PENJAMI LEHTO
Klassikkokirjailijoiden vähäpätöisempien teosten kohtalona on yleensä jäädä kirjaston hyllyyn pölyttymään, kun vierestä viedään esimerkiksi Rikos ja rangaistus tai Idiootti tai Karamazovin veljekset. Silti ”100 klassikkoa” tai ”500 romaania, jotka jokaisen tulee lukea”-listausten ulottumattomiin jäävät teokset saattavat olla yllättävän antoisia lukukokemuksia: jopa antoisampia kuin kirjailijoiden pääteokset, sillä niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde. Kirjallisuushistorian merkkipaalut kun ovat filmatisointien, dramatisointien ja lukemattomien esseiden, tutkimusten yms. kirjoitusten raskauttamia. Niiden äärellä tuntee nahoissaan koko länsimaisen kirjallisuuden painolastin ja alkaa epäillä omien tulkintojen yrittämisen mielekkyyttä: mitäpä voi Raskolnikovin tekemästä kirvesmurhasta enää sanoa?
Ehkä juuri siksi Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento (alkuteos 1846, suom. Olli Kuukasjärvi, Otava, 2011) on niin vapauttava lukukokemus. Tai sitten syynä tunteeseen on vain tuore käännös, jonka teksti etenee melkeinpä epädostojevskimaisen kevyesti. – Romaanissa nimineuvos Goljadkinin maailma järkkyy, kun hänen elämäänsä astuu kaksoisolento. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu sattumalta lumipyryssä:
Ohikulkija oli jo katoamassa lumipyryyn. Hänkin käveli nopeasti, oli pukeutunut samaan tapaan kuin herra Goljadkin, kietoutunut tiukasti vaatteisiinsa päälaelta jalkoihin asti ja tepsutti Fontankaa pitkin lyhyin ja tihein, hieman lönkyttävin askelin. ”Mitä, mitä tämä on?” suhahti herra Goljadkin hymyillen epäuskoisesti mutta vavahti kauttaaltaan. Kylmät väreet kiirivät hänen selkäpiitään pitkin. Ohikulkija oli sillä välin kadonnut kokonaan eikä enää kuulunut edes hänen askeleitaan, mutta herra Goljadkin seisoi yhä paikallaan ja tuijotti hänen jälkeensä. Lopulta hän alkoi vähitellen tointua. ”Mutta mitä tämä oikein merkitsee?” hän ajatteli tuohtuneena. ”Olenko minä tosiaan tullut hulluksi?”
Goljadkinin itselleen esittämä kysymys osuu hänen kannaltaan valitettavan oikeaan. Jo romaanin alun kohtausten ja kuvausten perusteella Goljadkinin käytöksessä on omituisia piirteitä. Hän esimerkiksi käy kaupungissa lukuisissa liikkeissä sopimassa monenlaisista hankinnoista, mutta ei kuitenkaan maksa mistään edes käsirahaa. Sen jälkeen hän keskustelee lääkärinsä kanssa tavalla, joka kuulostaa vainoharhaisen miehen puheelta, ja päätyy lopulta säntäilemään kuokkavieraana eräille kutsuille, itsensä täysin nolaten. Tarinan edetessä Goljadkinin mielenterveyden järkkyminen vaikuttaa yhä selvemmältä.
Kaksoisolento on Dostojevskin toinen romaani, nuoren kirjailijan käsialaa. Suuret kertomukset odottivat vielä tuloaan. Ei kirjaa silti kannata jättää Rikoksen ja rangaistuksen varjoon uinumaan. Länsimaisessa kirjallisuudessa kaksoisolento-aihe muodostaa oman traditionsa, ja sitä käsittelevissä tutkimuksissa viitataan yleensä Dostojevskiinkin. Eikä pelkästään Kaksoisolento-romaaniin, sillä Dostojevski hyödynsi kaksoisolento-aihetta yleisemmin tuotannossaan, myös suurteoksissaan. Tästä näkökulmasta Kaksoisolento on kiinnostava romaani sellaiselle, joka on lukenut Dostojevskilta ne kirjallisuushistorian tärkeät teokset. Ja jos ei ole lukenut, voi Dostojevskiin tutustumisen aloittaa juuri tästä, sillä paitsi että Kaksoisolennon kuvaus Goljadkinista on psykologisesti kiinnostava, on romaani sopivan mittainen kirjailijaan tutustumisen aloittamiseksi: vain hieman yli 200-sivuinen.
Puhetta itsensä kanssa
Vaikka päähenkilö Goljadkinin henkinen tila on epävakaa, ei kyse ole vain hänen kuvitelmastaan, sillä kaksoisolento on ihmisenä olemassa tarinan muillekin henkilöille. Lisäksi Goljadkinin lumipyryssä kohtaama muukalainen on myös samanniminen ja kotoisin samalta seudulta, ja hän jopa tulee samaan työpaikkaan samankaltaisiin tehtäviin, uhkaamaan läsnäolollaan Goljadkinin asemaa. – Päätelmissään henkilöiden identtisyydestä lukijan on silti syytä olla varovainen, sillä romaanin kertoja on epäluotettava. Kaksoisolentoa kuvataan paljon Gojadkinin näkökulmasta, eikä voi tietää, missä määrin kerrotut asiat vastaavat kertomuksen todellisuutta. Onko Goljadkinin kaksoisolento todella niin samankaltainen kuin asia esitetään? Ehkä nuorempi Goljadkin on ainoastaan hieman samannäköinen – loppu on Goljadkinin omaa kuvittelua. Jälkimmäiseen tulkintaan voi päätyä esimerkiksi Goljadkinin esimiehen huomioiden perusteella:
– Hm! Jopa jotakin, minusta kun näytti, että hänen täytyy olla teidän läheinen sukulaisenne. Tiedättehän, että on olemassa sellaista ikään kuin sukunäköä.
Herra Goljadkin jähmettyi kummastuneena ja mykistyi hetkeksi aivan sanattomaksi. Noinko kepeästi he selittivät tämän mahdottoman ja ennennäkemättömän asian, lajissaan todellakin harvinaisen, asian joka olisi ällistyttänyt kaikkein välinpitämättömintäkin tarkkailijaa – puhuivat sukunäöstä, kun toinen oli kuin peilikuva!
Goljadkinin mielikuvissa nuoremmasta kollegasta tulee kaksoisolento, hänen alter egonsa. Tämä kaksoisolento on juuri sellainen kuin Goljadkin haluaisi olla, ja ehkä olisikin, jos hän vain olisi sosiaalisesti taitavampi, rohkeampi ja röyhkeämpi. Heikko itsetunto hallitsee Goljadkinin toimintaa, ja hän paljastaakin oman päättämättömyytensä monissa tilanteissa höpinöillään. Goljadkin käy ajatuksissaan sisäistä dialogia itsensä kanssa: heikompi minä keskustelee vahvemman, tyhmempi järkevämmän kanssa. ”Kaksi minää”-näkökulma on olemassa siis pelkästään jo Goljadkinin pohdintojen kuvauksessakin.
Samankaltaista mutta vielä perusteellisempaa esitystä käyttää Jose Saramago romaanissaan Toinen minä (2002, suom. Erkki Kirjalainen 2005, Tammi). Kyse ei ole mistään Dostojevski-pastissista, vaikkakin jonkinlaista sukulaissieluisuutta teosten välillä on havaittavissa. Saramagon romaanissa päähenkilö Tertuliano törmää hänkin järkytykseen kaksoisolentoonsa. Ei kuitenkaan kadulla, vaan katsellessaan elokuvaa. Eräs sivuosan esittäjä on täsmälleen hänen toisintonsa. Tässä tapauksessa kaksoisolento ei uhkaa Tertulianon virka-asemaa, vaan kyse on eksistentiaalisesta ahdistuksesta. Identiteetti on uhattuna, kun maailmassa elää toinen täysin samanlainen. Kumpi on alkuperäinen? – Ryhtyessään selvittämään kaksoisolentonsa henkilöllisyyttä Tertulianokin ajautuu tilanteeseen, jossa hän keskustelee oman itsensä kanssa:
Juuri kun Tertuliano Máximo Afonso odotteli punaisen valon vaihtumista naputellen sanatonta laulua rytmikkäästi ohjauspyörään, järki tupsahti autoon. Päivää, se sanoi, En minä sinua tänne kutsunut, ajaja vastasi, En totta puhuen muista että sinä olisit milloinkaan pyytänyt minua tulemaan, Saattaisin vielä pyytääkin, jollen jo etukäteen tietäisi mitä aiot puhua, Kuten tänään, Niin, sanot minulle että nyt on harkittava tarkoin, ettei tällaiseen pidä ruveta, että se on pahimman lajin varomattomuutta, ettei mikään takaa ettei kohta ole piru merrassa, sitä kaikkea tavanomaista, Tällä kertaa kylläkin erehdyt, sillä tuo mitä aiot tehdä, ei ole varomattomuutta vaan tyhmyys, Tyhmyyskö, Niin juuri, oikein emätyhmyys, En minä vain käsitä minkä takia, Et tietenkään, tyhmyyshän nimenomaan on yksi henkisen sokeuden sivumuoto
Sisäisen dialogin poikkeuksellista luonnetta korostaa Saramagon tyyli olla käyttämättä repliikkiviivoja tai lainausmerkkejä. Puheenvuorot erotetaan toisistaan vain pilkuilla. Kohtauksessa Tertuliano ei oikeastaan keskustele minkään aina läsnä olevan paremman minänsä kanssa: järki esitetään ulkopuolisena oliona, joka vain joskus tulee antamaan neuvoja. Kun Tertuliano sitten kutsuu järkeä kotiinsa, tämä kieltäytyy:
Kiitos, mutta ei minun sovi ottaa kutsua vastaan, Miksei, Koska mielenterveyden kannalta ei ole hyväksi elää yhteistaloudessa järjen kanssa, syödä samassa pöydässä, nukkua samassa sängyssä, viedä sitä mukanaan työhön ja pyytää aina sen hyväksyntää tai suostumusta ennen kuin mihinkään ryhtyy, kyllä teidän pitää sentään jotain uskaltaa ominkin päin, Keitä sinä nyt tarkoitat, Teitä kaikkia, koko ihmissukua
Kohtaus on humoristisuudestaan huolimatta myös osuvan elämänfilosofinen. Kukaan ei voi elää ihmisarvoista elämää järki ainoana ohjenuoranaan, mutta silti järjen ääntä kannattaisi välillä kuunnella. Tertuliano ei kuuntele edes äitiään. Hän kyllä kykenee tekemään päätöksiä ja toteuttamaan niitä johdonmukaisesti, mutta kun seuraa tarinan etenemistä kohti yllättävää loppuratkaisua, huomaa Tertulianon olevan oman elämänsä sokeissa pisteissä aivan yhtä avuton kuin Goljadkin.
Goljadkinin järki taas tuntuu täysin hylänneen. Goljadkinin sisäinen dialogi on vain eräänlaista tyhjään huutelua, eikä se juurikaan kasva hänen omia käsityksiään ja pakkomielteitään laajemmaksi. Paljastava on kohtaus, jossa Goljadkin pyytää kaksoisolentonsa, nuoremman Goljadkinin, luokseen vierailulle. Illasta kehittyy antoisa Goljadkinin kannalta, sillä hän nauttii siitä, että kaksoisolento myötäilee hänen mielipiteitään, tunnustaa pitävänsä samoista ajatuksista ja muutenkin mielistelee isäntäänsä. Goljadkinin narsismi on inhimillistä mutta säälittävää. Kun kaksoisolento myöhemmissä vaiheissa paljastuu luonteeltaan toisenlaiseksi, Goljadkinin maailma järkkyy.
Venäläiset virkamiesraukat
Ei käy kateeksi 1800-luvun venäläisiä virkamiehiä, ainakaan kirjallisuudesta välittyvän kuvan perusteella. Erityisesti Nikolai Gogolin novelleissa epäonni ja absurdit sattumukset vainoavat virkamiespoloja kohtuuttomasti. Gogolin novellissa Nenä kollegioasessori Kovalev kokee eräänä aamuna järkytyksen: hänen nenänsä on kadonnut! Vielä oudommaksi tarina muuttuu, kun nenä ilmaantuu yllättäen käyskentelemään Pietarin kaduille valtioneuvoksena. Ja saman kirjailijan novellissa Päällystakki eräs pikkuvirkamies hankkii suurella vaivalla uuden päällystakin, mutta se varastetaan. Kun hän yrittää epätoivoisesti saada takkiaan takaisin, menettää hän lopulta terveytensä, kuolee – ja alkaa kuolemansa jälkeen jahdata ihmisten päällystakkeja kummituksena.
Päällystakki on kiinnostava novelli Dostojevskin Kaksoisolennon kannalta. Kaksoisolento on Dostojevskin toinen romaani, ja nuori kirjailija otti vaikutteita vanhemmalta mestarilta. Pietarin ja virkamiesyhteisön kuvauksissa on paljon samaa, ja tuskin myöskään on sattumaa, että molemmissa tarinoissa päähenkilö on virka-arvoltaan nimineuvos. Gogolin novellissa kertoja pahoittelee, että nimineuvoksista tehdään pilaa – ja tekee sitten itse pilaa tarinan nimineuvoksen nimestä:
Mitä virka-arvoon tulee (sillä ensimmäiseksi meillä on ilmoitettava virka-arvo) niin hän oli sitä mitä nimitetään ikuiseksi nimineuvokseksi, virkamies josta kuten tunnettua monenmoiset kirjailijat ovat kyllin vitsailleet ja veistelleet – ne joiden kiitettävänä tapana on ahdistella sellaisia, jotka eivät pysty puraisemaan takaisin. Virkamiehen nimi oli Bašmatškin. Jo itse nimestä näkyy, että se on aikoinaan polveutunut kengästä. Mutta milloin ja millä tavalla se on polveutunut kengästä, siitä ei ole mitään tietoa.
Nimineuvoksen toimessaan Bašmatškin puhtaaksikirjoittaa ja jäljentää asiakirjoja. Hän nauttii toimestaan niin paljon, että jopa kotonaan hän jäljentää harrastuksekseen erilaisia tekstejä. Goljadkinin työtehtäviä ei tarkkaan kuvailla, mutta viittauksista päätellen ne ovat melko samankaltaisia kuin Bašmatškinilla. Eikä ole oikeastaan mikään ihme, jos asiakirjojen ”kaksoiskappaleiden” parissa työskentelevä virkamies alkaa luoda mielessään myös itsestään kopiota. – Päällystakin päähenkilön nimessä on halventava sivumerkitys. Vielä paremmin täydellistä mitättömyyttä kuvaavan nimen on Dostojevski valinnut omalle ”sankarilleen”. Nimensä merkityksen tuntee Goljadkin hyvin itsekin, ja hän viittaa siihen itseään sanallisesti sivaltaessaan: ”Mokoma hölmö, sinä senkin Goljadka, että sinulla onkin osuva sukunimi!” Sivun alaviitteessä suomentaja kertoo, että goljak/goljadka tarkoittaa ”alastonta surkeaa raukkaa”.
Gogolin ja Dostojevskin kaltaisille yhteiskuntakriittisille kirjailijoille virkamies oli kiitollinen hahmo 1800-luvun Venäjällä. Arvoasteikossa vähäiselle pikkuvirkamiehelle naureskelu ei ärsyttänyt liikaa vallanpitäjiä, mutta silti vähäpätöinenkin virkamies oli osa laajempaa kokonaisuutta, hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää. Lukijalle ei varmaankaan jäänyt epäselvyyttä pilanteon varsinaisesta kohteesta
Dostojevskin Kaksoisolennon virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin. Virkamiehiä ei ole yhtä paljon kuin Venäjällä aikoinaan, mutta kun laajentaa katsantoaan yleisemmin valkokaulustyöläisiin, löytää virkamiehiin rinnastettavissa olevia työntekijöitä sankoin joukoin. Tietotyön ulkoisissa puitteissa on edelleen paljon samaa: istutaan toimistossa asiakirjojen keskellä, vaikkakin asiakirjat nykyisin ovat (myös) sähköisessä muodossa – mikä ei tietenkään vähennä työn tai edes papereiden määrää, päinvastoin. Eivätkä hierarkkiset rakenteet, byrokratia ja usein yksilön kannalta mielivaltaiset käytännöt ole organisaatioista mihinkään kadonneet. Ja totta on myös epävarmuus omasta paikasta: kuka tahansa on korvattavissa toisella samankaltaisella, joka muistuttaa erehdyttävästi omaa itseä mutta on työnantajan kannalta silti hivenen parempi painos.
Modernisoidun käännöksen kahdet kasvot
Olli Kuukasjärven käännös on hyvää ja sujuvaa suomen kieltä. Tyylillisiä eroja Juhani Konkan suomennokseen on niin lauserakenteissa kuin sanavalinnoissakin, ja kun lukee vertailun vuoksi Konkan tekstiä, voi todeta, että modernisointi on perusteltua. Joitakin yksittäisiä esimerkkejä (ensin Konkan, sitten Kuukasjärven suomennos):
poliisi sulkee arestikoppiin > putkaan
välilaipio > väliseinä
kohdella ihmistä pyyherättinä > kynnysmattona
”huomenna itket jälleen, mokomakin lallu” > ”huomenna saat itkeä, mokoma vetistelijä”
vakanssi > virka
originaali > alkuperäinen
ristiluut > ristiselkä
veräjä > portti
askelen > askeleen
Ei Konkankaan käännöstä silti kannata täysin vanhentuneeksi leimata – ja joitakin sanavalintoja tulee suorastaan ikävä Kuukasjärven suomennosta lukiessa. Esimerkiksi kun Goljadkin ensimmäisen kerran kohtaa kaksoisolentonsa, Kuukasjärven käännöksessä lyhty valaisee miehen, kun taas Konkka kertoo lyhdyn valon lankeavan tähän. Nykyisin lähinnä raamatullisia konnotaatioita kantava lankeaminen korostaa kohtauksen dramatiikkaa ja kohtalonomaisuutta. Valaisemisesta puhuminen tuntuu kutistavan tilanteen arkipäiväiseksi tapahtumaksi.
Selvempiäkin merkityseroja käännösten välillä löytyy. Kun Goljadkinin kaksoisolento on tehnyt ”sankarillemme” ikävän tempun, aikoo Goljadkin juosta hänet kiinni vaatiakseen selvitystä, mutta tuleekin toisiin ajatuksiin. Vertailu osoittaa, että Kuukasjärvi ajattelee nykylukijan parasta tässä kohdin ehkä jo liikaakin. Kuukasjärven käännös:
Mutta ehdittyään tuskin astua kymmentäkään askelta hän tajusi jo selvästi, että takaa-ajo ei johtaisi mihinkään, ja kääntyi takaisin. ”Et sinä pakoon pääse”, hän tuumi, ”aikanasi joudut vielä satimeen ja paha saa kyllä palkkansa.”
Paha saa palkkansa -sanonnan käyttäminen latistaa alkuperäisen tekstin väkevän kuvallisuuden. Konkan käännöksessä lienee tarkempi ilmaus:
Mutta otettuaan kymmenisen askelta sankarimme tajusi selvästi, että hänen takaa-ajonsa osoittautuisi turhaksi, minkä vuoksi hän kääntyi takaisin. ”Et pakene”, hän ajatteli, ”loksahdat aikanaan rautoihin, aikanaan kostetaan sudelle lampaan kyynelet.”
En osaa venäjää, mutta oletan, että Konkan käännös on kirjaimellisempi suhteessa alkukieliseen tekstiin, sillä samankaltainen susi ja lampaan kyyneleet -vertaus on lukemassani englanninnoksessakin. Esimerkki tuo hyvin esiin modernisoinnin mahdolliset karikot. Tässä tapauksessa henkilökuvaus menettää vivahteitaan, kun käännöstä rakennetaan 2000-lukulaisen kielikäsityksen ehdoilla. Lampaan kyyneleiden kostaminen sudelle on niin vahvaa, epävirkamiesmäistä kielenkäyttöä, että se selvästi tuo Goljadkinin hahmoon jotakin lisää, avaa ikkunan kenties pikkuvirkamiehen lapsuuteen, jossa vanhan kansan sananparret edustivat totuutta maailmasta. Ja tämä ikkuna myös paljastaa, että Goljadkin on jumittunut menneeseen, kotiseutujensa maalaismaisemaan, eikä hänestä ole kamppailemaan nuoremman kaksoisolentonsa kanssa asemastaan Pietarin virkamiespiireissä.
Kokonaisuutena uusi suomennos Dostojevskin Kaksoisolennosta kuitenkin ilahduttaa. Lukukokemus on sujuvampi ja kevyempi kuin Konkan suomennoksessa. Vaikutelma tosin johtuu luultavasti myös siitä, että Kaksoisolento ei ole mikään tiiliskivi (223 sivua). Silti aiempaan käännökseen verrattuna ajatus kulkee ehkä turhankin nopeasti: alkaa seurata liiaksi juonta eikä pysähtele ihmettelemään kuvauksia sivulausekuvioiden motittamana. Kaksoisolentoon hitaampi lukukokemus sopii paremmin, sillä on turha kiiruhtaa juonen perässä: se ei ole teoksessa olennainen (oikeastaan romaanissa ei edes ole selkeää juonta, ja monet päähenkilön pyrkimyksistä ja tekojen motiiveista jäävät hämäriksi). Tärkeintä on tutustua nimineuvos Goljadkinin sisäiseen kokemukseen ja siihen, mitä kaksoisolento Goljadkinista paljastaa.
Laskettakoon tekstin sujuvuus kuitenkin Kuukasjärvelle ansioksi. Myytti Dostojevskista raskassoutuisena kertojana murenee, edes hiukan.