Ekologia, buddhismi ja runous (Gary Snyder IV)

Mar­jatta Rip­sa­luo­man Gary Sny­de­ria käsit­te­le­vän nelio­sai­sen esseen päätösosa.

IV

Sny­de­rin teks­teissä elää luonto ja ennen kaik­kea luonto.  Mutta kyllä hän oli aivan taval­li­nen älymys­tön edus­taja sikäli, että hän tah­toi yli­opis­toon ja meni Reed Col­le­geen, jonne minä­kin oli­sin halun­nut mennä, mutta minulla ei ollut rahaa. Sny­der sai opis­ke­lus­ti­pen­din. Reed on Yhdys­val­tain tun­ne­tuim­pia huma­nis­tiy­li­opis­toja. Ree­die oli käsite myös sil­loin kun itse olin siellä: itseoi­keu­tettu intellektuelli.

Sny­de­rilla oli kaveri, Phi­lip Wha­len, joka tuli myös Reed Col­le­geen, mutta pääsi sinne opis­ke­le­maan GI-bill–rahoilla, eli II maa­il­man­so­dassa olleet sai­vat val­tiolta opis­ke­lu­ra­hat, jotka he oli­si­vat pys­ty­neet ilman sotaa ansait­se­maan. Siis ellei USA olisi osal­lis­tu­nut II maa­il­man­so­taan nat­seja vas­taan, mikä sekään ei ollut miten­kään itses­tään sel­vää. Ame­ri­kassa oli 1930-luvulla pal­jon kan­sal­lis­so­sia­lis­teja, eivätkä he olleet pel­käs­tään sak­sa­laista syn­ty­pe­rää ole­via amerikkalaisia.

Gary Sny­der keksi, että USA:n Forest Ser­vice otti pal­ve­luk­seensa vuor­ten hui­puille met­sä­pa­lo­var­ti­joita. Hän oli kii­ven­nyt ensim­mäistä ker­taa kor­kealle vuo­relle 15-vuotiaana. Huippu oli Seatt­len lähellä oleva Glazier Peak.

Kah­tena kesänä Sny­der oli Cra­ter–vuo­rella Etelä-Oregonissa palo­var­ti­jana (vuori ja saman­ni­mi­nen järvi näky­vät kou­lu­kar­tas­tossa). Toi­seksi kesäksi mukaan tuli – mutta eri vuo­ren­hui­pulle – opis­ke­lu­ka­veri Phi­lip Wha­len. Kum­pi­kin oli kiin­nos­tu­nut budd­ha­lai­suu­desta, kum­pi­kin halusi häi­riöt­tö­mään paik­kaan medi­toi­maan, luke­maan ja kir­joit­ta­maan. Kum­pi­kin myös hal­litsi japa­ni­lai­sen kal­li­gra­fian ja maa­lauk­sen perusteet.

Noilta ajoilta ovat peräi­sin Sny­de­rin opuk­set Myths & Texts ja Moun­tains and Rivers wit­hout End ja Earth House Hold. Yksi mil­tei läpi­puh­ki­lu­ke­mani Wha­le­nin kirja on nimel­tään Seve­rance Pay (Four Sea­sons 1970). Yksi Phi­lip Wha­le­nin runo on nimel­tään Wal­king beside Kamo­gawa, Remem­be­ring Nan­sen and Fudo and Gary’s Poem:

Here are two half-grown black cats perc­hed on a

lump of old tea­kettle brick plas­tic garbage

ten feet from the west bank of the River.

I won’t save them. Right here Gary sat with dying Nansen,

The bro­ken cat, war­ped and sick every day of it’s life,

Puke & drool on the tatami for Gary to wipe up & scold,

“If you get any worse I’m going to have you put away!”

The vet injec­ted an over­dose of nemby and for half an hour

Nan­sen was comfortable.


How can we do this, how can we live and die?

How does any­body choose for some­body else.

How dare we appear in this Hell-mouth wee­ping tears,

Bus­ting our heads in ten frag­ments making vows &

Pro­mi­ses?

Suzuki Roshi said, “ If I die, it’s all right. If I should

live, it’s all right. Sun-face Buddha, Moon-face Buddha.”

Why do I always fall for that old line?


We don’t treat each other any bet­ter. When will I

Stop wri­ting it down.


Kyoto 14:IV:69

POSTSCRIPT, 17:IV:69 (from De Vis­ser, Vol I, pp.197–198) 20th

Com­mand­ment of the Brah­ma­jala Sutra (Nanjo 1087)”…always

prac­tice libe­ra­tion of living beings

Lop­puun tulee vielä japa­ni­lai­sia merk­kejä, joita tie­to­ko­neeni ei tunne. Mutta ne tar­koit­ta­vat juuri tuota mitä lopussa sitee­ra­taan Sut­rasta: vapauta aina (jos mah­dol­lista?) elä­vät olennot.

Tämä siis tar­koit­taa kaik­kea elä­mää. Kai­kella on oma luon­tonsa tie­ten­kin. Sny­der suri suu­resti sitä, että jou­tui yhdeksi ensim­mäi­sistä McCart­hyis­min uhreista Port­lan­din ala­ko­mi­tean tut­kin­nassa. Häntä ei enää pääs­tetty met­sä­pa­lo­var­ti­jaksi. Sen sijaan hän lähti sit­ten met­sä­työ­mie­heksi. Ja sen jäl­keen Japa­niin zen-buddhalaisluostariin maallikkojäseneksi.

Hän jou­tui tuhoa­maan met­säyh­tiöi­den himoit­se­mia met­siä Was­hing­to­nin osa­val­tiossa: douglas­kuusia, val­ko­kuusia ja hem­lok­keja. Hän jäi miet­ti­mään (suo­men­nettu kokoelma esseitä on vuo­delta 1990), miten alu­een oli käy­nyt. Sil­loin 1950-luvulla oli vielä käy­tössä vali­koiva hak­kuu. Sit­tem­min tuli­vat aukkohakkuut.

Ongelma noi­den elä­vien olen­to­jen, pui­den, suh­teen on se, että kun ne kaa­de­taan tar­peeksi monta ker­taa, ne eivät tule enää takai­sin, vaan metsä katoaa kokonaan.

Sny­de­rin pää­pe­ri­aate elä­män suh­teen on se, että luonto ei ole joku muu, jotain muuta, jos­sain toi­saalla. Luonto on kaik­kialla. Ihmis­ten pitää elää luon­nossa ja antaa sen olla omana olen­to­naan, omien laji­tyy­pil­lis­ten lakiensa mukaan. Olla kotonaan.

Gary Sny­der täyt­tää tänä vuonna 80 vuotta. Hänen teok­sis­taan ei ole vie­lä­kään suo­men­nettu kuin yksi koko­nai­nen runo­teos, yksi anto­lo­gia runoja ja sit­ten tämä essee­ko­koelma nyt tänä vuonna.

Entä jos olisi suo­men­nettu jo ajat sit­ten? Kaikki tun­ti­si­vat huip­pu­ru­noi­li­jat Ame­rii­kan­maalta? Olisi vaikka suo­men­nettu vaikka Beatitude-antologia, City Lights’n kus­tan­tama jo vuonna 1960? Siinä anto­lo­giassa on nimiä, joita ihmi­set täällä Suo­messa eivät ole kuul­leet vie­lä­kään. Täh­den­len­toja? Ehkä, mutta hei­dän runou­tensa on muo­kan­nut mui­den nuor­ten beat-runoilijoiden työtä aivan varmasti.

Sitä paitsi 1950-luvun ilma­pii­riin ei kuu­lu­nut mis­sään nimessä kuvi­tella ole­vansa joku suu­ruus. Mutta saman­hen­ki­siä ihmi­siä oli sekä Itä– että Län­si­ran­ni­kolla ja he koh­ta­si­vat. Yksi koh­taa­mis­paikka oli tie­ten­kin selvä: Law­rence Fer­ling­he­tin perus­tama kus­tan­nus­yh­tiö ja kir­ja­kauppa nimeltä City Lights San Franciscossa.

Kir­jassa on suo­men­taja Tero Täh­ti­sen aika pitkä alku­puhe. Täh­ti­nen arvioi, että Sny­der on peh­meämpi kuin esi­mer­kiksi suo­ma­lai­nen Pentti Lin­kola luon­non­suo­je­li­jana. Minä olen siitä asiasta hiu­kan eri mieltä.

Lin­kola ei yksin­ker­tai­sesti ole niin laa­jalti luke­nut ihmi­nen kuin Sny­der. Lin­ko­lan puute on huma­nis­tis­ten tie­tei­den, eten­kin fik­tio­kir­jal­li­suu­den tun­te­muk­sessa, mutta sitä myö­ten myös maa­il­man­kat­so­muk­sessa on eroja. Sny­der on pal­jon laa­jem­pi­kat­sei­nen, koska hän kyke­nee näke­mään asiat runou­den läpi ja eri­tyi­sesti ehkä siksi että hänen pää­ai­neensa yli­opis­tossa oli­vat ant­ro­po­lo­gia ja kir­jal­li­suus ja lop­pu­työn nimi oli He Who Hun­ted Birds in His Father’s Vil­lage, eli tut­kielma Olympic-niemen Haida –inti­aa­nien tarustosta.

Itse olin huo­maa­vi­nani, että suo­ma­lai­sen Enso-Gutzeitin ala­mäki alkoi hei­dän tyh­mästä Amerikan-sotkustaan. Yhtiö meni hir­vit­tä­vää vauh­tia aloit­ta­maan puun­hak­kuun ja sel­lun­kei­ton ja vaikka mitä Haida-intiaanien nie­melle. Eivät osan­neet arvata että inti­aa­neilla oli yksi ase, jota heillä ei ollut: pyhät pai­kat, jotka on suo­jeltu lailla.

Sel­lai­nen sat­tui ole­maan se erä­maa, iki­metsä Vancou­ve­rin (B.C.) lie­peillä. Enso jou­tui peräy­ty­mään ja menetti var­masti rahaa ja pal­jon. Se oli sille yhtiölle ihan oikein.

Kir­jal­li­suutta:

Gary Sny­der: Erä­maan ope­tus. Suom. Tero Täh­ti­nen. Savu­kei­das 2010, 303 s.

Myths & Texts, Totem Press (in associa­tion with Corinth Books)  1960,

Moun­tains and Rivers Wit­hout End (Six sec­tions plus one)

Four Sea­sons, 1961–1977,

He Who Hun­ted Birds in His Father’s Vil­lage. The Dimen­sions of  a Haida Myth. Grey Fox Press 1979

Ynnä muu tuotanto!

John Sui­ter:   Poets on the Peaks. Gary Sny­der, Phi­lip Wha­len   & Jack Kerouac  in the North Casca­des, Coun­ter­point 2002

Phi­lip Wha­len: Seve­rance Pay, Four Sea­sons, 1970

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.