RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Kissatappelu. Madrid 1936 sijoittuu aivan Espanjan sisällissodan kynnykselle, tilanteeseen, joka ei ole etäällä nykyisestä työttömyyden ja talouskriisin Espanjasta. Talouden romahtamisen, katumellakoiden ja asetta kantavien fasististen falangistien vuosi on kyseessä. Silloin kenraali Franco aloittaa nousunsa. Tämä on kuitenkin vain tausta romaanille, joka keskittyy englantilaisen seikkailijan toimiin. Erityisen polittinen teos ei siis ole. Räjähdyksen partaalla oleva Madrid tarjoaa kertojalle pääasiassa vain mahdollisuuden kunkin luvun päättävään cliffhangeriin.
Seikkailijana on taidehistorioitsija Anthony Whitelands, joka saapuu Madridiin arvioimaan Igualadan herttuan taidekokoelmaa. Aivan samoin kuin nykyään: suuri raha pakenee Espanjasta. Herttua on muuttamassa linnansa taideaarteita rahaksi, jonka turvin perhe voisi siirtyä turvaan sodanuhan alta.
Taide ja naiset kiehtovat Whitelandsia niin, että pian hän tavoittelee samaa naista kuin falangistien johtaja, sekä jäljittää tuntematonta Velásquezin maalausta. Romaanin kerronta poikkeaa kiinnostavalla tavalla espanjalaisista mystisistä trillereistä, kuten Carlos Luis Zafonin bestsellereistä.
Kerronta on tyyliltään vanhahtavaa, aivan kuin Mendoza käyttäisi 1936 Madridin kuvaamiseen juuri tuon ajan romaanikerronnassa vallinnutta tyyliä.
Paremman termin puutteessa käytän Eduardo Mendozan tyylistä kuvailevaa ilmausta – kohteliaitten sanakäänteiden kerronta. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa sankari on hortoillut humalaisena Madridissa ja saanut turpaansa sekä pidätetty. Hänen aamuhetkensä kuvataan seuraavalla tavalla:
”Hänen mielialaansa eivät mitenkään parantaneet näläntunne, pitkän vaiherikkaan päivän aiheuttama väsymys, sellissä vallitseva kylmyys, kolkko hiljaisuus, ympäröivä pimeys ja kirppujen ja täiden armottomat hyökkäykset.” (255)
Realistisen proosan lukija pitäisi tällaista kuvausta teennäisenä ja vaatisi karua sellin kuvausta. Tästä pitkästä virkkeestä välittyy kuitenkin se, kuinka putkasta oleva henkilö on gentlemanni: kertoja verbalisoi hänen tapaansa hahmottaa asioita. Kieltomuodolla operoiva ilmaus sopii herrasmiehelle paremmin suoraan negatiivinen valitus. Virkkeessä on myös jotain hyvin klassista, aivan kuin siinä olisi käytetty mallina jotain klassisen retoriikan taitajan ilmausta. Virke on hyvin etenevä, ja se päättyy koomiseen loppuhuipennukseen.
Siitä huolimatta suomalaiselle prosaistille tällaista virkettä ei sallittaisi, koska meillä proosa on proosallista, eikä siinä ole sijaa kohteliaisuuskerronnalle.
Luin romaania siis kysyen, mitä voisi sosiaalisesti kömpelö suomalainen, löytää tällaisesta kohteliaasta tyylistä. Oletin, että kyse olisi sosiaalisesti erityisen sävykkäästä maailmasta, jossa ihmisten väliset kohtaamiset olisivat vivahteikkaita. Jouduin pettymään ja hakemaan opastusta Velásquezin hovikuvista. Henkilöt hänen maalauksissaan ovat degeneroitunutta, umpimielistä aatelistoa. Heidät on pyntätty hämmästyttävän loistaviin asuihin. Mendozan kohteliaisuuskerronnasta löytyy vain pari sosiaalisesti älykästä hahmoa, he ovat naisia.
Kuvataide on myös keskeisessä roolissa Mendozan tarinassa: päähenkilö ei pelkästään katsele Velásquezin maalauksia, vaan jotkut henkilöt luonnehditaan mestarin muotokuvista poimituiksi. Maalaus, joka on Igualdan linnan aulassa, ja jonka äärelle Anthony ensimmäisenä pysähtyy, toimii myös allegoriana Espanjan sisällissodalle.
Kyseessä on jäljennös klassisesta Tizianin maalauksesta Actaeonin kuolema. Se perustuu tarinaan, josta on syntynyt sanonta ”omat koirat purivat” . Actaeon on metsästäjä, joka kohtaa ihmeen, jota ei ole tarkoitettu kuolevaisen silmille: hän näkee jumalatar Dianan alasti. Salaman nopeasti Diana loitsii Actaeonin eläinhahmoksi, hirveksi. Ja kun metsästäjä oli liikkeellä koiralaumansa kanssa, nyt koirat hyökkäävät hänen kimppuunsa ja repivät kappaleiksi.
Viittaus Espanjan kohta syttyvään sisällissotaan on selvä – omat käyvät kimppuun – lisäksi siinä on ikään kuin lupaus siitä, mitä on tulossa. Katsoessaan maalausta Anthony muistelee Ovidiuksen alkuperäistä kertomusta:
”Vaikka asia ei tunnu olennaiselta, Ovidius mainitsee kaikkien Actaeonin laumaan kuuluneiden koirien nimet ja monissa tapauksissa jopa niiden siittäjät, kertoo niiden alkuperän ja luettelee itse kunkin ominaisuudet. Yksityiskohtien runsaus tekee vielä ahdistavammaksi verilöylyn, jossa kaikki osallistujat ovat tuttuja keskenään mutta eivät tunnista toisiaan eivätkä voi kommunikoida.” (33)
Mendozan romaani jättää minut ristiriitojen valtaan. Se on rakennettu halvan jännärin keinoin cliffhangereille, se on koristettu loistavalla mutta vanhanaikaisen teennäisellä kerronnalla. Ihmiset ovat siinä mielenkiinnottomia, poliittinen taso pintapuolinen. Se on koristeltu loistavalla, mutta vanhanaikaisen teennäisellä kerronnalla, joka antaa odottaa paljon mutta ei vastaa odotuksia. Aivan kuin romaani tarkoitus olisi ollut Actaeonin kuolema maalauksen tasoinen, mutta joka jäi vain erään Goyan nopeasti tekemän Kissatappelu -nimisen piirroksen tasolle.
Eduardo Mendoza: Kissatappelu, Madrid 1936, suom. Matti Brotherus, Tammi 2012