Risto Niemi-Pynttäri
Jonathan Franzen osaa kirjoittaa romaaneja. Aiemmin kokeellista proosaa kirjoittanut Framzen sanoo haluavansa välttää “kirjallista kikkailua” ja pyrkiä sen sijaan kirjoittamaan niin vetäviä tarinoita, ettei lukija voi laskea teosta käsistään. Tämä selän kääntäminen kokeelliselle proosalle on otettu vastaan lähes maailmanlaajuisella ilolla. Ja nimenomaan se herättää epäilyksiä.
Time –lehti, Hesari (9,11) Süddeutsch Zeitung (9,11) kaikki noteeraavat ilolla sen kuinka Franzen kiistää postmodernisminsa ja kertoo lukevansa mieluummin Tolstoita. Miksi paluu tavalliseen kerrontaan on aina suurempi uutisen aihe, kuin pois kääntyminen valtavirrasta ?
Fraanzenin laaja haastattelu julkaistiin The Times –lehdessä, Freedom –romaanin julkaisemisen yhteydessä ja Hesarissa Suvi Ahola referoi lähes välittömästi haastattelua. Samana päivänä Saksassa Süddeutsche Zeitung julkaisi oman Franzen –haastattelun, koska myös saksankielien käännös oli putkahtanut julki saman tien.
Saksalaisessa haastattelussa raotettiin hieman Frazenin postmodernistista taustaa. Kirjailija tunnustaa ihailleensa erityisesti Pynchonia, mutta silloin kun hänen oma elämänsä oli aivan paskana niin Pynchonin lukeminen tarjonnut mitään. Kun Franzenin avioliitto oli karilla, omat vanhemmat ikääntyivät ja sairastivat, niin Pynchonista ei ollut apua. Tästä Franzen sanoo oppineensa sen, että omaa elämää ja kirjoittamista ei kannata pitää erillään.
“Oman elämän erillään pitäminen kirjoittamisesta, myrkyttää kirjoituksen” , sanoi Franzen. Tästä tuli myös haastattelun otsikko, ja onhan se syvällisempi kuin puheet “kirjallisen kikkailun” lopettamisesta.
Franzen oli erittäin läheinen ystävä Wallace Stevens Wallacen kanssa, ja kuka tietää josko tämä kuollut ystävä hieman ärsyyntyi haudassaan, kun huomasi että samalla kun Franzenista tuli globaalien markkinoiden kirjailija, hän kääntyi vanhan-hyvän-tarinan ylistäjäksi.
1 kommentti