RISTO NIEMI-PYNTTÄRI Uusi ranskalainen koominen proosa on mukavasti kevyttä luettavaa. Foenkinosin edellisessä romaanissa Nathalie, toisena päähenkilönä oli eräänlainen miespuolinen Amelie, omaan maailmaansa vetäytynyt nuori mies, joka kohtaa kaikkien tavoitteleman Nathalien. Uusimman romaanin Hectorin kautta luemme mukavan peitetysti erään miehen eroottisen historian, joka huipentuu avioidylliin varsin hauskalla tavalla.
Nuorella Hectorilla oli omat, kiihottavat juttunsa keräilyharrastuksen parissa, sen myötä hänen elämänsä on jatkuvaa jännityksen vallassa elämistä. Kertoja vihjaa Hecortin eroottiseen elämäkertaan luonnehtimalla nuorta Hectoria osuvasti ”keräilijöiden Don Juaniksi”. Naisista hän ei ymmärrä mitään, mutta saattoi viettää puoli vuotta intohimoisesti rintanappien keräilyyn antautuneena. Kuin romanssin vallassa.
Hauskasti kuvattu Hector ei ole lainkaan estynyt, vaikka ei tavoittelekaan naisia: hänen halunsa vain suuntautuu keräilyyn, rakastumiset, romanssit, lyhyet ja pitkät suhteet hän käy läpi kokoelmien parissa. Tuntuu myös, että rakastelu ei ole ollenkaan keskeistä avioliitossa olevalle Hectorille, vaan yhteisen pesän asuminen ja ennen kaikkea vaimon taloustoimien katseleminen. Hän kiihottuu ikkunan pesun katselusta. Juttu on siinä, että rakastunut pari löytää perverssiä nautintoa sovinnaisista sukupuolirooleista.
Romaanin kerronnassa on uudenlaista keveyttä, ja sitä kannattaakin seurata tarkemmin.
Foenkinos luo piirrettyjen kaltaisen maailman, sarjakuvien tai 50-luvun stereotyyppistä perhettä esittävien animaatioiden retron. Piirretyn vaikutelma syntyy siitä, että kertoja valitsee yksityiskohtia ikään kuin ääriviivoja vahvistamalla, poimimalla asian yksi kerrallaan niin että todellisuusvaikutelmaa ei synny. Toisin sanoen maailma piirtyy esiin yksityiskohtia piirtämällä eikä valokuvamaisena kokonaisuutena.
Henkilöt ovat karrikatyyreja kuten Kiviset ja Soraset. Birgitte on simpsakka, kesämekkoon pukeutuva piirroshahmo, Hector on tunteissaan kömpelö tukevahko piirros.
Teoksen sarjakuvamainen maailma piirtyy esiin yksityiskohtia poimimalla ei niinkään kokonaisuutena. Esimerkiksi Hectorin vanhempien kuvaus rakentuu äidin kyynelen ja isän viiksien varaan. Kaikki äidissä kuvataan kyynelen kautta, kyseessä on se kyynel jonka äiti vuodattaa pojan lähtiessä maailmalle. Isän henkilökuva rakentuu viiksien ympärille, mies kokee olevansa alaston ja paljas ilman viiksiensä suojaa. Viikset olivat isän ylpeydenaihe ja fetissi, Hectorilla on mielessä muut jutut.
Keräilyn ja fetisismin sukulaisuus tuntuu olevan romaanin lähtökohta, Foenkinos liittää tähän kuvioon perinteisen avioparin. Halu sovinnaisuuteen kuvataan fetisisminä ja lopputulos on onnistunut.
Mutta ensin on historia ja nuoren miehen halut ja intohimo rintanappeihin. Se ajaa Hectorin itsemurhan partaalle. Kyse on Nixonin vaalikiertueen napista ja siitä hirvittävästä tosiasiasta, että jollain ruotsalaisella keräilijällä oli parempi kokoelma.
Vaikka romaanin maailma on 50-luvun retroa, kuvauksen voi lukea versiona nykymiesten eroottisesta historiasta.
Kaikki miehet addiktoituvat aina johonkin; he imevät viinaa tai pornoa, keräilevät sijaisobjekteja kuten äidin poika rintanappeja, juoksevat pallon tai lyhyiden suhteiden perässä. Addiktoitumiseen havahtuminen saattaa olla nykymiesten kehittymisen edellytys, sen torjuminen tai uuden tasapainoisen suhteen luominen riippuvuuden kohteeseen.
Tältä kannalta romaani syvenee hienosti hurvittelevan keräilyhimon jälkeen, kun Hector huomaa tulleensa riippuvaiseksi. Koomiset sävyt vaihtuvat syvempiin ja Hector tajuaa että hänen on tehtävä jotain.
Sarjakuvamainen kerronta menee joskus kovin kömpelöksi. Ja jos sitä ei anna anteeksi, niin teosta on mahdoto9nta lukea. Samoin käännöksen heikkouksille on anteeksi annettavaa, ennen kuin kirjasta voi nauttia. Käännöksen paikoittainen kömpelyys haittaa lukemista, varsinkin kun se sekoittuu teoksen omaan ja tarkoitukselliseen kömpelyyteen.
Romaanissa kömpelyys nousee esiin aina seksin yhteydessä, ei muualla. Esimerkiksi Hectorin erään ystävän vaimolla on paha taipumus kouraista Hectorin munia yllättävissä tilanteissa. Sarjakuvasankarin tavoin Hector laittaa munasuojat varjellakseen paikkojaan. Juttu alkaa vaikuttaa tylsältä, ja kun nainen murtaa sormensa munasuojaan, homma on jo pitkästyttävää.Nämä huonot kohdat voi kuitenkin ohittaa nopeasti ja jatkaa Hectorin ja Brigitten rakkaustarinan parissa.
Kun hän tapaa Birgitten, rakastuu ja he menevät naimisiin, Hector tajuaa kohdanneensa jotain ainutkertaista, jotain mikä vaatii häntä mullistamaan kokoelma-keskeiseksi kehittyneen intohimonsa.
Joskus kun Hector laski lehden käsistään ja suuteli Brigitteä suulle, hän oli niin onnellinen, että se kävi kipeää. Elämä oli yhtä onnea, joka syöksähteli kaikkialta kuin Napoleonin armeija Preussissa. Suudeltessahan ei koskaan ole puute vertauskuvista. (92)
Kun hän sitten näkee vaimonsa pesevän ikkunaa, tuo kurkottaminen on kauneinta, mitä hän on nähnyt.
Brigitte oli pannut ylleen täysin mitäänsanomattoman asun tehdäkseen siivouksensa, kuten hän asian ilmaisi. Hector halusi auttaa (heidän avioliittonsa oli tasan vuoden ikäinen), mutta Brigitte sanoi nauraen, että hänen paunsa vain hidastuttaisi töitä.(Voi noita miehiä.) Hector lauloi vähän matkaa vanhaa laulua. Brigitte rakasti hänen ääntään.
Hector nostaa katseensa ja panee lehden pois. Brigitte seisoo puisilla keittiötikkailla, hänen jalkansa eivät ole samalla askelmalla, niin että paino on erilainen kummallakin pohkeella. (94)
Ikkunan pesun katselun myötä keräilijän intohimo on taas ottanut vallan Hectorissa; hän on fetisisti, joka voisi viettää loppuelämänsä keräilemällä Birgitten ikkunanpesu-tuokioita. Hectorin uutta addiktoitumista seuraa kriisi, sitä ei kuvata psykologisesti vaan sarjakuvan keinoin – hän kiertää ympyrää:
”Kierettyään ympyrää aamusta asti hän tunsi, ettei pystyisi pakenemaan siitä ympyrästä. Brigitte, joka oli pukeutunut kevyeen mekkoon, jollaisen jokainen kesä aina ansaitsee, oli juuri poistunut kotoa. Hector ei näyttänyt juuri miltään. Hänellä ei ollut edes väsyneen miehen partaa, jolla ylpeillä; hänen harvat haivenensa näyttivät yhtä uuvahtaneilta kuin virastojen työntekijät maanantaiaamuisin… Vähän myöhemmin näemme taas Hectorin istuvan nojatuolissaan. Hän istui aivan hiljaa vastapäätä ikkunaa, joka oli pesty edellisenä lauantaina tai jonain aiempana lauantaina.”(103)
Hectorin taantumaa seuraa kriisi, joka sekin on slapskick -komiikkaa. Hector on ulkona laahustaessaan kaatunut koiranpaskaan ja kotona on pimeää, kunne yhtäkkiä joku sytyttää valot: paljastuu syntymäpäiväkyltti, ilmapallot ja kaikki ystävät hihkuvat onnea shampanjalasit käsissään. Hector on unohtanut syntymäpäivänsä!
Avio-onni alkaa ikkunanpesusta, silloin Hector huomaa vaimonsa eroottisen potentiaalin, se ei siis liity rakastelutaitoihin kuten yksioikoiset ajattelisivat. Todellinen keräilijä huomaa jotain muuta, arvokkaan sivuseikan. Hector alkaa keräillä vaimonsa ikkunanpesuja, eleiden huipentumana on se kun ”Brigitte vie muutaman hiussuortuvan takaisin poninhäntäänsä. Hector ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä eroottista.
Hectorin krooninen keräilyvietti oli siis löytänyt väylänsä parisuhteessa… Näin siis karrikatyyrein kerrottu yhdessä elävän pariskunnan tavallisin versio, sarjakuvien tapaan Brigitte on kotihengetär, hän pitää kodin kauniina. Ideaalikuva on se, että mies lukee lehteä sohvalla ja vaimo pesee ikkunoita. Kun tämä 50-luvun stereotyyppi erotisoituu, kyseessä on puolisoitten välinen leikki jota voi mainiosti kuvata sarjakuvamanaisella tyylillä.
David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali, suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2012