypillinen niin nyrkkeilyyn kuin poikien keskeisiin tappeluihin. Hän menestyy koulussa ja on koko lailla kunnon poika. Nykyään Roomassa asuva Enia on haastattelussa sanonut, että hän on halunnut muuttaa pois Sisiliasta koko yhteiskunnan väkivaltaisuuden tähden.
Minulla ei ollut käsiä, joilla hyväillä selkää, ei sormia, jotka pujottaa hiusten lomaan.
Olin käyttänyt käsiäni lyömiseen yhdeksänvuotiaasta alkaen.
Romaanin toiseksi keskeisin henkilö on isoeno Umberto, Umbertino, joka elää kaiken isolla vaihteella. Nyrkki heiluu muuallakin kuin kehässä, naisia kaatuu, eikä peli ole aina puhdasta. Umberton valmennusmetodeita tuskin enää hyväksyttäisiin edes Sisiliassa. Umbertinolle antaa paljon anteeksi, koska hän vilpittömästi välittää sisarensa tyttären pojasta, korvaa tälle paljolti lähes legendaksi muotoutuneen isän, opettaa pojalle elämää, ei vain nyrkkeilyä.
Jos Umbertino uhoaa, isoisä Rosario puolestaan on hiljainen mies, joka ei väkivaltaa ihannoi. Myös hän paikkaa pojalle isän puutetta. Hänen kokemustensa kautta Enia kertoo toisesta maailmansodasta ja erityisesti italialaisten sodasta Afrikassa ja sodan loppuvaiheessa saksalaisten sotavankileirillä. Sodassa ammutaan aseilla, vankileirillä puhuvatkin taas nyrkit. Sotajaksot lomittuvat onnistuneesti muuhun kerrontaan ja tuovat mukanaan niin sodanvastaisen kuin väkivallankin vastaisen ulottuvuuden.
Onneksi ovat myös naiset. Mummi on valloittava kaikessa rempseydessään. Hän on Davidùn tärkeä kasvattaja ja oppimisen motivoija – opettaja myös ammatiltaan. Äitiä ei juuri näy; hän on aina töissä mutta toisaalta elättää perheen. Davidùn rakastettu Nina on voimakastahtoinen ja oikeudenmukainen tyttö ja nuori nainen. Maan päällä on kaikesta väkivaltaisuudestaan huolimatta kaunis rakkaustarina. Moninainen huorien joukko olisi toiminut paremmin vähälukuisempana. Osin kyse tosin on isoenon liioittelevasta uhosta ja rakkauden puutteesta.
Romaanin dynamiikassa tärkeä on myös Ninan serkku Gerruso. Hän on vähän reppana, hän ei pärjää poikien väkivaltaisissa mittelöissä, häntä pidetään koulussakin turhakkeena. Gerruso on romaanin narri, joka tarjoaa lukijalle hengähdystaukoja väkivallan lomaan. Gerruso voittaa sitkeydellään Davidùn ystävyyden ja on ystävyydessään tinkimätön ja viisas.
”Gerruso, minkä ihmeen takia olet niin kiintynyt minuun?”
”Sinä tarvitsit sitä, Davidù.”
Enia kuvaa kauniisti ystävyyttä myös isoisän sota- ja sotavankikokemuksien kautta.
Keskeisten henkilöiden tarinat piirtyvät hallitusti osana juonenkulkua. Sivuhenkilöitä on niin paljon, että kaikkia ei jaksa pitää muistissaan, mutta ei se suuresti haittaa.
Enian kerrontaratkaisu on kiinnostava. Kaikki takautuva kerrotaan Davidùn keskustelujen kautta; hänelle kertovat asioista niin isoeno, isoisä kuin mummikin. Kaikki on periaatteessa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikä välillä yllättääkin. Kerronta etenee ja dialogit kulkevat ikään kuin epäsuorana kerrontana, kunnes välillä tulee ilmaisuja ”isoenoni” tai ”isoisäni” ja lukija huomaa lukevansa Davidún kertomusta. Kun poika kuvaa itseään ja itselleen tapahtuvaa, kerronta etenee tavanomaisempana minäkerrontana.
Romaanissa on runsaasti italiankielisiä lauseita ja muita ilmaisuja. Ne eivät valitettavasti aukea kieltä taitamattomalle. Niiden merkityssisältö kyllä selviää, koska ne on myös suomennettu yleiskielisesti. Asiat ovat siis romaanissa kahteen kertaan. Italiaa osaamattomalle ei selviä, ovatko ilmaisut paikallisia, murteellisia vai Enian omia? Osan, erisnimien muunnelmat, tulkitsin eräänlaisiksi hellittelymuodoiksi, ne kertovat ihmisten läheisyydestä. Jäin ihmettelemään, mikä on näiden ilmaisujen lisäarvo? Jos niitä haluttiin mukaan, eikö paljon vähempi olisi riittänyt?
Davide Enia: Maan päällä (Cosí in terra). Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Siltala 2013. 343 s.