Suvi Järvinen: ”Eihän tätä ole olemassakaan” – Tunnustamattomuus, kirjoittaminen ja kuolema Pirkko Saision teoksissa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen Erokirja
Pro gradu työ, Jyväskylän yliopisto, kirjallisuuden oppiaine 2009
Raisa Marjamäki
Suvi Järvinen paneutuu gradussaan Pirkko Saision trilogiaan, jossa päähenkilönä on Pirkko Saisio – niminen henkilö. Tälle tapahtuu hyvin samankaltaisia asioita kuin kirjailija-näyttelijä-ohjaaja Pirkko Saisiolle on tapahtunut ja trilogiaa onkin kutsuttu omaelämäkerralliseksi. Järvinen tuo kuitenkin alkumetreillä esiin omaelämäkerran ongelmallisuuden ja esittää trilogiaa luettavaksi sekä autobiografiana että autofiktiona.
Autofiktio määritellään romaanin ja autobiografian leikkauspisteessä olevaksi muodoksi, jossa itsestään omalla nimellä kirjoittava sotkee tapahtunutta ja kuvitelmaa, aikatasoja, unia ja historiaa.
Järvinen painottaa sitä, että omaelämäkerratkin ovat aina myös fiktiota, sillä kirjoitettuna tapahtumat muuttuvat, niihin tulee väistämättä mukaan kuviteltua materiaalia ja kertomuksellisuus värjää todellisuutta. Elämä elettynä ja elämä kirjoitettuna on lähtemättömästi erilaista ja tämä ero käy selkeästi ilmi myös Saision trilogiasta. Siinä kerronta saatetaan keskeyttää, todeta ettei äskeinen mennyt noin, että repliikki oli totta mutta henkilö väärä tai koko tilanne kuviteltu. Myös aikatasojen toisiinsa kietoutuminen sekä hän- ja minäkertojan välillä vuorotteleminen asettaa ongelmalliseksi näkemyksen omaelämäkerran totuudellisuudesta, joka olisi kielen ja kirjoituksen toiminnalle immuunia.
Onkin mahdollista kysyä tuottaako omaelämäkerta aina väistämättä tietynlaista kuvaamisen tapaa, tietynlaista elämää, tietynlaisen subjektin (kirjoittajan)? Paul de Mania mukaillen Järvinen esittää omaelämäkerran olevan pikemminkin lukemisen ja ymmärtämisen tapa kuin teoksen kirjoittajan ja päähenkilön nimen identtisyyttä. Fiktion voidaan näin ajatella varastavan todellisuuden omaan käyttöönsä sen sijaan että todellisuus vain tallentuisi kaunokirjallisuuteen.
Sen lisäksi että taide, kirjallisuus, on puuttuvan, toisaalla olevan kohteen (eletty elämä) kuva (omaelämäkerta), se on myös näkyväksi tekemistä. Tätä puolta Saision trilogiasta Järvinen käsittelee queer-teorian kautta. Päähenkilö käyttää omasta ei-heteroseksuaalisuudestaan kirjoitusvirheen kautta syntynyttä sanaa ”lebiaani” välttääkseen kaikki lesbouteen tai muuhun valmiiseen kategoriaan liittyvät määritelmät, jotka eivät tunnu saavan kiinni hänen kokemuksestaan. Lesboksi nimeäminen on yksinkertaisempaa kuin pohtia sitä miten poikkeava seksuaalisuus asettaa välitilaan. Tätä tilaa trilogiassa leimaa voimakas ulkopuolisuuden tuntu, halu tulla nähdyksi kokonaisena, tulla tunnustetuksi. Päähenkilön sukupuolesta ja seksuaalisuudesta johtuvan näkymättömyyden kokemuksen Järvinen liittää analyysissään Blanchot’n käsitteeseen tunnustamattomuus.
Marginaalissa olemisen esiin kirjoittaminen ilmenee trilogian poliittisena antina. Hannah Arendtin mukaan jokainen elämäntarina on kannanotto. Toisille näyttäytyminen, esiintulo, osoittaa että on olemassa toimija, kirjoittava ruumis, joka ei ole yhdentekevä. Halu kertoa tarinoita marginaalista on halua tulla tunnustetuksi yhteisössään. Tämä pätee myös päähenkilön sukupuoleen, vaikka tilastollisesti hänen seksuaalisuutensa onkin harvinaisempi ilmiö. Kuten muillakin elämän aloilla, myös taiteessa ja kirjallisuudessa maskuliininen ruumis on näkyvämpi ja tunnustetumpi toimija kuin feminiininen ruumis, joka edustaa yksityistä ja näkymätöntä. Luovaan neroon, taiteilijaan ylipäätään, sisältyy selvä oletus sukupuolesta. Koska päähenkilön sukupuoli ei ole kirjallisen neron sukupuoli, on hänen kirjoittamisensa kaksin verroin marginaalissa.
Kuitenkin, sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan huolimatta, päähenkilö kykenee kirjoittamaan, olemaan toimija. Seksuaalisuus ei siis ole aukotonta ja kaiken määrittävää, vaan pikemminkin tarina, jota kerrotaan toisille.
Järvinen tukeutuu Judith Butlerin teoriaan sukupuolen performoimisesta selvittäessään miten kirjoittaminen voi olla poliittista. Sen lisäksi, että marginaalista kirjoittaminen antaa esimerkin elämästä joka on toisenlainen ja auttaa tekemään siitä tunnustetun, kirjoittaminen ja fiktio vapauttavat kuvittelemaan todellisuutta toisenlaiseksi. Kirjoitus muokkaa käsitystä todellisuudesta samoin kuin mm. käytös muokkaa käsitystä sukupuolesta ja olennaista on, että kumpikin, todellisuus ja sukupuolisuus, on nähtävissä toisin.
Kuvittelun (mielessä kirjoittaminen, joka on olemassa jo ennen kuin yhtäkään teosta on ryhdytty kirjoittamaan) voima on merkittävä ja mahdollisesti hyvin poliittinen. Kun trilogian päähenkilö ensi kerran oivaltaa, että jollain (esim. Anni Polvalla) on valta kuvitella pikkutyttöjä joita ei ole olemassakaan (kuten Tiina) ja tehdä ne todellisiksi, hän järkyttyy. Hyvin pian hän alkaa kuitenkin itse käyttää todellisuutta samoin omiin tarkoituksiinsa. Hän alkaa kirjoittaa mielessään, kuvitella ympäristön toisenlaiseksi, varastaen esimerkiksi opettajansa henkilöllisyyden omalle kuvitelmalleen.
Kirjoittaminen hahmottuu siis ensin lukemisen kautta, mutta molempien voima on fiktiossa, siinä mitä kieli voi tehdä todellisuudelle. Tämän huomioon ottaen on ilahduttavaa, kuinka Järvinen ei piilottele tutkimuksessaan omaa lukijuuttaan vaan toteaa: ”Jokainen kirja, jota tässä työssäni käytän, on kutsunut minut lukemaan.” Muutenkin tutkimuksen kielessä häivähtää ajoittain kaunokirjallisuudelle ominaiset keinot, jotka mielestäni onnistuvat viemään lukijaa pidemmälle tahdottuun suuntaan kuin kliininen ja persoonaton kieli (mikäli sellaista oikeastaan on) olisi onnistunut tekemään.
Kirjoittamisen voi siis nähdä olevan erittäin poliittista voimassaan kyseenalaistaa vallitsevaa todellisuutta kuvittelun kautta. Tämä on hyvin erilaista poliittisuutta kuin se, joka trilogian kuvauksessa vallitsee 60-luvun Ylioppilasteatterissa, jossa poliittisuus on ennen kaikkea taiteen sisältönä. Päähenkilön teatterille kirjoittaminen näyttäytyy paljon teknisempänä ja välineellisempänä kuin päähenkilön kirjoittaminen muuten. Valmiille ryhmälle esitystekstin kirjoittaminen on myös mahdollisempaa ja paljon vähemmän yksinäistä, kuin kirjoittaminen josta ei tiedä kenelle se on tai mitä sillä voi tehdä, onko se kenellekään ylipäätään.
Keskeinen, myöhempää olemusta loputtomasti leimaava hetki tapahtuu päähenkilölle jo hänen ollessaan hyvin nuori, ollessaan lähdössä kouluun, ollessaan väsynyt, pullea ja pahantuulinen. Eteisessä hän kirjoittaa tilanteesta mielessään lauseen, korjaa sitä, kirjoittaa seuraavan lauseen ja korjaa sitä. ”Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.”
Järvinen rinnastaa tämän hetken, tämän oivalluksen ja olemisen asennon muuttumisen Blanchot’n ajatukseen siitä, kuinka kirjoittaminen alkaa silloin kun minä muuttuu häneksi, ja kuinka teos on mahdollinen vain kirjoittajansa katoamisen kautta. Kirjoitus on merkityksellistä useammalle vasta silloin kun se on paennut tekijänsä hallinnasta (tai hellinnästä, kuten ensin vahingossa kirjoitin), vasta kun kieli pääsee ääneen itsenään eikä vain kirjoittajan mielenilmaisujen välineenä.
Järvinen on lukenut Saision trilogiaa sekä kaunokirjallisuutena että kirjoittamisen ja sen filosofian tutkimisena. Hän tavoittaa erinomaisesti tutkimuksessaan Saision trilogian monitasoisuuden ja kirjoittaa kiinnostavalla ja kielellisestikin innostavalla tavalla auki trilogiassa esiintyviä tapoja kytkeä fiktio todellisuuteen ja todellisuus fiktioon. Tutkimus piirtää myös esiin paradoksia kirjallisuuden ja yksittäisten kirjoittajien vaikutusmahdollisuuksista: Näkyväksi tekeminen ja olevaksi luominen voivat olla äärimmäisen painavia tekoja, mutta pystyäkseen niihin kirjoittajan täytyy luopua itsestään ja intresseistään palvellakseen teosta, antaakseen teokselle syntymisen tilan.