Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

LIISA RINNE (18.3.2020)

Olive Kitteridge on Mainelaisen pikkukaupungin eläkkeelle jäänyt matematiikanopettaja. Hänen
lähipiiriinsä kuuluvat aviomies Henry, lempeä apteekkari, sekä poika Christopher. Olive on
ristiriitainen persoona, joka herättää tunteita. Toiselle hänen sanansa toimivat kimmokkeena jättää
epäterve kasvuympäristö, kun taas toiselle äkkiväärä luonne on ahdistava ja alistavakin.

”Kevin ei tiennyt mitä sanoa. Hän puristeli käsiään nyrkkiin ja tuijotti ohjauspyörää. Hän
tunsi rouva Kitteridgen voimakkaan läsnäolon ja kuvitteli – hetkisen – että hänen vieressään
istui norsu, joka halusi ihmiskunnan jäseneksi, ja jonka ruho liikehti viehkon viattomasti,
ihan niin kuin se olisi taitellut lyhyet etujalkansa syliinsä, kun se sai sanotuksi mitä halusi.”

Elizabeth Stroutin romaani koostuu kolmestatoista erillisestä tarinasta, jotka yhdessä maalaavat
muotokuvan henkilöstä nimeltä Olive Kitteridge. Samalla yhden ihmisen elämän läpi peilautuu
koko Crosbyn pikkukaupungin asuijamisto. Sen surut ja murheet, intohimot ja rakkaudet.
Novellimaiset tarinat eivät etene kronologisesti. Useimmissa kerronnan hetki ajoittuu kuitenkin
jonnekin vuoden 2001 jälkeiseen aikaan, jossa kaksoistornien murtuminen on mullistanut koko
maan henkisen ilmapiirin.

Olive Kitteridge on kolmas Elizabeth Stroutilta suomennettu teos. Alunperin se ilmestyi jo vuonna
2008. Seuraavana vuonna teos palkittiin Pulizer-palkinnolla ja sittemmin siitä on tehty myös tv-
sarja 2014. Romaani on taitavasti rakennettu, eikä onnistunut dramatisointi näin monisyisestä
teoksesta ole mitenkään itsestäänselvyys. Lisa Cholodenkon tv-sarja onnistuu kuitenkin
tavoittamaan olennaisen. Pääosaa esittävä Frances McDormand tuo vähäeleisesti esiin Oliven
sisimmässä myllertävän myrskyn.

Teoksen hienovireinen tunnelma, sanojen kautta loihdittu pinnanalainen väreily ovat kuitenkin
omaa luokkaansa.

Tarinoiden myötä Strout avaa Oliven elämän hiljalleen lukijan eteen, aina uudesta näkökulmasta.
Osassa tarinoista häneen viitataan vain muutamalla virkkeellä. Mutta silloinkin kun Olive ei ole
tarinassa kokonaisvaltaisesti läsnä, täydentyy lukijan kuva hänestä.

”Sitä paitsi Kathrine-täti hermostutti häntä samalla lailla kuin hänen matematiikan
opettajansa rouva Kitteridge. Rouva Kitteridge katsoi häntä joskus tuimasti, kun luokan piti
tehdä hiljaa tehtäviään. Kerran hän oli sanonut Rebeccalle eteisessä: ”Voit tulla puhumaan
minulle mistä hyvänsä jos joskus tuntuu siltä.”
Rebecca ei ollut sanonut mitään, oli vain kävellyt ohi kirjoineen.”

Rakenteellinen ratkaisu ei tunnu kikkailulta, vaan pikemminkin luottamuksen osoitukselta lukijaa
kohtaan. Aivan kuin Strout haluaisi sanoa: katsokaa miten me tulemme näkyviksi tavoin, joita
emme aina itse osaa ajatella. Ja vaikka olemme yksilöitä olemme myös osa yhteisöä.
Samankaltaista kerronnallista ratkaisua Strout käyttää myöhemmin teoksessa Kaikki on mahdollista
(2019). Siinä tarinat pyörähtelevät löyhästi Lucy Barton nimisen kirjailijan ympärillä toimien
peilinä henkilöiden omille kokemuksille.

Olive Kitteridgessä ensimmäisen puheenvuoron saa tämän aviomies Henry. Monta tarinaa
myöhemmin, kun Olive ja hänen rakkaansa ovat tulleet lukijalle läheiseksi, palataan tapahtumiin
joihin Henry alussa viittaa, nyt Oliven itsensä kertomana.

”Astuessaan tuona iltana koulusta ulos talviseen säähän ja kävellessään Henryn kanssa niitä
näitä jutellen parkkipaikalla odottavaan autoon, Olivesta oli tuntunut että hänet oli nähty.
Eikä hän ollut tiennyt olevansa näkymätön.”

Viisaasti Strout kuvaa vanhenevan naisen sielunmaisemaa. Elämää on eletty. Henkilökohtaisten
valintojen seuraukset kantautuvat vuosikymmenien päähän. Ja lopulta ymmärrys, kun se vihdoin
tulee, on sekin hyväksyttävä. Silloinkin kun se tekee kipeää.

”Ajatus saa Oliven nyökkäämään hitaasti hänen siinä sängyllä maatessaan. Hän tietää että
yksinäisyys voi tappaa – monet asiat voivat tappaa. Oliven oman käsityksen mukaan elämä
koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset,
intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia
pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä
Bradleyssilla, tai se Dunkin' Donutsin tarjoilija joka tietää millaisena haluat kahvisi. Ovela juttu, tosiaan.”

Muistot seilaavat nykyisyydestä menneeseen ja takaisin kuin pikkukaupunkia ympäröivä meri.
Edestakaisen liikkeen kautta Strout luo orgaanisen kudelman ihmisistä, joiden elämät hipaisevat
toisiaan. Joskus läheltä, joskus vain etäältä ravintolasalin läpi kulkiessa tai konserttisaliin astuessa.
Meille, jotka jäämme kaipaamaan Oliven kulmikasta ja kuhmuraista olemusta, voimme huokaista
helpotuksesta. Viime syksynä ilmestyi Olive, again, joka toivon mukaan saadaan myös suomeksi
mahdollisimman pian.

Elizabeth Strout, Olive Kitteridge, Tammi, s. 374, suom. Kristiina Rikman
Liisa Rinne on kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistossa ja Tampereella asuva kirjailija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.